TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

TEKSTIN VIEMÄÄ

Aamulla kuudelta pärräsi herätys, minulla oli aikomus loiskauttaa uima-altaaseen puoli seitsemän aikaan. Mutta sitten alkoi tekstiä pursuta, kirjoitussuoni aukesi kerralla. En siis joutanut uimaan. Starttasin koneen ja kahvinkeittimen ja se oli menoa. Olemmekin kirjoittajaystävän kanssa sopineet sellaisen diilin, että aina saa ja pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu. Meillä on siihen oikeus, lahjoja ja vapaus. Pois turha syyllisyys tekemättömistä töistä ja perinteisestä äitimyytistä. Äitiys ei katoa minnekkään, eikä kyllä ne kotiaskareetkaan. Huomaako kukaan, jos tekeekin vain joka toinen päivä ruokaa, ämpärillisen kerrallaan. Huomaako kukaan, jos vaikka imuroikin vain joka toinen päivä. Tai huomaako kukaan, jos vaikka pyykkiä peseekin kerralla urakalla ja paastoaa aiheesta kaksi seuraavaa. Siis tänään on ollut aivan mieletön tunne, sillä olen löytänyt jälleen uusia vipuja kirjoittamisen saralla. Ihan itsekin on pitänyt jutuilleen hytkyä, tirskahdella. Koskaan ei tiedä mitä syntyy, sitä syntyy myös vauhdilla ja yllättävistä aiheista. Tessa ja Fanny antoivat monologitekstiin myös aiheita, yhdessä suunnittelimme mielikuvitushenkilön. Tytöt olivat heti mukana juonessa ja suunnitelussa. Aika koukuttavaa. Samalla kun minä naputin koneella, tytöt aloittivat omat tarinansa vihkoihin. Näyttää leikkaavan samalla tahilla noilla tytöilläkin. Ihana asia. Onhan minulla myös kolmen eri kurssin ja seminaarin läksyjäkin ja kotitehtäviä. Saa siinä naputtaakin välillä aika napakasti, jotta pysyy tahdissa mukana. Minusta on koukuttavaa heittäytyä uuden aiheen tai tyylisuunnan vietäväksi, kokeilemaan uutta. Pidän kauheasti noista annetuista tehtävistä. Tänään olen luonut Laren, 62-vuotiaan merimiehen ja Jarnan, 42-vuotiaaan leipurin, jolla on sisäsika lemmikkinä. Olen kirjoittanut myös runoja, Sipulimiehen elämästä ja riimitellyt. Siis laidasta laitaan. Tällainen olen ollut aina ja kaikessa, turskautan kaikki kerralla valmiiksi ja postiin. Jännänä taas odotan seuraavia kursseja ja palautetta..

   Olen ollut puoli kuudesta saakka yksin, elikoiden kanssa, kotona. Tänään Pasi aloitti suljetun puutyökerhon Reetalle ja muille meidän tytöille. Nyt ne ovat olleet siellä pian kaksi tuntia. Reetalla odottaa kyllä sytostaatti ja piikkikin, mutta en raaski nyt hoputtaa. Tänään en ole tiukkapipo tuossa asiassa, annan puisen luovuuden kukkia. Mitä ilmeisemmin tulossa on Tollolle takaterssille oma koppi öisien seikkailujen päätteksi. Paas kattoo, ihana kun nikkaroivat yhdessä.

   Turun tuloksia ei kuulu vieläkään, mutta tänään en enää ole jaksanut senkään asian suhteen panikoida. Kun ei se paniikkikramppikaan näytä asioita auttavan tai jouduttavan. Oli mieletön tunne, kun päästin sen paniikin menemään, hartiat nousivat huomattavasti. Siis sehän ihan vyörähti ja hengitys alkoi kulkemaan. Sain tänäänkin sairaalasta puhelun, immunologiahoitoja jatketaan entiseen malliin, oli sitten tulos mikä hyvänsä. Itsellä kun on ollut paniikkina takaraivossa uusi kantasolusiirto heti just ja nyt, mutta ei nyt sentään. Tämän kun tajusin, sain itselleni selitettyä, niin sekin kummasti helpotti. Alitajunta vain puuhastelee noita omiaan. Alustava suunnitelma oli kuulostellakin ja säännöllisesti testailla vuoden loppuun saakka. Hitaasti, hartaasti ja kärsivällisesti. Tänään sitten taas uusia Imukin-ampulleja tilasin, sillä kaikki jatkuu ennallaan. Kaikki on niin monen tekijän summia, sitä kun höystetään amatöörin aivoituksilla, niin voi veljet ja veljenpojat, hirveää. Labrat ovat loistavat, kaikin puolin odotetunlaiset. Leukkarit ovat 2, neutrofiilit vain 0,64, ne minua eniten huolettaa sillä puolustushippuset ovat alhaalla. Mutta muuten kaikki kuin terveellä. Noiden laskuhan johtuu juuri sytostaatista ja se on suunnitellulla tasolla. Siis, saanhan huokailla, sillä tajusin meillä olevan jälleen kerran asioiden tilanteeseen nähden hyvin. Olen kuin eri ihminen näiden oivallusten jälkeen, taas on huuhaa vaihe täysillä ja pursuan ideoita joka suuntaan. Koukuttavan rento ja luova olotila, kaikessa kauheudessaankin. Mutta sallin sen itselleni tänään ja täysin, johan tuota krampissa tuli viikko oltuakin. Tai varmaan kaksi viikkoa, se ei ole kivaa elämää se, se kramppielämä.

   Eilen itkin omasta onnistumisestani ja onnesta kontallani eteisessä. Mitä sain kokea oli uutta ja ihmeellistä. Jotain semmoista missä saan olla mukana. Jotain uskomatonta, hämmentävää ja koukuttavaa. Mutta se asia on se asia, jota en vielä halua enkä voi paljastaa. Tai voisin kai minä, mutta en halua. Haluan kokea tämän ensin itse, ilman että luukutan kaikille. Sain asian puitteissa myös kakun systeriltä ja tartutin iloitkun. Se ei ehkä ole suuri asia muille, mutta itselle valtava uusi maailma.

   Nyt nikkarit saapuivat, täynnä tarinaa. Tänään on niin moni asia taas loksahtanut paikalleen, että on hyvä olla. Toivoisin teillä muillakin tällaisen olotilan kantavan jälleen eteen päin, kohti uusia seikkailuja. Nyt on kiva odottaa unta ja huomista päivää. Kauniita, idearikkaita yön hiljaisia tunteja kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti