JOTTA NIIN KUIN....

Tämä on sitten jotenkin niin tuttua, aina tulee jotain, jotta niin kuin pitää stressata. Jokin kiintiö näköjään. Minä joutilas jonninjoutava ihminen kun olen näiden tukien varassa, niin kuin yleensä erityishoitorahoilla ja tilanteeseen pakotetut vanhemmat ovat. Käsittääkseni. Johan tuo viime viikkoinen järkevyys ja helppo ilman kulkevuus olikin liikaa, siis kun tajusin hengittää hiukan kepeämmin. Nyt sitten Kela suuressa viisaudessaan laski päivärahojani, muutaman satkun vähennys tuloihin, jotka menee tasan tarkkaan tämän huushollin pyörittämiseen. Se on iso summa, joka tietenkin määräytyy vuoden 2010 ja sitten seuraavana vuonna seuraavan vuoden työtulojen perusteella. Eli tämä kierrehän on selkeästi koko ajan laskeva, siinä mielessä, että budjetti tiukkanee vuosi ja tarkistus tarkistukselta. Kas kummaa enhän ole ollut sattuneesta syystä ollut hankkimassa työtuloja ja töissä. Niin ja mitenhän käy vanhuuteni eläkekertymän... Minä kun olen sellainen joutilas jonninjoutava tukijaisilla elävä ihminen, joidenkin mielestä jopa tällä hetkellä töistä kieltäytyvä ja työtä vieroksuva ihminen. Onko se sellainen pohjasakka, mihin minut nyt luokitellaan. Töihin olisi kova ikävä, kaipaan työyhteisöä, töitä, palkkaa, omien työvahvuuksien löytymistä ja ajatuksia joita työhön liittyy. Mutta kuinka voin sitoutua mihinkään, kun tilanne on mikä on. Kun ei koskaan tiedä missä ollaan ensi viikolla ja kun on yhä tämä eristys päällä. Missä olisi neiti silloin, jos painaisin töitä. Heitteillekkö heittäisin. Laittaisinko öiseen aikaan tekstarin, etten ole aamuvuorossa remmissä mukana, sori, pärjätkää. En tiedä missä oon ja milloin tuun. Eihän nykyisessä työmaailmassa ole olemassa sellaisia suojatyöpaikkoja, joissa pyörähetään silloin kun näyttää sopivan. Ainakaan minun alallani ei, kyllä se jokainen työtunti on harkittu ja budjetoitu, laskettu tekijälleen ja suunniteltu. En voi siirtää huomiseksi, mikä pitää olla valmista tänään. En voi pyörittää isoa työyhteisöä freelansermeiningillä, käynpä silloin kun onnistuu ja jätän käymättä silloin kun ei onnistunutkaan. Väliäkö tuolla, jos suunniteltu ja minun varaani laskettu homma jäikin tekemättä... Yksi iso kysymysmerkki on myös se, että olisinko työkykyinen? Siis varsinkaan silloin kun on odottamis- kyttäämis- pelkoskenarioviikko meneillään? Kun joudun kyttäämään asiapuheluja pitkin viikkoja. Entäs, jos tuleekin jotain, joka vie jalat alta, kuinka sitten duunini hoidan. Konttaanko vain kuola poskella muiden jaloissa vapisten. Eli tilanteen ollessa kuitenkin mikä on, niin en omaksi, enkä työnantajieni parhaaksikaan yritä edes työntekoa. Minä kun olen mielestäni hyvä ja ahkera työntekijä, joka on aina sata lasissa mukana, en koe voivani tehdä töitä jos liekki on himmeä.
