PALUU KUPLAAN

Tuntuupas tänään hyvältä, kaiken tuskan jälkeen. Olen hiiltynyt lapsille, pessyt urakalla ikkunoita, epäonnistunut monessa kasvatustehtävässäni, käynyt lenkillä, viettänyt laatuaikaa kaverin kanssa, osannut tehdä hyvää Helmi-puuroa ja jauhelihakeittoa. Olen sekoillut meetvursteissa, en tajua kotimaisen ja venäläisen eroa. Toin tietenkin juuri sitä väärää. Juuri sitä, jota en muista. En tajua, enkä erota. Olemme kävelleet Ukkokullan kanssa tuppisuina ja törmäilleet mutkissa, kun emme kerro aikeistamme ääneen, mihin siis haluamme kääntyä. Olen asettanut rajoja ja rakkautta. Olen palvonut koiria ja ne minua. Olen tiskannut ja täyttänyt tiskikoneen, vaikka olen uhonnut lukuisia kertoja, etten toukokuussa sekaannu moiseen. Olen palvellut laumaani, vaikka en halua olla palvelija. Olen kiristänyt lapsilta kehuja, siis kysynyt missä tänään olen onnistunut. Kolme ei keksinyt mitään, ei keksimälläkään. Reetta sanoi minun tehneen hyvää jauhelihakeittoa. Olen siis pyörittänyt entiseen malliin vaivaistaloa, ottanut vastaan kaikkea isoa ja pientä naukumista. Olen antanut lapsilleni turvalliset naukumispuiteet, olen ainakin siinä onnistunut. Oli Tessa minulla ikkunanpesussa kaverina. Raukka on tullut äitiinsä ja käveli päänsä palotikkaisiin, niin että rutisi. Sitä piti nauraa, halailla ja puhaltaa. Olen laiminlyönyt imuroinnin ja päästellyt vain rikkaimurilla. Olen pyykännyt ja tehnyt ruokaostoksia. Hoitanut paperirumbaa ja ollut tyypillisesti jouten. Onneksi harakat keksivät roskakatoksen ja täyden roskiksen. Olen siis nyplännyt ruuantähteitä pitkin pihaa ja survonut niitä pönttöön. Siihenpä joutilaisuuteni hupenikin. Kupla on sulkeutunut. Taas tuntuu turvallisen kotoisalta, tunnen olevani kaikelta pahalta ja suurimmalta tuskalta suojassa.

Ei se tuska sieltä repusta kerralla lähtenyt. Loput heitin takaterassille ja tuuli vei, kiepautti murusen kerrallaan. Yksi pikkulintu niistä yritti itselleen pesätarpeitakin nokassaan kantaa, mutta ei jaksanut. On ne sen verran painavia kannettavaksi. Kaikki johtuu taas siitä, että olen syyllistynyt liialliseen empaattisuuteen. Imen niin hirveän paljon kokemuksia, tunnelmia ja tarinoita itseeni. Luennolla raavin itseni jälleen vereslihalle, avatessani kipeitä asioita julkisesti ja ääneen. Onhan tuo nähty, jokainen sairaalakeikka on tavallaan samanlainen. Nyt polikäynnin lisäksi jatkoimme suoraan sille huvimatkallemme Helsinkiin, en siis ehtinyt päätäni nollailla. Kuplaani täyttää ja korjata, latata. Oikein asennoitua, panssaria kerätä tai teflonia vetää. Menin siis liika rentona, liika odottavana, liika innokkaana, liika positiivisena. Ja pläts, päin näköä tuli ja takertui. Tämmöinen minä olen, pian viisikymppiä mittarissa ja aina yhtä herkkä ja haavoittuvainen. Pöhölö ihiminen, tyhymä mikä tyhymä.

Toisaalta minun matkalaukkuelämäkiintiöni on paukahtanut yli. Se kupla on tullut täyteen. Ennen olin reissaaja ja osasin nukkua missä ja milloin vain. Voi toista se on nyt, en nuku en. Eli viikko sitten olin lauman kanssa siellä Hämeenkyrössä hautajaisissa. Eli sekin meni tunnemyrskyissä, sellaisissa normaaleissa hautajaisfiiliksissä. Onneksi menimme, sillä minun autossani oli yli puolet suvusta. Loput olivat tuntemattomia. Yhteensä vain parikymmentä ihmistä, ihan uusi kokemus. Samalla kävin myös Tampereella. (Eihän kerrota ääneen, mutta taas oli peltipoliisi minua kuvannut, tuli semmoinen lappunen... Pasi oli lievästi vahingoniloinen...) Eli Tampereella en nukkunut. Kotona nukuin sunnuntai-maanantai välisen yön kuin porsas, näytin tasan yhtä ihanalta. Sitten kaksi seuraavaa yötä Fanny oli vatsataudissa. No äitipä lohdutti, pesi mattoja, pesi lasta ja valvoi. Seuraavan yön muistaakseni nukuin. Oulussa en nukkunut. Helsingissä nukuinkin, joskin olin ihan veto pois kun nukuin aamulla ihan kahdeksaan saakka. Kun olen oppinut nousemaan ennen kuutta, niin ei pitäisi venyä. Seuraava yö hotellissa tuskareppu samassa huoneessa, niin enpä nukkunut. Kentälle lähdimme jo seitsemän aikaan, joten en siis todellakaan nukkunut. Tuskainen yö reissun jälkeen kotona, valvoessahan se meni. Viime yönä nukuin ja ajattelin nukkua ensi yönäkin. Enää en jaksa valvoa, tuskailla ja olla hermoheikko. Yöt ovat nukkumista varten, ja minä tarvin unta, jotta jaksan tätä arjen kuplan pyöritystä. Nyt jo tuskailen tulevaa ensi viikon Helsingin keikkaa, en jaksaisi ja haluaisi lähteä sitten niin yhtään. Sitten onkin kenties Kainuuta ja sopeutumisleiriä. Eli yhtä reissaamista. Minusta on tullut hiljainen ja harras kotihiiri. Hämmentävä kupla tajuttavaksi.

Reetta jaksaa hyvin. Siis tempperamenttia ja paukkuja löytyy milloin missäkin. Mutta jaksaa neiti muutenkin hyvin, siis loistavasti. Ruokahalu ja yleiskunto ovat loistavat. Neiti asuu pihalla, höyryää päivät pitkät. Välillä muistuttelen syömisestä, aurinkorasvoista, päähineestä, käsihygieniasta, rajoista ja juomisesta. Ihanaa, kun on sellaiset ilmat, että voi hengailla kavereiden kanssa ulkona. Milloin mennään pyörällä, kävellen, rullaluistimilla tai rullalaudalla. Ovikello soi kymmenisen kertaa päivässä, aina joku pyytämässä ulos. Ihanaa, mutta raskastakin olla kuitenkin joka risauksesta jyvällä. Tulkita, milloin äänenpaino muuttuu, alkaa nilkuttamaan liiasta menemisestä, itkuherkkyys lisääntyy, nyrkit alkavat viuhua tai alkaa tapahtua tapaturmia. Silloin on hoidettava neiti sisälle kuplaan ja rauhoittumaan, ettei mene överiksi. Puhallettava kupla ympärille, ilman että vaikuttaa jotenkin hysteeriseltä. Ilman että liijoittelee, on liian tehokas tai antaa lapsen havaita, että yrittää rajoittaa. Se pitää tehdä todella salakavalasti, sillä muuten Reetan kupla pamahtaa, neiti ottaa pultit kun kokee että häntä holhotaan liikaa. Siihen samaan kuplaan yritän muitakin muksuja vetää, jottei koeta eriarvoisuutta puolin taikka toisin. Kotimme on turvallinen kupla, vaikka välillä kupliikin rajusti. Muistutan itseäni, että meidän kuplassamme on asiat loistavasti. Olemme palanneet omaan kuplaamme.

P:S: Olen saanut palautetta, että hyvä kun olen palannut kuplaani. Olen kuulemma itkettänyt tuskallani tai siis muiden tuskan rääpimisellä. Eihän siihen voi jäädä kippuroimaan. Sillä minähän olen perusluonteeltani kuitenkin positiivinen ja rento huuhaa. ;) Uskokoot ken haluaa.
Tänään on ollut ihana naukua koirankarvapalleroista, omasta peilikuvasta, väärän mallisista perunoista jne. Se miksi jauhan syövästä yhä, vaikka Reetta ei enää ole syöpäsairas, niin siihenkin on syynsä. Olen jatkuvasti yhteydessä ihmisiin, samoin Reetta, joilla hoidot ovat alussa tai kesken. Miksi päästän heidät tähän kuplaani, niin se on mielestäni tärkeää. Kuinka paljon itsekin on saanut vertaistuesta apua, asioiden jakamisesta sellaisen kanssa jotka ovat saman kokeneet. Siis, jos suinkin voin auttaa jotakin olemalla läsnä, ymmärtämällä edes osan, kuuntelemalla tai olkapäänä, niin haluan sen tehdä. Tai jauhamalla asioista ja verestävistä muistoista ihan pöntöstä puhuen. Se on tärkeää, ainakin koen näin. Raakaa, mutta tarpeellista.
Luin myös artikkelin aiheesta (Kotiliesi 12/12), tämä on osa minua, joka pitää vain hyväksyä. Lyhyesti ja ytimekkäästi sanoma meni näin... "Sosiaalisesti herkät aistivat toisten ihmisten tunnetiloja ja lukevat rivienkin välistä. He ovat usein sosiaalisesti lahjakkaita, vilpittömiä ja empaattisia, ehkä jopa taipuvaisia uhrautumaan muiden hyväksi..." Sitten oli muutama kääntöpuolikin avattu aiheesta. Jatkuu..." Oikeassa ympäristössä herkkyys voi näkyä helpommin lahjakkuutena, jota voi hyödyntää elämässään. Monet taiteilijat ja hoiva-alalla työskentelevät tunnistavat herkkyyden itsessään".
"Herkkyys on ihmisestä  ja tilanteesta riippuen  painolasti tai voimavara. Se on kuitenkin vain yksi ominaisuus muiden joukossa, eikä määrittele koko ihmistä.
 -Herkkä ihminen voi yhtä hyvin olla vahva tai heikko ja haavoittuvainen... Herkkä ihminen huolestuu muita helpommin ja kyynelehtii usein, se ei kuitenkaan ole heikkoutta". Tästä kun vetäisen ihan amatöörijohtopäätöksen, niin olen lukuisat vuodet yrittänyt moisia piirteitäni peittää, nyt annan niille luvan. Tai siis ne ovat minut vallanneet. Voin kokea ne jopa vahvuuksinani! Sellainen minä olen, herkkääkin herkempi lässy ja lälly. Ei aina uskoisi.