LAPSIKULLAT

Kuluneissa viikoissa on ollut paukkuja vaikka muille jakaa. Raivoa, kiukkua, itkua, kapinaa, tappeluja ja haasteita. Välillä on ollut olo, ettei tiedä kuinka laumaa luotsaisi ja mikä on kaiken aiheuttaja. Olen ollut Reetan raivoista huolissani, siitä mitä lapseni käy lävitse. Mikä on syy ja mikä seuraus. Enkö tajua tappelun tiimellyksessä todellisuutta. Olenko liian dramaattinen. Liioittelenko. Enkö kuuntele tarpeeksi. Olenko johdonmukainen. Toiminko oikein, reilusti, tasapuolisesti ja osaanko olla hyvä äiti. Lietsonko jyrähdyksiä, aiheutanko omalla käytökselläni lisäkitkaa. Onpa siinä mammapololla jälleen aivotoiminta ollut vilkkaana, kun olen yrittänyt pähkätä. Tajuan, ettei tällä taistelutempolla voi kohtuuttoman pitkään jatkaa, siitä kärsii pitkässä juoksussa kaikki.

Toki, Tessan kanssa olemme kaikessa törmäyskurssilla. Saamme intoksen aikaan kaikesta, mitä ihmeellisimmistä asioista. Ei ole asiaa, joka menisi minun ilmoittamanani suoraan tajuntaan. Aina löytyy vääntömomentti. Tänä aamuna Tessa luki kameramainoksia, äitienpäivälahjaideoita. Siihen hän intti lehdellekin, ettei mitään järkeä, koska eiväthän äidit ymmärrä moisia vehkeitä. Pasi yritti sanoa, että käyttäähän äiti ja tätikin kameraa, sekä lukuisat muut äidit. Mutta ei, idea on todella tyhmä, äideille nyt kamera. Niin ja tätihän onkin eri asia, vaikka onkin äiti. Ja meidän äitihän on tunnetusti teknisesti tyhmä, välillä ei osaa sitten kameraa sammuttaa, vaikka muka osaa kuvata. Ei siis mitään järkeä, miksi pitää edes mainostaa. Tyhmä mainos. Toki, mikäli vertailupohjana on minun tekninen osaaminen, niin kyllä maailmassa on paljon liika vaikeaa tekniikaa. Myönnän, mutta kannattaako siitäkin inttää. Inttää ja taistella jonkin mainoslehden kanssa ja vetää siitä pultit. Neidin kanssa kaikki tulee kärjistetysti esille, myös omat negatiiviset puolet. Itsekin syyllistyy omista mielipiteistä kiinni pitämiseen, en anna periksi vaikka kuinka neiti inttää. Kuitenkin tässäkin savotassa minä olen pomo, enkä anna lapseni minua pomottaa. Eli pidän omista mielipiteistäni kiinni, enkä ole pyöritettävissä, sillä kyllä äiti tietää... Rajoja ja rakkautta, vaikka kuinka kapinoidaan.  Näin ollen keskustelumme ja arkemme on todella kiihkeää.

Olen joskus äänen todennut sekä kirjallisestikin, kuinka helppoja Fanny ja Verna ovat. Helppoja siinä mielessä, ettei vääntöä kaikesta tarvitse käydä. Fanny ajattelee laajasti, analysoi ja tekee todella järkeviä ratkaisuja. Hoitaa hommat huomaamatta, kapinoimatta ja todella hyvin. Koulussa menee tunnollisuuden perikuvalla hyvin ja Fannylla on aina ollut laaja sydän. Toki sitten kun Fannyn kuppi menee nurin, niin kyllä paukkuu. Sisäinen leijona, räyhääjä iskee esiin. Se on sitten pauketta, raivoa ja huutoa. Mutta Fannyn kuppi kaatuu suhteellisen harvoin ja yleensä syystäkin. Toisaalta hyvä, kun antaa silloin tällöin paukkuakin. Fanny kerää itselleen paniikkeja mitättömistäkin asioista, kas kummaa ajatelemalla liikaa. Fanny on meidän perheen järki.

Verna hengailee ja toteaa hänellä olevan helpon elämän. Ei tarvitse muistutella nukkumisesta, naps vaan ja sulkee silmät kun nukuttaa. Ei vaadi, ei kapinoi, ei juurikaan räyhää. Mitä nyt suurpiirteisenä leijuu tilanteesta toiseen. Haahuillen, haaveillen ja hiljaa silmät sirrillään tuijottaen. Ruokaa menee niukasti, ääneti ja huomaamatta. Pyykkiä siltä neiditä ei irtoa, voisi elää samoissa räteissä vaikka vuoden. Nyt tosin naisellisuus on puskenut pintaan, stailausta, pinnoja, lettejä ja kaulakoruja. Ennen hiuksien harjauskin tuotti tuskaa. Vernalla on loistava muisti, kunhan haluaa. Tekstiä tulee harvoin, mutta se on nasevaa ja pistää hiljaiseksi. Reetta itkettää pomottamisellaan Vernaa, sillä yhteisessä huoneessa heillä on täysin erilaiset siisteyskäsitykset. Vernan löytää usein uppoutuneena peleihin, televisison ääreen tai lukemiseen. Silloin neidillä katoaa kuulo, ajantaju ja suhteellisuudentaju.
Toisaalta Vernan kohdalla mietityttää, mitä jälkiä ja ajatuksia jättää kaksoissiskon sairastaminen. Toinen omasta puolikkaasta, sillä hehän ovat tiivis tiimi jo pienestä murusesta lähtien. Kuinka paljon toista puoliskoaan kaipaa, ikävöi ja hänen puolestaan pelkää. Miltä on tuntunut nyt pian kaksi luokkaa käydä koulua, kun tuplasisko ei kuljekaan samaa matkaa. Kun Reetta ei ole huolehtimassa huolettomasta hultastamme. Onko lapsemme kuinka orpo, emmekö tajua, vai onko hän oikeasti vain noin tyyni.

Sitten eiliseen iltaan. Viimeinkin Reetta alkoi itkemään ja kertomaan mikä on. Voi kuinka olenkaan taas odottanut, toivonut, että padot aukeaisivat. Reetta itsekin pelkää omia raivareitaan. Mutta ne vain tulevat räjähdysmäisesti ulos. Ilman sen suurempaa ärsykettä. Reetta sanoi, ettei saa niitä pidettyä sisällä vaikka kuinka haluaisi. Saahan sitä raivota, mutta viime viikkoina ne ovat hallinneet liikaa olemista ja elämistä. Tessan kanssa moiset piirteet ovat liipaisuherkässä. Tessakin osaa tasan tarkkaan härpätä, niin että toinen vetää heti pultit. Olen sanonut Reetalle, että hän on ollut todella vaikea raivareiden kanssa kaksi päivää. Olen yrittänyt saada selville mistä johtuu. Lapsi taas koki, että pidän häntä vaikeana lapsena ja Fannyä helppona. Ei se ajatus ihan noin yksiselitteinen ole, ei todellakaan. En todellakaan vertaile lapsiani ja laita heitä paremmuusjärjestykseen. Jokaisessa on omat haasteensa. Omat rahkeet riittää paremmin, kun on kaksi tempperamentiltaan helpompaa. Mutta kyllä näiden ns. helppojenkin kanssa saa tuntosarvet heilua kohtuullisen aktiivisesti. Mitäs se sitten olisi, jos kaikki neljä olisivat yhtä aikaa yhtä haasteellisia. Reetta toisaalta kadehtii Fannya, kun hän kykenee olemaan niin hallittu ja järkevä. Reetalla on sisällä kauheat määrät tuskaa, pelkoa ja epätietoisuutta, joka tulee ulos raivona. Homma kärjistyi jälleen juustokakkuun. Tuorejuustoon, joten Reetta ei saa syödä. Juuri nyt siitä tuli ongelma. Samoin kaikesta mikä poikkeaa normaalista. Reetta haluaisi olla normaali, ymmärrän täysin. Olemme katselleet kuvia muutaman vuoden takaa. Reetta yrittää löytää itsestään samoja asioita kuin ennen. Tunnistaa entisen itsensä. Hän sanoi, että on muuttunut niin paljon, niin nopeasti. Me muut kyllä löydämme paljon samaa, mutta Reetan psyyke ilmeisesti on kokenut niin valtavan prässin, että asioita on vaikea hyväksyä. Onhan se näinkin, ymmärrän. Mutta taustalla ja sisällä on kuitenkin paljon sitä entistäkin. Reetta on ollut jo pienenäkin tuli ja leimaus, emme haluakaan hänen nössöksi muuttuvan. Se on luonteenpiirre, joka on aina ollut ja varmasti kuluneessa savotassakin auttanut. Reetalla on paljon rakkaita pehmoja, mutta suurin osa niistä liittyy sairaalajaksoihin. Rankkoihin sairaalamuistoihin. Ne muistuttavat erilaisuudellaan ja olemassaolollaan kaikesta koetusta. Kysyin, pitäisikö niitä välillä viedä varastoon, josko se muistoissa helpottaisi. Eivät olisi päivittäin muistuttamassa. Ei kuulemma, koska ne ovat olleet niin monessa mukana, niin monessa tukena, ne ovat muistutus onnistuneista savotoista ja tavotteista. Niiden kuuluu saada elää yhdessä muiden kanssa. Reetalla on yhä hiuksista kriisi; erilaiset, ihanat, liian lyhyet, liian ihanat. Ne eivät vielä tunnu omilta, kuvakaan ei tunnu omalta. Kaikki kyselevät milloin kouluun, eihän se ole lapsen päätettävissä. Reettahan haluaisi olla koulussa ja normaali. Niin monia asioita on yhä isoina kysymysmerkkeinä, vailla vastauksia. Ne eivät ole lapsen, eivätkä meidän päätettävissä. Odotamme jälleen tuskaisen kuumeisena vastauksia, olisipa jo siinä mielessä elokuu ja vuosikontrolli. Epätietoisuus, tietämättömyys ja odottaminen ovat lapsellekin raskaita. Yritin lohduttaa ruokavaliossa, että onhan monilla muillakin. Varsinkin moniallergisilla. Reetta sanoi, että harvalla kuitenkaan noin valtavia rajoituksia mitä vähämikrobinen aiheuttaa. Jälleen tavallaan oikein, sillä helpompi on karttaa laktoosia tai omenaa, mutta tämä on laaja paketti ja niin monisäikeinen eristyksineen elettäväksi. Reetta kyseli jopa, olisiko hänen raivoonsa olemassa jotain lääkettä, sillä eihän sitä aina itsekään jaksa. Kuittaili, josko laitettaisiin lääkitys kohdalleen. Taustalla ei siis ole mitään kortisonin aiheuttamia, vaan kaikki on sisäsyntyistä. En todellakaan halua, että lapsi turrutettaisiin, vaan nämä paineet pitäisi saada laukeamaan pitkäjännitteisemmästi solmu kerrallaan. Niin, ettei lapsen tarvitsisi olla omasta käytöksestään jatkuvasti huolissaan. Siinäpä meille jälleen pitkä porkkana jyrsittäväksi. Loistavaahan tässä on se, että asia on nyt sanoiksi puettu ja ongelma määritelty. Aamunsa Reetta on aloittanut hymyillen, kuulemma paljon parempi olla. Parempi olla, koska on kyennyt pahasta mielestään kertomaan. Häntä on kuunneltu ja kerrottu, että häntä ymmärretään. Lapsi on otettu vakavasti ja asia pyritään ratkaisemaan. Lapsellamme on niin paljon sellaisia kokemuksia sulateltavana, jota emme aikuisetkaan ymmärrä. Lapsemme lapsuus loppui liian pian, liian rankalla tavalla. Hänestä tehtiin liika paljon kokenut pikkuaikuinen lapsen nahoissa. On siinä varmasti oleminen, varmasti paljon sulateltavaa. Kannattaa aina miettiä, mitäs jos olisi sattunut omalle kohdalle? Kuinka omia kokemuksiaan käsittelisin ja kuinkahan hirveässä traumassa eläisinkään. Tärkeä pointti mielestäni on se, että tunteet ja kokemukset pyrkivät ulos. Hakevat kaikupohjaa, ulostuloaukkoa ja vastauksia. Sitten olisi syytä olla todella huolissaan, jos meidän draamakuningattaremme haasteellisella luonteenpiirteellään jo syntymästään varustettuna, olisikin hiljaa. Puhumaton ja sulkeutunut. Vitsi, kuinka kaikessa kauheudessaankin tuntuu huojentavan hyvältä. Kiitos lapseni, että jälleen avasit tunteidesi laatikon ja kerroit. Nyt äitinä ja vanhempina on helpompi olla tukena ja auttajana.
Tästä tulkoon jälleen rankka viikko, positiivisella tavalla rankka.

P.S. Onko teistä kukaan itse kokenut samoja asioita? Kuinka niihin pitäisi suhtautua, olemmeko oikeilla jäljillä? Kokemuksia, pliiiiis!