   Eli tukijaisilla eläessämme, emme matkustele ja lomaile, emme myöskään eristyksestä johtuen. En harrasta kampaajakäyntejä, vedän tarhapöllönä puolet pidemmät ajat kuin laki sallisi. En harrasta hiusteni kolmivärivärjäyksiä, vedän kimppapurkista systerin kanssa kotona. Rakennekynnet tai tekoripset, ehee... Kulinaristinen ruokailu ravintoloissa, ehee... Uudet sesongin ja muodin mukaiset vaatteet, ehee... kierrätetään ja kierräretään. Ostetaan halvalla, tarjouksista, äiti määrittelee lasten vaatteet, lapset eivät itse määrittele katalogia ja vaadi. Siihen ei ole varaa taloudellisesti, eikä myöskään moraalisesti. Tytöt ovat tyytyväisiä yleensä hankintoihini ja kierrättävät keskenään. He osaavat olla kiitollisia muiltakin saamistaan vaatelahjoista, eivät nipota merkkien perään. Tämä jos jokin mielestäni on onnistunut kasvatusasia meillä. Tuossa asiassa olen tytöissä todella ylpeä, vaatimattomuus ja rohkea persoonallisuus. Ei tarviste mennä samassa muotissa mitä kaikki kaverit. Omilla tuunauksillakin saa hauskaa aikaiseksi. Meillä ei myöskään imetä iloliemiä ravintoloissa, mamma ajelee itse kuskina, jolloin vesi riittää. Harrastukset menevät kansalaisopiston kausikortin piikkiin, satasella saa sen kymmentä sorttia verrattuna kuntosalijäsenyyteen ainoastaan. Keittiössä kokataan ahkerasti, ruokalista on tarjousten perusteella, usein keittoja. En näe ansaitsevani tai tarvitsevani kalliita kasvohoitoja tai jalkahoitoja, lapset sivelee ja vaseliinit levittää, itse vielä taivun ja varpaankynsiini yllän. Laitan kyllä monissa asioissa lapset ja perheen itseni edelle, sen kyllä osaan. Vaikka omasta ajasta haaveilen, sitä otankin, niin näissä hankinnoissa ja panostuksessa oma sijoitukseni on tasan kahdeksankymmentäneljä. Menemme kumpparit lotisten metsään, emme eliittisesti puettuina eliittiharrastuksiin. Näyttelyiden tekeminen on toki ylimääräistä ja huuhaata, mutta siinäkin kierrätän entisiä, ostan tarjouskehyksiä, hyödynnän olemassa olevaa ja tyhjennän entisiä maalituubeja ennemmin kuin ostan uusia. Olen hyvä nyhjäämään tyhjästä, monessakin asiassa. Mielikuvitus on rajana, onneksi sitä löytyy, joskus jopa muille jakaa. Mutta olen kaikesta huolimatta tyytyväinen asioihin, joita voimme toteuttaa ja mitä harrastaa. Kun joku on todella tärkeä ja haluttu asia, niin sitä arvostaa enemmän kuin sitä mitä saa liikaa ja liukuhihnalta. Materiaankin ja yltäkylläisyyteen turtuu.
   Reetta on ottanut käyttöönsä erittäin tehokkaasti väsytys- ja jankutustekniikan. Pyörittää meitä haluamallaan tavalla, osittain huijatenkin ja väsyttämällä. "Pyörittää, kuin pierua vartaan nokassa", sanoin aamulla Pasille. Siitäkös mies jopa naurahti, kun kielikuvaani aikansa makusteli: "Ookko joskus saanu pierun vartaan nokkaan, eho eho..." Mua ei naurattanut, eikä naurata vieläkään. Iltaisin alkaa jankutusshow, aikaa pelataan, vitkutellaan, kaikkea kierretään, toimitaan lamaantuneesti, ei kuulla, ei uskota... kunnes ollaan niin kauhean poikki ja uni ei tule... Kun muut menevät kymmenennen sanomisen jälkeen nukkumaan, on Reetan kohdalla kerroin kolmekymmentä. Eilenkin illalla luulin jo neidin nukahtaneen, kunnes taas haahuili olkkariin. Annoin luvan lukea omassa sängyssä kymmenisen minuuttia, lupasin sammuttaa valot ja annoin pusut yläsänkyyn. Jotenkin lapsi oli senkin jälkeen kieroillut ja juksannut itsensä meidän sänkyyn ja paikalleni. Eli päädyin jälleen olohuoneen sohvalle, sillä nyt minua jo todella sieppasi. Olin kuulemma luvannut mennä sinne, oli lapsi isälleen sanonut. Ja jälleen upposi moinen fraasi, ilman tarkempaa analyysiä. Tuo lapsi koukuttaa ja pyörittää meitä ihan liikaa tällä hetkellä. Joku roti pitäisi tähänkin löytää, mutta pimu on hiivatin kierä ja näyttää onnistuvan suhteellisen ja kohtuuttoman usein. Olen sanonut, ettei kukaan nyt taas vähään aikaan nuku meidän sängyssä, vaan jokainen nukkuu siellä missä kuuluukin... Nyt kun olemme enemmän kotona, täytyy moinen rytmi taas löytyä, tiukempi kuri. Nyt ei kukaan lapsista ole kroonisessa kainalohaliläheisyyspulassa, niin kuin joskus, jollon vuoroja on kierrätetty. On myös väärin muita tyttöjä kohtaan, että Reetta kiristää tahtonsa läpi, kieroilee ja jankuttaa. Siihen kun muutkin sitten yhtyvät on soppa valmis. Reilun viikon olen halunnut karata, ottaa aikalisän ja sulkea kotioven. Niin, moralisoi jos haluat, mutta pinna on vain niin täynnä jatkuvaa tappelua. Liekö yhdellä nimeltä mainitsemattomalla hormonihuurut jälleen ottaneet sykäyksen eteen päin, sillä nämä meidän kaksi äärilaitaamme tappelevat koko ajan. En tiedä mitkä huurut mulla menee nyt yli, mutta en vain taho jaksaa moista. Ovia paiskotaan, lukittaudutaan vessoihin, karjutaan, hysterisoidutaan, huudetaan mielettömiä aikoja, härpitään toinen toisiaan ja tulukutetaan.
