OI IHANA TOUKOKUU

Yritän itseäni lietsoa, jotta tajuaisin tämän alkaneen kuukauden ihanuuden. Onhan se ihana kun on kevät, kun linnut visertää ja moni asia on ihan hyvin. Mutta eilisetä illasta asti, jatkuen tähän aamuun, arkemme ihanuus on ollut kuultavaa ja käsinkosketeltavaa. Eilen illalla otin tunnin aikalisän autonratissa, mutta ei se mitään auttanut. Ihanuus senkuin jatkui ja paukkui kun kotiin palasin. Toki pidennetty viikonloppu Vappuhulinoineen sekoitti lapsilaumamme pakan. Sen siitä saa kun pitää valvoa, pitää vähentää vaatetta ja pitää pitää hauskaa. Jossain vaiheessa se kostautuu. Pahiten moisesta ovat Tessa ja Reetta rasittuneet. He ovat siinä sivussa rasittanneet meitä kanssaihmisiä. Kierre, äänekäs, raivoisa, ovia paukuttava, astioita nakkeleva ja huutava. Se on siinä, kyllä tuntuu ja kuuluu.

Oi ihana toukokuu, mikset sä jo tuu.... Tätäkö odotimme, ihanaa toukokuuta. Tätähän me, jälleen yksi uusi aikajakso alkaa, ainakin kuukauden nimi vaihtuu. Ei sen puoleen, vietimme lukuisia hauskoja päiviä ja iltoja ja öitä milloin milläkin kokoonpanolla. Otimme vieraita vastaan Mökömajassa ja terassilla. Olimme hetkittäin jopa niinkuin ennenkin. Ihmisiä tuli ja meni, saimme olla sosiaalisia ilman että sätkimme paniikissamme koko ajan. Parhaillaan meillä pyöri kymmenen muksua ja viisi aikuista. Ruokaa upposi kiitettävästi, mutta se oli sellaista hauskaa nyyttikestitouhua. Leikkejä, leppoisuutta ja desibelejä. Mitä nyt yksi muksu kävi suihkulähteessämme jäähyllä... Onneksi olin sen ehtinyt jo pestä ja puunata, niin ainakin vesi oli puhdasta. Takapihan pyykkitelineenkin alunen on vapautunut lumesta, joten olen saanut nauttia pyykkäämisestä. Ihana leppoisan hyytäävä toukokuinen tuuli ja valtavasti pyyhkeitä ja lakanoita. Miten leppoisasti ne liplattavatkaan kuiviksi ulkona. Onneksi on ollut noita yövieraita ja saunojia, jotta olen saanut urakalla pyykätä. Se on niin koukuttavaa. Se on yksi niistä minun rentoutumistavoistani.

Viime viikolla saamamme hyvät, ei vaan erinomaiset, tulokset Oulusta ovat myös mietityttäneet. Olen jotenkin siitä akuutista käänteishyljintään viittaavasta pelostani vapautumassa. Olen uskomassa, että homma on hallinnassa ja Reetan asiat ovat hyvin, ei vaan loistavasti. Tämä on sellainen häkellyttävä tunne. Uskallanko löysätä, uskallanko hengittää hiukan keveämmin tämän asian suhteen. Mitä uskallan ja kuinka paljon. Muistan yhä yhden vanhemman huojentuneen ilmeen ja hymyn, hehkutuksen kuinka hyvin asiat kantasolusiirron jälkeen olivat. Yhä minua puistattaa se vanhemman huojentuneisuus, sillä kaikki kääntyi todella nopeasti kauhuksi. Pahimmaksi painajaiseksi mitä voi pelätä. Pelkään niin suunnattomasti olla huojentunut, jottei tilanne muuta muotoaan. Pelkään olemasta liian luottavainen, jottei paha pääse yllättämään. Sairasta, mutta uskon, että vanhemmat jotka elävät samassa tilanteessa tuntevat samoin. Se on niin tuonne takaraivoon taottu, iskostettu ja omaan selkäytimeemme juurrutettu. Se on pelko. Nyt olen pelkoani haistellu, tunnustellut ja miettinyt. Pelkoni on muuttanut muotoaan, siis muuttaa koko ajan. Akuutein pelko hellittää hiukan, mutta sisältä löytyy pelko tulevasta. Mitä kaikkea se tuokaan tullessaan. Olen miettinyt onko tällä pelollani ihan uusi muoto, vai mikä. Ei se uusi ole, se on ollut siellä koko ajan. Mutta nyt tämä käänteishyljintään liittyvä pelko löysätessään antaa tilaa tälle entisen pelon olemassaololle. Pelkään yhä tulevia lyppejä, kaiken uusiutumista, jälkiä joita hoidot ovat jättäneet. Pelkään, että pelko ottaa taas vallan, vie mennessään. Pelkään jopa sitä pelon tunnetta kun se pyörittää. Tänään vaikka kaikki on hyvin, ei vaan erinomaisesti, pelkään nauttia tilanteesta. Niin onko tappelut ja nahistelut nautittavaa, sitä voi itse kukin mielessään miettiä. Pelkään, kun inhoan tappelua, pelkään leikkaavani rähinästä kiinni. Pelkään olevani kiittämätön, sillä eihän huonokuntoinen jaksa tapella. Ei heikko jaksa pistää paikkoja remonttiin, käydä kimppuun puremalla, ei jaksa rullaluistella, ei kiipeillä katoille. Ei jaksa rätkättää ja mennä lauman mukana. Tänä aamuna ajattelin joutilaana ihmisenä, kuinka mielelläni nostaisin kytkintä ja menisin vaikkapa töihin. Normalisoituisin joutilaisuudestani, nauttisin omasta olemisestani. Mutta kukas tätä rulettia sitten pyörittäisi, jos en olisi koko aikaa läsnä ja pyörittämässä. On suhteellisen raskasta olla koko ajan vaivaistalon pyörittäjä ja erotuomari. Otin tosin tänä aamuna aikailsän kuuden jälkeen ja kävin kuntosalilla. Teki todella hyvää ja uskon olevani latautuneempi ja jaksavampi tähänkin päivään oman rääkkäämiseni jälkeen.

Miltä tämä taas kuulostaa, kiittämättömältä, turhalta ja joutilaan narinalta. Kaikelta siltä, tunnustan. Mutta mitä tuolta alitajunnasta nousee ajoittain esiin, pistää miettimään. Viikonloppuna ajattelin, etten näköjään kuitenkaan päässyt löysäämään, kun moiset tulivat pyörimään mieleen. Luulin, että voisin tuosta vain napsauttaa rela-vaihteen päälle. Ajatella, oi ihana toukokuu, tässäpä vain leijun ihanuudessa, toukokuussa ja keväässä. Raivostuttavaa kieriskellä kuitenkin noissa tajunnanvirroissa ja mutaliejuissa. Kuinka ihanaa olisi keväiseen tapaan päästä suoraan silmujen puhkeamisiin, leutoon lämpimään kevättuuleen ja linnun pesimisiin. Ei, toukokuussa on vielä erittän epävakaista, kevät ottaa takapakkia, välillä loikan eteenpäin. Toukokuu saattaa olla pikkukesä tai odotatuttaa kiihkeästi alkavaa kesää. Mutta kaikesta tästä huolimatta, tunnen että meillä on moni asia erittäin hyvin. Olen todella huojennuksessani rentoutunut, vaikkei se ehkä jokaisessa lauseessa välitykkään. Oi ihana toukokuu, kuinka ristiriitainen oletkaan.