Olen jälleen uutta termiä makustellut, haistellut ja pyöritellyt. Rasvanpolttoa, rasvan palamista, sitä kun rasva palaa... Sehän voikin palaa monella eri tavalla. Enpäs ollut moista aikaisemmin oivaltanut.
Nyt kun läskeineni yritän pomppia, liikkua, tanssia ja kuluttaa, niin toivon rasvan palavan kropastani. Haen passelia rasvanpolttosykettä. Kun hypin resuilla jaloillani tanssitunneilla, tunnen kuinka rasva oikein hikenä roiskuu kropastani. Kun kauhon uima-altaassa tai veivaan itseäni vesijumpassa, toivon palamista tapahtuvan, vaikken sitä vedestä johtuen roiskeena huomaakkaan. Kuntosalilla tunnen kuinka syke nousee, kun temmon vehkeestä toiseen. Kuntosalikäynti on kaukana sosiaalisesta tapahtumasta, kun rynnin veivaimesta toiseen roiskuen ja rasvanpolttosykkeellä.
Minä, joka olen vannonut, etten juoksumattoja ymmärrä, viihdynkin nyt moisessa laitteessa. Kävellä paukutan sellaisella tahdilla, että jokunen saattaisi vauhdista pudota. Saatan lamaantuneena kävellä hiki roiskuen, kuulen rivakat askeleeni. Kuvitten kukkivat tienpientareet ympärilleni, näen perhosia, voin jopa aistia tuoksuja. Toki voin lamaantuneena seurata myös telekkaria ja päivittää tietotaitoni rintaliivimainosmarkkinoilla. Kuinka tyhjentävää tietoa se onkaan, kun seuraa ostoskanavia, siinähän varmasti lamaantuu tahtomattaankin. Soutulaitteessa kuvittelen aaltojen loiskeen, kaislikon suhinan. Jos oikein kovasti soutaa, niin aallot jopa kastelee otsan ja kainalokuopat, vai onko se hikeä ja palanutta rasvaa tippoina. Olen vannonut monia asioita, etten koskaan tee, nyt löydän itseni niitä tekemästä. Jopa tekemisestä nauttien. Eli vannomatta paras, ja tässä huomauttanen, että minulla on oikeus muuttaa mielipidettäni asioista, kun niistä olen toisenlaista perustetta saanut. Eli monta asiaa pyörrän toisin, tässäkin kokemuspiirissä, vaikka kuinka olen vauhkonnut toista. Mutta minulla on siihen perusteltu oikeus ja oivallan joissakin asioissa kehittyneeni, avanneeni silmiä ja ajatuksia. Eli olen edistynyt, kenties ja toivottavasti. Liikkuminen ohjelman mukaan, monipuolisilla laitteilla on kivaa. Voihan sitä kotonakin tehdä, mutta kotona se on paljon haastavampaa. Moniko voi vaikka olohuoneessaan roiskua ja polttaa rasvaa samoin kuin ohjatussa jumpassa tai kuntosalilla. Ainakaan siihen ei minun mielikuvitukseni ole riittänyt. Mutta toivottavasti tämän uhomaisen jälkeen roiskuttelen myös olohuoneen pehmeällä matolla... Toisaalta olen sieluni silmin nähnyt meidän takapihalla kesällä oman zumbaryhmän. Siellä äidit ja lapset vispaavat vartaloaan hiki roiskuen ja musiikista nauttien. Poppikoneet täysille ja ryhmä rämä tanssimaan. Vähäkö olisi jännää, ainakin naapureista.
Lukuisia kertoja minulta on tätä kirjoittamistani kyseenalaistettu, voinko seisoa kirjoittamani tekstin takana ja tuntea samoin myöhemminkin? Kyllä voin kirjoitukseni omikseni tunnustaa, mutta hartaasti toivon, ettei minun enää vuosien jälkeen tarvitsisi tuntea samoin. Kauheaa, jos jään tuskiini kippuroimaan, sitä en toivo itselleni enkä muille. Toivon tekstienikin polttavan "rasvan" itsestään, kuluttavan tuskan ja pelon siedettäviin mittasuhteisiin. Edes hetkeksi löysäten ja siirtyen hyväksi yleiskunnoksi. Toisaalta saan jatkuvasti huomata, että pelko on kuin rasvapalo, sitä on vaikea saada sammumaan. Kuinka sen voi tukahduttaa. Vaikka kuinka vääntää kaasut kiinni ja luukut kiinni, niin se jaksaa kärvistellä. Muutaman minuutin kuluttua, kun avaa luukut siinä luulossa, että sai sammutettua pelon rasvapalon, niin se saa jälleen ilmaa ja alkaa uudelleen kytemään.
Meillä minä olen tunnetusti joissakin (ihan vain muutamassa) asioissa tohelo. Eilen sen jälleen todistimme rasvapalolla. Yleensä minä pilkon, sekoitan ja katan ruuat. Yleensä Pasi hoitaa grillaamisen. Sillä onhan päiviä, jolloin en edes osaa kaasugrilliä sytyttää. Toki minulla on jonkin sortin itsesuojeluvaistokin olemassa. Mutta olen viime viikkoina todella onnistuneesti grillannut, lihat mehevänä säilyttänyt, itsekin onnistumistani ihmetellyt. Näinkö se olikin helppoa? Eilen Pasi korjasi Mökömajan rullakartiinia, joten minäpä hyppäsin grillimestarin puikkoihin. Sain kaasugrillin syttymään, luin paisto-ohjeet kananpaloille ja laitoin kypsymään. Tehokkaana ja lahjakkaana grillimestarina tulin sisälle tekemään salaatteja. Jotenkin ajantaju heitti, kunnes kuului hirveää huutoa pihalta. "Missä se grillimestari on, tämähän on ilmiliekeissä". Olin pistänyt pikkasen liikaa volyymeja, kanat paloivat grillissä ja se rasva, se se vasta paloikin. Ei auttanut kaasun sammuttaminen, rasva vain paloi. Avuttomana pihtejä kannoin, jotta saatiin hiiltyneet kananpalat poistettua ja sammutustyöt aloitettua. Tuli taas sellainen vaatimaton olo, enpäs osaanutkaan. Nöyränä katsoin vain ja niin avuttomana vieressä, kuinka Ukkokulta hyppäsi puikkoihin ja hoiti homman kotiin. Siinä piti koko grilli rapata ja palaneet rasvat irti rapsuttaa. Kauhean kova savotta, jotta saatiin taas toimintakuntoiseksi moinen vehje. Minä katsoin parhaaksi liueta takaviistoon vasemmalle, ihan vain pilkkomaan niitä tomaatteja. Sain siis aikaiseksi kunnon rasvapalon, onneksi grilli on terassilla ja irti seinästä... Pasi vapautti minut grillimestarin tehtävästäni ja löysin jälleen paikkani salaattimestarina. Eihän niissäkään aina takuita ole, mutta eipähän tarvitse tulella leikkiä.
Yritän nyt kertoa lyhyesti ja ymmärrettävästi kesän 2005, noin kolmen minuutin tapahtumat. Eli ajattelimme testata savustuspussin toimivuutta kaasugrillissä. Esivalmisteluihin kuului siikojen perkaaminen, savustusvalmius ja akkaväen saunavalmius. Grilli täysille maksimilämmön saavuttamiseksi ja savustuspussi grilliin. Samalla minä menin lasten kanssa saunaan. Löylyistä lähdin ensimmäisenä minä, tytöt jäivät lauteille. Sain shampoon päähäni, kun saunasta kuului kauhea paukahdus ja kolina ja sitä seurasi itkuhuutohysteria. Reetta päätti kaataa metallisesta löylykiulusta loput vedet kerralla kiukaaseen. Kiuas paukahti, lämpö läikähti ja se kiulu rämisi. Kiskoin lapset pesuhuoneeseen kuumuudesta vaahdot päässä. Pasi kuuli metelin ja tuli katsomaan. Tilanteen piti olla hallinnassa, kunnes tajusin, että Reetan toinen käsi oli kirkuvan punainen ja lapsi vaikeroi kipua. Se oli saanut kiukaasta polttavat vesihöyryt osakseen. Huusin kurkku suorana Ukkokultaa apuun, jotta saisin lapsen käden jäähdytettyä, shampoot pestyä ja kuvittelin ambulanssin tilaamista. Miestä ei näkynyt eikä kuulunut, sain lapsen kylmään veteen jäähtymään ja shampoot kirveli silmiäni. Pimahdin siitä sitten Ukkokullalle, miksei hän tullut vaikka kuinka huusin. Ei tullut ei, kun sammutti palavaa grilliä toisessa päässä terassia, jottei koko huusholli palaisi rasvapalon mukana. Siis kaikki tämä tapahtui tasan samaan aikaan. Voi naapuririevut, mikä farssi kuultavaksi. Onni onnettomuuksissa, saimme kaiken hallintaan ja emme tarvinneet ambulanssia. Onneksi Pasi ei tullut minun huutooni, sillä palo olisi saattanut polttaa talon ympäriltämme. Mitä me taas tästä kaikesta opimme, aika paljon ja kuitenkin toistan samaa kaavaa... Yhä saan aikaiseksi rasvapaloja.
Tänään tytärtemme keskuudessa on ollut muutama rasvapalo, siis kunnon tappelu. Tänään on Ukkokultakin juhlapyhästä johtuen rasvapalon helppoutta todistamassa, se leimahtaa liekkeihin mitä ihmeellisemmistä asioista. Onneksi Ukkukulta on myös sammutusvaihtioehtoja miettimässä. Miten se palo saakin ilmaa aina sen verran, että täysi palo roihuaa hetkessä. Kyllä siinä saa vanhemmat olla melkoisia sammuttajia, jottei palo leviä ja tartu koko huusholliin. Äsken meinasi roihahtaa Pasin ja minun välille rasvapalo. Pasi tuli kesken tärkeän ajatuksen naputtelun tietokoneelle, halusi ehdottomasti ilmatieteenlaitoksen sivuilta katsomaan paikallissäätä. Pilvistä, koleaa ja sateista. Voi haloo, näkeehän tuon kun katsoo ikkunasta tai menee pihalle, miksi moinen pitää katsoa netistä! Hitsi, kuinka leimahti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti