YHDEN ÄIDIN NÄKÖKULMA

LASTEN JA NUORTEN HOITOTYÖN OPINTOPÄIVÄT

LASARETTI 24.5.2012

PERHEEN NÄKÖKULMA/ TIINA PIIPPO

Se, että olen täällä on hämmentävää, liikuttavaa, vaikeaa, mutta myös erittäin tärkeää.  Lapsemme sairauden myötä olemme joutuneet uuteen maailmaan, pelottavaan ja täysin tuntemattomaan. Sellaiseen maailmaan, johon kukaan meistä ei haluaisi tai uskoisi joutuvansa.

                     Tyttäremme Reetta sairastui pre-B- ALL- akuuttiin leukemiaan lokakuussa 2010. Samaisena päivänä reipas ekaluokkalaisemme diagnosoitiin vaikeasti sairaaksi ja alkoi sairaalaelämä henkiinjäämistaisteluineen. Vanhempina tunsimme huojennusta, koska hoidot voitiin aloittaa samana päivänä kun diagnoosi saatiin. Kysehän oli myös tunnetusta lasten syövästä, jolloin kokemuspohjaa ja tietotaitoa oli paljon käytettävissä.

Mutta sinä päivänä, huojennuksen tilassa emme todellakaan voineet kuvitella kuinka monisäikeinen, pitkä ja vaikea taival on edessä. Toisaalta onni, sillä vanhempina olimme valtavassa shokissa. Meillä on kuusihenkinen perhe; vanhemmat ja neljä tytärtä. Lapsemme ovat kaikki syntyneet alle kolmen vuoden aikana, Reetta on toinen kaksosista. Eli olemme todella tiivis paketti. Nyt tämä paketti hajotettiin suunnittelemattomalla ja julmalla tavalla. Arkemme jatkui siten, että minä äitinä jäin Reetan kanssa sairaalaan ja isä otti vastuun kodista, yrityksestä ja arjesta. Tärkeintä oli taata muille lapsille mahdollisimman normaalit puitteet ja tutut rytmit. Vanhempina saimme uudet vahvat tunteet kannettaviksemme. Tunteet, joiden olemassaolosta emme aikaisemmin olleet huolissamme.

Pelko, valtava pelko siitä, että menettäisimme lapsemme syövälle ja tälle taistelulle. Syyllisyys, kuinka suurperheen äitinä osaan jakautua oikein. Mikä on äidin ja vanhemman paikka. Kuinka omilla teoillaan voi toimia oikein. Kuinka olla vahva ja vanhempi lapsilleen, vaikka tunsi olevansa itsekin täysin hukassa. Mietin myös, olenko itse aiheuttanut, teoillani ja valinnoillani lapsemme sairastuttanut.

Avuttomuus, meille oli annettu asia, jota emme omilla teoillamme voineet korjata. Olen ihminen, joka puolustaa lapsiaan leijonaemon lailla, hoitaa pahan pois. Mutta tämän asian kanssa omilla teoilla ei ollut merkitystä, oli vain avuttomana leijuttava mukana. Näiden asioiden vallatessa mielen, olin huolissani lasteni, omasta, isän ja läheistemme jaksamisesta. Päätin silloin, että tämä asia ei saa jäädä sisälleni. Sillä koin sen valtavan kuristavan tunteen, kun itsekseni asioita mietin. Päätin olla rehellinen itselleni, avoin asian suhteen ja yrittää saada ainakin osan pahasta olostani ulos. Samalla sain katkaistua turhat juorut ja puheet, koska kerroin itse suoraan tilanteesta. Päädyin kirjoittamaan blogia, joka onkin ollut yllättävän tärkeä henkireikä matkallamme. Yllätyksenä tuli se, kuinka moni muukin ihminen tuntee samoin, muttei osaa sitä sanoiksi pukea. Olen kokenut, että vertaistuki tämän kautta on ollut valtava voimavara puolin ja toisin. On hämmentävää, kun tuntemattomat ihmiset kertovat saaneensa helpotusta omaan tuskaansa, kun olen heidän tuskansa kyennyt sanoiksi pukemaan. Toki saan myös rankkaa kritiikkiäkin aiheen tiimoilta. Minulta kysytään, onko pakko kirjoittaa rehellisesti kaikista kauheista ja negatiivisistakin tunteista. Kyllä on, sillä nehän ovat olennainen osa taisteluamme. Emme ole tekemisissä ihanien asioiden kanssa. Minulta on myös kysytty, voinko seisoa kirjoittamieni tekstien takana vuosien jälkeenkin. Totta kai voin seisoa ja tunnustaa ne omikseni. Mutta toivon hartaasti, ettei minun enää koskaan tarvitsisi samoja tunteita käydä lävitse. Lukijalla on vapaus olla lukematta, mutta me emme voi jättää tätä elämänvaihetta elämättä.

Olen myös päättänyt ottaa asioista selvää, kysellä ja kyseenalaistaa. Mielestäni vanhemmilla pyörii satoja kysymyksiä mielessä, kaikkiin emme koskaan tule saamaan vastauksia. Olenkin rohkeasti päättänyt kysyä, avata asioita, jotka vaivaavat mieltä. Mielestäni tyhmiä kysymyksiä ei ole olemassa. Keskustelemalla, kuuntelemalla ja jäsentelemällä moni asia on auennut uudella tavalla. Olen myös huomannut kuinka tärkeää on tiedonvaihto vanhempien kesken tai hoitohenkilökunnan kanssa. Monta kertaa rivien väliin kirjoitettu nippelitieto onkin toiminut vahvana ohjenuorana, oivalluksena meidän matkallamme. Olen myös rohkeasti nostanut kissan pöydälle, ihan kirjallisessakin muodossa. Mielestäni on turhaa naukua selän takana, on tartuttava asioihin ja puututtava epäkohtiin. Ehkäpä juuri siitä syystä saan olla tänään täällä, koska olen uskaltanut asioita tuoda julki. Kenties olen jopa oikealla tiellä, koska näistä halutaan kuulla myös opintopäivien yhteydessä. Sairaanhoitajaystäväni lohduttikin minua, etten ole ihan pimeä, jos kerran tänne pyydetään. Ainakin toinen lamppu palaa vielä… Tunnen, että olen monen samassa tilanteessa olevan perheen asialla.

Reetan hoidot aloitettiin keskiriskin kaavion syöpähoitoina, mutta tammikuussa saimme jälleen uutta purtavaa. Jäännöstaudin osuus oli koholla. Eli olemassa oleva leukemia oli hallinnassa, mutta mahdollisuus leukemian uudelleen aktivoitumiseen oli olemassa. Tämän seurauksena päädyimme korkeimman riskin hoitokaavioon, johon kuului myös tuleva kantasolusiirto. Jälleen olimme tsunamin pyöriteltävänä, pelkäsimme hukkuvamme. Sillä tulevat hoidot vaativat yhä rankempia toimenpiteitä, lääkkeitä, enemmän sairaalapäiviä infektioineen. Kauheimpana asiana oli tietenkin tuleva kantasolusiirto. Reetta sanoi tuolloin: ”hyvä on, hoidetaan se sitten tällä tavalla pois ja tehdään se kantis”. Eli suunta ja määränpää olivat lapselle erittäin selviä. Saimme suuren onnen osaksemme, koska sopiva kantasolu löytyi isältä. Saimme kuulla useaan kertaan, että se on enemmän kuin lottovoitto, kyllä se tieto huojensikin valtavasti.

Lapsemme on luonteeltaan taistelija, vahva ja rohkea. Tämän savotan aikana ne ovat varmasti olleet myös voimavaroina. Koen, että on hyvä kun perusluonne on tiedossa, koska sen kautta voin paremmin lastani tulkita. Sairaalajaksoilla olemme pyrkineet puuhaamaan ja tekemään kaikkea mahdollista mikä eristyshuoneissa ja hoitojen ohessa onnistuu. Reetan hyvä yleiskunto, ruokahalu, liikuntakyky ja aktiivisuus ovat säilyneet koko hoitojen ajan. Olemme siis tanssineet, askarrelleet, leikkineet, nauraneet, jumpanneet, itkeneet, raivoisasti riidelleet, ulkoilleet, maalanneet ja piirtäneet valtavia määriä. Minulle on ollut tärkeä mittari kauneuden havainnointi ja värien käyttö. Mikäli lapsen mieli olisi kovin musta ja masentunut, niin ei lapsi näkisi värejä tai jaksaisi saada kauneutta aikaiseksi käsillään. Tästä on tuloksena valtavat määrät askarreltuja kortteja, helmitöitä, maalauksia ja tauluja. Myös valtavat raivot, kiukut ja itkut kuuluvat matkaan. Olisin huolestuneempi mikäli lapsemme ei kapinoisi ja taistelisi. Meillä kukkii myös rankka huumori, viime talvena puhuimme kaljun lapsen kanssa kaljuhuumorista. Muistutamme tarvittaessa toisiamme, että mikäs on kun ei huumori kuki?

Miten vanhempina koemme vastuun jakautumisen. On huojentavaa, kun sairaalajaksoilla päävastuu on henkilökunnalla. Itselle on ollut myös tärkeää huomata, että hoitosuunnitelmat tehdään tiimityöskentelynä. Hoitokaavio on huippuosaajien ja kokemuksien tulos. Toki  vanhempana on huimannut, kun lapselle on tiputettu turboannoksina solumyrkkyjä, jolloin  lapsen kunto on saattanut romahtaa hetkessä. Olen anonut armoa, pyytänyt virtausnopeuksien hidastamista… Vastauksena olen saanut, että haetaan huippupitoisuuksia. Välillä on tuntunut, että se on oikea ihminen, jolla niitä testataan. Se ihminen on lapseni, eikä testattava kone. Saimme heti alkuaikoina oppia cvk:n huuhtelun, verikokeiden ottamiset ja kasvutekijäpiikkien pistämiset. Nämä ovat taas mahdollistaneet pidemmät kotijaksot ja kontrollien ottamiset kotipaikkakunnalla. Onneksemme asumme pienellä paikkakunnalla, jolloin laboratoriovastauksetkin olemme saaneet heti. Olemme itse kyenneet analysoimaan tankkaustarpeet ja tekemään päiviemme suunnitelmat sen mukaan. Useiden tuntien kuluttua osastolta on soitettu ja vahvistettu omat ajatukset. Tässä matkalla itsestä on kehittynyt moni osaaja, tahtomattaankin. Olen lapseni omaishoitaja, taideterapeutti, psykologi, opettaja, liikuntajumppari, ruokaterapeutti, laborantti, sairaanhoitaja ja välillä yritän olla ihan äiti. Tasapuolisesti äiti kaikille lapsille. Kuinka jakautua ja jakaa vastuu on ollut haasteellista, koukuttavaakin. Kuinka osata vapautua hoitovastuusta, edes hetkellisesti. Tunnen itseni leijonaemoksi, jolla heiluu viikset, korvat ja kaikki aistit yhtä aikaa. Myös öisin tiedän, kuulen ja aistin kaikki risahdukset ja rasahdukset.

Pääsimme kantasolusiirtoon elokuussa. Suunnitelmat muuttuivat ennen sitä nopeallakin tahdilla, uusilla mutkilla ja haasteilla.  Me mutkittelimme mukana ja teimme aina uudet suunnitelmat. Toisaalta saimme kesällä olla paljon kotona ja jälkeenpäin ajateltuna se teki todella hyvää. Olimme huippuvireessä ja latautuneena tulevaan. Reetan yleiskunto oli myös loistava, siitä oli hyvä jatkaa. Reetta sai uuden kantasolun isältään 18. elokuuta 2011. Se on lapsemme uusi alku, tärkeä päivämäärä. Pian saamme siis viettää kantiksen yksivuotisjuhlaa. Matkamme on kestänyt tällä hetkellä puolitoista vuotta, olemme olleet kuin vuoristoradassa. Vaikka kuinka on kyyti huimannut, niin on ollut pysyttävä kyydissä. Kantasolusiirto tehtiin Helsingissä Lastenklinikalla. Olimme siellä kaiken kaikkiaan todella lyhyen aikaa, minimin, eli noin kuukauden. Reetan siirto onnistui hyvin. Meidät kotiutettiin lopulta omaan kotiin täysin raakileena ja akuutissa käänteishyljinnän vaiheessa, vain nelisenkymmentä päivää siirrosta. Jälkeenpäin ajateltuna se on valtava vastuu, joka annetaan vanhemmille. Sain kuulla useilta eri tahoilta, että ”äiti on paras asiantuntija”. Näin olenkin, mutta pääroolini olisi kuitenkin olla äiti kaikille neljälle. Toki olin mukana kaikki vaiheet ja sairaaloiden vaihdot. Minulla oli näppituntuma kaikkeen ja hyvä muisti. Mutta se että minä sain parhaan asiantuntijan roolin, onkin rankka kantaa. Siinä roolissani huolehdin kaikista lääkkeistä, analyyseistä, eristyksistä, ruokavaliosta ja kontrolleista kotona. Toki tämä taas mahdollisti kotona olemisen. Syyskuussa Reetalla meni noin 350 tablettia kuukaudessa, tällä hetkellä enää suoja-antibiootti. Olin asiantuntija 24 tuntia vuorokaudessa. Samalla yritimme normalisoitua perheenä, hakea paikkaamme, jatkaa arkeamme ja kotiutua. Lokakuussa tuli kalenterivuosi täyteen, sinä aikana Reetalle kertyi 244 sairaalavuorokautta, sekä päiväkäynnit ja matkat päälle. Olemme olleet siis todella paljon perheenä erillämme ja hajallamme. Viimeksi kulunut puoli vuotta on ollut rankin ajanjakso, sillä nythän elämme kotona, perheenä ja täysin eristyksissä. Nyt meillä on ollut tilaisuus analysoida kulunutta, miettiä, oivaltaa ja puntaroida tapahtunutta. Myös moni seikka nousee nyt alitajunnasta, koska sille on mahdollisuus. Toki tulemme monia seikkoja analysoimaan ja muistelemaan ikuisesti, ne ovat syöpyneet sieluumme pysyvästi. Koen, että ne tuleekin käsitellä ennemmin tai myöhemmin. Äitinä olen huolissani lapsistani, mitä koetut asiat jättävät jälkeensä. Kuinka meidän pitäisi havainnoida ja osata purkaa kokemaamme. Voimmeko vain antaa sen olla, purkamatta. Itse haluaisin, että voisimme käydä asioita läpi nyt, eikä vuosien päästä, mikäli joku alkaa oirehtia. Koen, että perheemme ei ole saanut riittävää ja koko perhettä koskevaa kriisiapua tai sopeutumisvalmennusta tilanteeseen. Mielestäni yhden lapsen sairaus koskettaa koko perhettä. Asia pitäisi nähdä kokonaisuutena. Haluan ennaltaehkäistä tulevia, hakemalla ja vaatimalla apua nyt. Toki tästäkin asiasta olen saanut vahvaa kritiikkiä, mutta mielestäni kaikilla pitäisi olla tähän halutessaan mahdollisuus. Jos tämä ei ole kriisi ja kriisiavun paikka, niin mikä sitten. Tulevaisuudessa olisi loistavaa, mikäli psyyken seuraaminen kuuluisi automaattisesti hoitokaavioon. Ei sillä, että sieltä pitäisi mitään hakemalla hakea, mutta parempi olisi purkaa matkan varrella koettuja asioita pala kerrallaan, kuin kohdata valtava taakka vuosien kuluttua. Onko vahvuutta pärjätä yksin tai perheenä. Vai onko vahvuutta pyytää apua, jottei itse hyydy taakkansa alle. Olemme ihmisinä kuitenkin kokonaisuuksia, jolloin myös psyyke kuuluu pakettiin. Mielestäni syövän hoitokaaviot ja hoito ovat huippuluokkaa, mutta miten itse potilaan mieli ja muu perhe. Tämän putoamisen koimme rankimmin nyt syksyllä. Helsingissä saimme Reetan kanssa viikoittain jauhaa tuntemuksiamme. Luulin moisen olevan mahdollista myös jatkossa palattuamme. Sain kuulla, että sairaaloissa onkin erilaiset psykologisten palveluiden kiintiöt, jolloin tämä ei kuulunutkaan automaattisesti jatkoon. Olenkin sitkeästi syksystä saakka ajanut asiaa eteenpäin. Nyt puolen vuoden jälkeen lapsillamme on mahdollisuus avata mieltään ja pääsemme viimeinkin sopeutumisvalmennukseen. Myös yksilöinä. Se on huojentava asia vanhemman vinkkelistä katsottuna. Ammattilaisten mielestä ei ole syytä olla huolissaan, sillä olemme myös kotona aktiivisesti purkaneet asioita. Mutta tässä haluan siirtää vastuuta muille, oikeille asiantuntijoille, koska itse olen liian lähellä.  Äitinä minulla ei riitä rahkeet olla kaikille myös terapeutti.

On ollut myös hämmentävää tajuta, kuinka vaatimattomissa puitteissa Suomen huippulääketiede toimii Helsingissä. Olen usein hämmästellyt tiedonsiirron vaikeutta, äitinä minulla on viimeisin tieto päässäni tai paperimyttynä käsilaukussani, kun kuljemme sairaaloiden välillä. Sairaaloissa on myös monia erilaisia käytäntöjä, on ollut vaikeaa tottua talon tavoille, ajaa oma ajatusmaailma kuhunkin sairaalaan sopivaksi. Ensimmäisellä käyntikerralla Helsingissä Reetta operoitiin kirurgisella osastolla. Siellä olimme vanhempina enemmän tietoisia syöpälasten hoidosta, kuin hoitajat. Tämä oli hämmentävää ja ymmärrettävääkin, koska jokaisella osastolla on erityisosaamisensa. Lopulta uuden cvk:n haavanhoidon ja kasvutekijäpiikitykset hoidimme itse, koska hoitohenkilökunnalla ei niistä ollut kokemusta. Välillä tuntuu riskaapelilta kysyä uupuneilta vanhemmilta lääkkeistä ja määristä. Kauhea, jos sanonkin jotain väärin tai unohdan jotain, saako lapsemme lääkityksen minun muistini varaisesti. Itse toivoisi, että tällaiset spesiaalitiedot kulkisivat selkeästi sairaaloiden välillä, niin ettei vanhempien tarvitse milligrammoja muistaa ulkoa. Osastoilla saimme olla koko ajan valppaina, sillä Reetalle on lukuisia kertoja tuotu vääriä lääkkeitä, vääriä annoskokoja, unohdettu lääkkeitä tai rikottu tarkkaa ruokavaliota. Lastamme on hoidettu myös väärällä nimellä. Emme suinkaan ole pelkkiä seuralaisia osastojaksoilla, sillä vanhemmille lankeaa todella paljon vastuuta ja hoitotoimenpiteitä. Toki siksihän siellä olemme, joten myös osallistumme. Hämmentävää oli nyt talvella, kun Reetan käänteishyljintälääkkeet lopetettiin. Sain iltamyöhällä tammikuussa puhelun Helsingistä ja kirjoitin itse purkukaavion paperin nurkkaan. Tämän kaavion mukaan sitten lopettelin lapseni käänteishyljintälääkkeet. Kävimme kontrolleissa Oulussa parin viikon välein, joten päävastuu jäi kotiin. Mutta sain silloinkin kuulla olevani paras asiantuntija, joka huomaa kyllä jos tahti on liika nopea… Saimme purkamisen suoritettua onnistuneesti. Toki jälkeenpäin olen tajunnut, että Reetan tilanne on ollut koko ajan hyvä, joten moinen asia voitiin hoitaa amatöörivoimin. Mikäli tulokset eivät olisi antaneet periksi, ei purkamistakaan olisi tehty noin ripeästi. Olemme saaneet lukuisia kertoja lääkäreiden taholta kuulla, että Reetan tilanne on loistava, priima, erinomainen, mielettömän hyvä ja muita hehkuttavia sanontoja. Itse olen kiitollisen nöyränä ajatellut jokaisesta päivästä, että tänään tilanne on hyvä. Viimeinkin, kuukausi sitten uskalsin ”alitajuntani akuuteimman hyljintäpelon” antaa löysätä. Annoin itselleni luvan hehkuttaa sanalla loistava. Toisaalta se oli huojentava oivallus, mutta se antoi mahdollisuuden entisille ja tulevaisuuden peloille. Sillä meillä on vielä monta tavoitetta saavutettavana. Meitä oli Helsingissä siirron aikana seitsemän perhettä samaan aikaan. Pudotuspeli on rankka, sillä enää näistä lapsista on kolme jäljellä. En siis tahdo millään uskaltaa löysätä tai jäädä hyvyyteen leijumaan. Jokainen uusi päivä on mieletön saavutus.

