SIMPURA

Kyllä olisi jälleen niin kovin paljon kysymyksiä lääkärille, jonka soittoa kuumeisesti Helsingin suunnalta odottelen. Simpura, tämä on sitkeää ja rassaavaa, siis tämä odottaminen. Kännykän kyttääminen. Siis asian suhteen oleminen. Eihän tämänpäiväisessä puhelussa pitäisi kovin kauheita esiintyä, mutta haluaisin sen puhelun, jotta voisin siirtyä työstämään seuraavaa asiaa. En jotenkin voi keskittyä mihinkään siskonmakkarakeittoa haasteellisempaan, kun kyttään ja odotan. Huomenna olemme sitten vanhusten kanssa lähdössä sinne "joutilaiden ihmisten hautajaismatkalle", joten sekin vaatii ajatustyötä. Floristina haluan tottakai sitoa hautakimput, joten sekin homma odotatuttaa. Kukat minulla jo odottavat, joten se puoli on hanskassa. Mutta en voi syventyä siihenkään hommaan ennen puhelun saapumista. En kykene keskittymään, enkä halua keskeyttää luomispuuskaani. Minulla on myös itselleni aika vyöhyketerapiaan tänään. Vähäkö ahistaa sielläkin maata kännykkä vieressä, jos se simpuran puhelu ei ole ennen sitä tullut. Kärsimättömälle tuskaista. Eli miten meikämamma kykenee relaamaan, kun pitää pinkeänä odottaa.

Haluan tietää tulkinnat keuhkokuvantamisista, ovatko ne tuumoritiimin mielestäkin yhä arviksi luokiteltavissa? Saammeko jatkaa yhä ilman lääkityksiä, onko syytä huoleen, seuraavat kuvantamiset jne? Seuraava kysymys koskee kesäkuun alun HUS:n kontrollia. Edellisellä kerralla meille sanottiin, jos kaikki menee entiseen malliin, niin turhaan siellä saakka käymme. Kuulemma samat asiat voi kontrolloida myös Oulussa. Tämähän olisi taas enemmän kuin sata jänistä, jos saisimme sen Helsingin keikan oikaistua Ouluksi. Se olisi hitsin ihana juttu. Nyt kun tuo Espankin keikka on ensi viikonlopulle tulossa, niin johan tuota ois paljon matkapäiviä. Sitten ensi syksyyn, siitä meillä on valtavasti tiedonjanoa, avoimia kysymyksiä. Minulta on kyselty lukuisia kertoja koska palaan töihin, palaanko, milloinka, millä tavalla, millaisella työnkuvalla, tuntimäärillä? Olenko enää laskettavissa kykeneväksi työntekijäksi vai onko sieluni lopullisesti vammautunut tässä savotassa? (Sitä  minulta ei ole ääneen kysytty, mutta välillä olen itse asiaa miettinyt....haa!)  Enhän myöskään tiedä mitenkä ihminen jaksaa, jos pääsee normaaliin elämänrytmiin. Voiko mikään enää olla entisellään? Mikä sitten on normaalia? Entäs kontrollit ja infektiot, sekä rokotukset? Simpura....? Palaako Reetta kouluun heti koulujen alettua, syksyllä, kolmoselle, takaisin jne? Simpura, simpura, kun emme me näitä asioita itse voi tietää saati sitten päättää. Haluaisin tietää edes suunnilleen vuosikontrollin ajankohdan. Pitääkö se olla kalenterivuosi? Onnistuisiko heinäkuussa, jolloin parin viikon kuluessa siitä meillä olisi tuloksia, ennen koulujen alkua siis. Olen myös tuona maagisena siirron vuosipäivänä kaasona, joten sille viikolle ei oikein ehtisi enää Helsingin keikkaa nykäistä. Sillä haluaisin kaasoilla suurin piirtein kunnialla ja ajatuksella. Ensi viikolla Reetan Oulussa käynnin kanssa samaisena torstaina, minulla on itselläni yksi "huumaava juttu". Tämäkin vaatisi kenties hiukan valmistautumistakin. Ainakin varmaan muut osapuolet sitä odottavat. Sitten, mikäli kesäkuun 7. meidän ei tarvitse olla Helsingissä, niin minulla olisi kenties mahdollista itsekkäästi osallistua kirjoittajakurssille. Haluaisin niin sinnekin, mutta se on Kainuussa ja alkaa silloin kun olen vielä matkasta uupunut... Seuraavalla kesäkuun viikolla pääsenkin lasteni kanssa viimein soputumisvalmennuskurssille. Vitsi kuinka tätäkin odotamme. Simpura kuinka nuppi on kovilla kaikesta tällaisestakin avoimien kysymysten pähkäämisestä. Organisoinnista ja suunnittelusta.

Tänä aamuna Reetta stailasi itsensä samaan vihreään tunikaan, jossa keikkui viime keväänä. Sitten yhtäkkiä syöksyi helmikorujen kimppuun ja samaiset vihreät helmet kaulaan ja käsiin kilisemään kuin vuosi sitten. Siihen Reetta vielä tokaisi, pitäisikö ajaa hiukset pois, niin näyttäisi ihan samalta. Silloin minusta tuntui, ettei huumori kuki. En halua edes ajatella, että Reetalla ei olisi hiuksia ja lapsi näyttäisi samalta kuin vuosi sitten. Simpura, millainen paniikinomainen hyökyaalto moisesta lapsen huumoripläjäyksetä tulikaan. Simpura kuinka ahditsi, aivan vietävästi. Ja lapsihan pilke silmäkulmassaan halusi vain keikkua samaisissa vaatteissa. Ja kuinka monia kertoja olemmekaan sanoneet, että Reetta on kaljunakin kaunis, kalju sopii hänelle loistavasti. Tai sellainen siilitukka. Olemme sanoneet, että se olisi sellainen taiteilijaluukki, sillä tuskin tuosta lapsesta ihan tavallista taaplaajaa enää saadaan. Eli omasta reaktiostani päätellen, olen simpuran kireänä viulunkielenä, joka haluaisi johonkin kysymykseen edes vastauksen.

Sitten tuo simpuran sade, alkoi toissa aamuna puoli viideltä. Siellä viimeinen lakanapyykkimme kuivuu ja kastuu tasaisella tahdilla. Varmaan pitää kohta uudelleen pestä. Sitten nämä ihanat elikkomme. Äsken kantelin Reettaa sylissä ja hörötin. Siihenkös Kaino päätti osallistua oikaisemalla itsensä poikittain eteen. Minä tietty törmäsin elukkaan, simpura. Olimme mennä samaan läjään koko akkalauma. Ajatella, jos olisin telonut itseni nyt sisällä lapsenkantelussa koirakompastumisella kipsiin. Olisi eläkeläisillä ollut jälleen huuli pyöreenä, kukas nyt kuskaa. Lähellä oli. Mehän kuuntelemme lasten kanssa paljon musiikkia, varsinkin autossa. Nyt minua hiukan mietityttää voinkohan moisen lauman kuskaukseen ottaa lempimusiikkiani mukaan. Sehän on tällä hetkellä Erinin "Vanha nainen hunningolla"... Vai ahdistuukohan körttisuku, kun hoilaan kurkkusuorana mukana, sillä siinähän saattaa olla körttiperspektiivistä kuunneltuna rivohkot sanat. Nyt siskonmakkarakeitto on valmis, eikä syntynyt edes rasvapaloa. Puhelua ei vain kuulu. Minun pitäisi olla pian siellä vyhyketerapiassa. Voihan simpura, ei auta kuin odottaa. Mutta onpa ihana kun sataa, niin saan porskuttaa kirkuvan punaisissa kumppareissani ilman selityksiä.

Simpura ehti muuttua samperiksi lukuisia kertoja tämän päivän aikana. Sillä vasta nyt kello 16,25 sain odotetun Helsingin puhelun. Hyvää kannatti odottaa, sillä vaikuttaa hyvältä kaikin puolin. Toki muutamaan (n.136 ainakin) kysymykseen jäin vastauksia vaille, koska soittaja ei ollut lääkäri. Mutta kahteen sain vastauksen. Ei enää kuvantamisia, keuhkoissa ollut samat arpeumat jo useita kuukausia. Minä kyllä haluaisin kuiteskin kontrollikuvat vaikka syksyn mittaan... Kesäkuussa käymme paikan päällä suunnitellusti, sen oli tiimi yhdessä tänään päättänyt. Hei me lennellään, kylläpä me lennelläänkin. Mutta nyt ei millään ole mitään väliä, koska puhelun jälkeen paukahti sellainen stressipäänsärky, että voihan simpura. Olen käynyt vyöhyketerapiassa "rassauskidutuksessa". Olen saanut hautakimput suunnitellusti sidottua. Auto on tankattu aamun starttia varten. Mummut ja yksi pappa on ohjelmoitu ja aikataulutettu huomista varten. Simpura, että onkin letkeä olo!