TSÄKÄ TSÄKÄ

Kun aloittaa aamunsa tietyllä tsäkä tsäkä tahdilla, niin saa paljon aikaiseksi. Toivottavasti. Ainakin tempo ja syke ovat olleet napakat ja aikaansaavat. Nyt jouduin ottamaan aikalisän ja olemaan touhottamatta suhteellisen ääneti, sillä Reetta opiskelee Skypen kautta keittiössä. Pian opiskelurauha häiriintyy, kun mamma tsäkättää ees taas takana. Joten yritän malttaa olla tsäkättämättä. Olen aloittanut aamuni kuntosalilla ja koirien kanssa lenkkeillen. Kiva tulla kotiin virtaa täysi, kun toiset vasta venyttelevät. Tai onko se nyt kiva, sillä kontrasti oman olotilan ja muiden fiilisten välillä on huikea. Itsellä on jo napakka tahti, kun muut laahustavat housunpersamus venyen ja tukka sekaisin. Koirat innostuivat lenkillä myös tuoreesta sepelistä ja aamukosteudesta. Lievästi jäi mustia jalanjälkiä, joten Pasi pääsi koirien pesijäksi. Viimeinkin hyytävä viima on hellittänyt, sää on jopa leppoisa. Oli nautinto ripustella koneellinen pyykkejä narulle, kun ne pysyvätkin siellä ja itse ei kohmetu täysin. Siis kevättä havaittavaissa.

Aamun sanahelinät ovat olleet yhtä tsäkä tsäkää. Liekkö esikoisemme synttärit moisen aiheuttaja. Olemme Tessan kanssa todellakin törmäyskurssilla kaikesta. Tsäkätys käy ja naputus. Sunnuntaina napsahtaa odotetut 12 vuotta mittariin. Kas kummaa lumetkin ovat sulanneet, vaikka Tessa pelkäsi, että synttärit joudutaan viettämään kestohangilla. Lapsiemme yhteiselo on tämän viikon ollut yhtä tulta ja tappuraa. Leimahduksia,  nyrkkejä, nipistelyä, kantapäitä ja ovien paiskomista. Isäänsä tulleet... Välillä en osaa sanoa mitään asiaa oikein, tai siis kuulemma ymmärrän miten haluan tai kuulemma vääristelen, olen kuulemma epäreilu, kuulemma puolueellinen, kuulemma tylsä ja tyhmä. Olen siis todella laajan osaamisen omaava äiti näissä asioissa. Ja äiti yrittää vain olla tasapainoinen, johdonmukainen, tehokas, rento ja huumorintajuinen. Yritän selittää, että kaiken takana on rakkaus, mutta sekin aiheuttaa leimahduksia. Toisaalta haasteellisenkin päivän jälkeen saan iltapusut samalla kaavalla. Reetta suorittaa pussailun erittäin monta kertaa, spanielinkatseella tehostettuna, josko vaikka viereen pääsisi. Aina katseen takana on jokin säälipisteiden kalastelu, josko vaikka saisi tahtonsa läpi. Verna pussaa lyhyesti ja ytimekkäästi, tupisee hyvätyöt, nukahtaa jo sänkyyn kävellessään. Naps vaan. Tessa antaa kolme pusua, aina samalla tyylillä, vaikka kuinka olisi päivä tsäkätetty. Huutaa joka ilta sängystä "hyvää yötä kaikille". Fanny pussaa kahdeksan kertaa ympäri naamaa, kihertäen ja lempeästi. Koirat suikkaavat kosteat nopeat poskille, kaulalle ja kainaloon. Silleen napakasti. Ukkokulta taas... niin enpä kerro siitä sen enempää... Vai pitäisikö tämäkin osa-alue avata perusteellisesti. Tsäkä tsäkä.

Kyllä nyt imuroituttasi, voi kauhea kuinka tekisikin mieli. Pitää yrittää vielä hetki malttaa, kun tuo lapsi käy koulua. Tekisi niin mieli pyörähdellä imurinvarressa ja antaa poppikoneiden paukkua. Ilmeisesti päivääni kuuluu myös leipomiset synttäreille, kuulemma kaksipäiväiset juhlat tulossa... Havahduin myös oivallukseen, etten ole ikuisuuksiin, ainakaan kuukauteen käynyt tanssimassa. Josko huomenna senkin asian korjaisin. Se on sellainen tajunnan leimahdus, kun jokin asia iskee tietoisuuteen. Tsäkä tsäkä, pakko päästä huomenna vähän tuulettumaan. Niin ja kun oikein tanssilattialla heiluu, niis senhän voi merkata myös tuonne liikuntapäiväkirjaan.

Sain keskiviikkona myös pienen näyttelyni rakennettua. Esillä on 13 taulua. Kas kummaa, osan maalasin vasta silloin samaisena päivänä. Hyvä ettei jäänyt viime tippaan. Mutta tämä on aina ollut tapani toimia, silloin saan eniten aikaiseksi. Toisaalta tällaisissa asioissa itsehän minä määrään mitä teen. On huojentavaa tuntea, että on jokin asia, joka on omassa päätöksessä. Asia, jonka voin itse määritellä. Tässä Reetan sairauden kautta eletyssä epätietoisuudessa, luovuus on henkireikä, kun omilla teoillaan ei voi suoraan asioihin vaikuttaa. Kun itse voi vain sivusta seurata ja leijua mukana. Kun itse ei voi vaikuttaa hoitoon, tehoon, todellisuuteen, paranemiseen tai aikatauluihin. On vain mentävä kaavioiden mukaan ja pompittava lukuisten muuttuneiden suunnitelmien tahdissa. Itse on aivoton olento, joka ottaa vain vastaan sen mitä tulee. Ei voi vetää käsijarrua tai hiljentää mutkissa vaikka kuinka huimaa. On vai toivottava, että turvavyöt ovat tarpeeksi jämäkät. Maalaminen on itselle tapa olla itsensä herra. Kukaan ei sano mikä väri, mikä aihe, montako taulua ja minkä kokoisia. Kunhan vain annan värien viedä ja pensselien heilua. Sitten saan hengästyneenä huohottaa, kun tajuaa mitä sainkaan aikaiseksi. Tsäkä tsäkä. Se on minun tapani olla luova, luovuutta parhaimmillaan, ainakin minulle. En maalaa kenenkään pyynnöstä, käskystä, toiveesta, enkä aiheesta. Heti alitajunnasta iskee kapina, en varmasti tee noin, teen juuri niikuin itse haluan. Kuinka itse tunnen ja mitä haluan. Kuka määrittelee mikä on näyttely, montako taulua. Voinhan toteuttaa sen vaikka yhdellä ainoalla tai puolet suuremmallakin määrällä. Nytkin toin osan tauluista pois, koska en halunnut liian täyteen tumpattua kokonaisuutta. On tärkeää muistaa, että tyhjyyttäkin ja tilaa ympärillä tarvitaan. Tilaa ajatuksille, tunteille, tylsyydelle, levolle, levollisuudelle ja hengittämiselle. Samat säännöt kuuluvat myös elämään, harrastuksiin ja arkeen. Tässä tehokkuuden maailmassa myös joutilaisuudelle ja itsensä kuuntelulle olisi löydettävä se tila. Otettava hetki löysin rantein ja tsäkätettävä vasta sitten. Aikoinaan floristin ammatissa minun luovuuteni kangistui. Siis kuinka olla luova, kun asiakas määrää liian tiukasti toteutuksesta, vaikka itsellä ammatilaisena olisikin toisenlainen näkemys. Montako (hitsin) ruusua, montako heinää ristiin, mikä värisävy ja tarkka budjetti. Laita siihen sitten kahdella eurolla sitä luovuutta. No minäpä laitan... Olenkin siis oman luovuuteni kanavoinut jo piiiitkään näyttelyiden kautta. Tämä on varmaan noin kahdeskymmenes, en ole laskenut. Aikoinaan tein myös paljon kuivakukista ja luonnonmateriaaleista, mutta nyt ajankohta ja paikka eivät ole sellaiselle revittelylle mahdollisia. Olen aina tehnyt kokeilevaa sidontaa, opetellut uusia taitoja ja tapoja, revitellyt ja ihmetellyt itsekin lopputuloksia. Tällainenkos sieltä puskikin ulos? Kaikkien ei todellakaan tarvitse kaikesta tykätä. Paras palaute itselle on se, kun ennalta aavistamaton työ pysäyttää ja koukuttaa katsojan. Pistää miettimään, miksiköhän minä tähän kiinnyin? Eihän tämä ole edes minun värinen? Saati sitten aihe, vaikka puu, pilvi, ranta, lammas, keiju, sika tai horsma? En ole koskaan pitänyt pinkistä ja nyt se vain puskee alitajuntaan. Mikä idea on yhdistää vastavärejä, jotka jopa koukuttavat kontrastillaan, minähän olen harmonian ystävä... Tietenkin hyvähän on, jos jokunen tuotos menisi kaupaksikin, sillä saamme hankkia sänkyymme pian jatkojalat. Sillä säilytän aika paljon luovuuteeni tarvittavaa tavaraa sängyn alla. Ja mitä enemmän sinne kertyy, niin sitä korkeammat jalat sängyssä pitää olla, jotta sinne mahtuu.

Mutta nyt lähti tämäkin aihepiiri lapasesta. Reetta tuossa tsäkättää pirttihirmun näköisenä kädet puuskassa. "Voiko tuommoinen olla muka noin tärkiää?". Nyt imuroimme huushollin, poppikone pauhaa jo täysillä. Reetta supisi Reinon ja Kainon korvaan, että lähdemme pyörälenkille. Paas kattoo, kuinka kulkee kaksi koiraa yhtä aikaa tohelon mamman pyöränsarvissa. Tulossa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta nyt tsäkätän tuon imurointifantasiani rytmikkäästi ulos itsestäni. Luovuutta on niin monen laista. Tsäkä tsäkä sinullekin!

Näyttely on Ravintola Mokkapannussa toukokuun ajan, pistähän viestiä mikäli käyt katsomassa...