Tänään Reetta voi hyvin, ei vaan loistavasti. Mutta Reetalla on kriisi peilikuvastaan. Kuka minä olen? Reetta miettii, millainen hän olisi ilman sairastettua syöpää, tuleeko hänestä enää koskaan normaalia? Hiukset olivat ennen suorat ja vaaleat, tänään kiharat ja ruskeat. Reetta tykkää hiuksistaan, mutta olisi mieluummin halunnut ne kampaajalla, kuin siirron seurauksena. Reetan mielestä kenenkään ei kuuluisi sairastua näin vakavasti. Silmät ovat viisaat, kokeneet ja puheet kuin aikuisen. Reetta on todella kypsä ikäisekseen. Päivittäin Reetalta kysytään milloin menet kouluun, pääsetkö kolmannelle? Aloitatko koulun heti syksyllä? Milloin saat syödä normaalisti ja milloin loppuu eristys? Milloin saat uida? Eihän ne ole lapsen päätettävissä. Mikäli sen saisi Reetta itse päättää, hän olisi koulussa ja eläisi normaalia 9-vuotiaan elämää. Meillä ei ole näihin vastauksia, ei lapsella eikä vanhemmilla. Nöyrästi odotamme vuosikontrollia, joka määrittää jälleen tulevaisuutemme. Seuraavat vuodet tulevat olemaan kontrolleja ja hormonihoitoja. Mitä kaikkea kantasolusiirto ja rankat hoidot loppupeleissä jättävät jälkeensä, siihen ei ole kenelläkään vastauksia. Tämä on ollut kova koulu ja kova puolitoista vuotta. Haluan uskoa, että olemme voiton puolella, sekä hoidoissa että perheenä. Lapseni jaksaa omalla vahvuudellaan opettaa ja hämmentää meitä päivittäin.

ILORALLATUS KEVÄÄLTÄ 2011, SOLUSALPAAJIEN TIPPUSEESA JA ERISTYSHUONEESSA;

                                                                       TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

JATKAMME SITÄ YHDESSÄ LAULAEN.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

JATKAMME SITÄ KIPPURASSA NAURAEN.

NAURU NOUSEE YLÖS SILMIIN,

SUUNTAAMME KATSEEMME ULOS PILVIIN.

AURINGONKEHRÄ TAIVAALLA SARASTAA,

TÄTÄ HETKEÄ EI VOI MEILTÄ VARASTAA.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

JATKAMME SITÄ TIPASSA POMPPIEN.

RUNOSUONI SIELUSSA PULPUTTAA,

EI PÄIVÄÄ SAA HOIDOILLA HOPUTTAA.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

JATKAMME SITÄ HUONEESSA HYPPIEN.

LAULAEN ALOITAMME PÄIVÄN TÄMÄN,

SE ANTAA SUUNNAN ELÄMÄN.

KUN ILO SISÄLTÄ KUMPUAA,

SE ELÄMÄÄ UUTTA PULPPUAA.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

OLEN SIITÄ NIIN KIITOLLINEN.

KOTI-IKÄVÄ HIIPII SALAA,

LAPSI ÄITIÄ TIUKASTI HALAA.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN,

JATKAMME SIITÄ NAUTTIEN.

TÄMÄ PÄIVÄ ON ILOINEN!

Hou hou ihmiset, olen ollut pikkasen pois maisemista. Tässä yksi syy. Sain/jouduin/minulle mahdollistettiin ja minua pyydettiin kertomaan meidän matkastamme perheen näkökulmasta. Hitsi kuinka olikin rankkaa. Kyllähän minä mykkänä naputella osaan, mutta puhua ääneen omista verestävistä ajatuksista. Seisoa pöntössä sanojensa kanssa, niiden takana. Tiesin sen jo kysyttäessä, mutta olen päättänyt laittaa itseni likoon. Sillä tunnen kertovani myös muiden puolesta, tosin korostin myös luennolla sitä, ettei tämä näkökanta ole kaikilla. Jokainen meistä kokee yksilöllisesti ja osa vanhemmista todella eri tavalla. Mutta minun näkemystäni pyydettiin, sen kerroin. Kylläpäs kirveli, kirvelee edelleen.

Herättikö ajatuksia tai vastaväitteitä. Haluaisin kuulla mielipiteitä.. Jookosta. Tarvin nyt ihmiset kommentteja, sillä on hiukan orpo olo... Jotensakin tyhjiin pumpattu.

Mutta nyt leikin kotista, floristihortonomia ja istutan kesäkukkia ruukkuun. Kovin paljon on jälleen ajatuksia pyöriteltävänä, repullinen tuskaa purkamatta. Mutta jäsentelen niitä ensin, kuulostelen ihan oikeesti...