   Kerronpa muutaman esimerkin viimeisen viikon ajalta. Leipomuksia pyöritetään kyllä, mutta siivoukset eivät hoidu. Tiskikone on yhä tuntematon kapistus, sinne ei osu millään. Tytöt haistelee, pyörittelee ja miettii, onko kyseinen lasi hänen vai systerin. Jos vastausta ei löydy, niin se jää paikoilleen. Näitä mysteeriastioita löytyy ympäri huushollia, joita kukaan ei omikseen tunnusta. Leipomisen jälkeen varataan kahdeksan pullaa itselle, koska on itse ne tehty. Muut eivät sitten saa. Sama varaustekniikka on kieroutuneesti kulkeutunut myös juustokakkuun, kinkkusiivuun, leipäpalaan, nuudelinretkulaan tai jauhelihapakettiin. "Minä olen tämän paistanut, tai kolme päivää sitten varannut, se on silloin minun..." Sohvalta varataan istumapaikkaa ylihuomiselle, kello kahdeksalle. Sitten kun on se ylihuominen ja kello kahdeksan, niin voi kauhea huuto, jos joku muu onkin sillä kaksi päivää sitten varatulla paikalla. Korvissa on jokin häiriö kaikilla, siis piuhoitus kuuloelimen kautta ymmärryselimeen on jumissa. Sanon, pyydän, kehoitan, lopulta huudan ja karjun, eikä värähdä. Sitten sanotaan, että olen aina pahalla päällä. Olenhan minä, sillä tämä homma ei pyöri makaamalla, kännykällä pelaamalla tai Simpsoneita katsomalla. Olen inhottava pirttihirmu, pitkin päivää, jatkuvasti. En pidä itsestäni, en sitten yhtään. Kurkkukin on niin hiton karhea koko ajan. Reetta pitää minua myös tiukasssa liekassa, tilivelvollisuudessa koko ajan. Kauanko olen vessassa, uimassa tai kaupassa, se kun vielä parilla puhelulla varmistetaan, niin... Sunnuntaina lahjoitin itselleni omaa laatuaikaa ja tilaa menemällä Jesse Kaikurannan konserttiin. Lapset jäivät juhlimaan isän kanssa isänpäivää. Niinpä minulta tivattiin lähtiessä olenko kotona ennen puolta yhdeksää vai sen jälkeen, pitää sanoa tarkka aika. Mistä sitä minuutilleen tarkkaa kotiintuloaikaa äitipolo tietää, vaikka sitä Reetta vaatii. Ja onko sillä väliä, jos isä on kerran kotona. Reetta yritti kiristää ja juonitella itsensä sinne konserttiinkin väkisellä mukaan, mutten muutamasta syystä johtuen suostunut. Sitten äitipolo kaahasi kotiin reikäpäänä, jottei niin kuin myöhästy lapsen määrittelemistä aikatauluista. Sillä jos olen myöhässä, niin johan pikku pirttihirmu simputtaa. Sairasta, myönnetään. Samaan aikaan tunnen kauheaa vihaa suunnattomalla rakkaudella ja huolella ryyditettynä. Saako vihan tunteita kokea, tässä tilanteessa tai äitinä yleensäkään? Tai saako sitä näin julkisesti myöntää? Millainen äiti myöntää välillä vihaavansa jälkikasvuaan, omiahan ne ovat. Ei sen puoleen tällä hetkellä olen vihannut myös elikoita, miestäni ja itseäni. En ole ylpeä, mutta tunteiden kirjo on vain  niin äärimmäisen laaja, hetkessä skenarion kaikki äärilaidat, jopa yhtä aikaa ja päällekkäin. Miten minun kuuluisi toimia ja mitä minun kuuluisi tuntea. Saanko tuntea vihaa? Pitääkö minun äitinä olla ihanampi, ymmärtävämpi, joustavampi, enemmän äiti. Paljonko minun pitää olla äiti, jotta olen niin kuin riittävä äitinä?
   Reetta on koko ajan tasaisesti kiukkuinen ja äärettömän tempperamenttinen. Neiti haastaa meidät vanhempina jatkuvasti, hakee kuumeisesti rajoja. Mikä on syy ja mikä seuraus? Aiheuttaako äidin käytös moista ja onko lapsen käytös äidin tempperamenttisuuden syytä. Toki viime viikkojen paniikkivivun löysättyä, tämä on jotensakin ymmärrettävää, sallittuakin, odotettuakin. Mutta tämä on raskasta negatiivisuudesta johtuen lusia. Nyt Reetta tunkee jotenkin liika liki, siis kaikessa ihanuudessaan, ei minun kanssa tarvitse jokaista ajatusta jakaa, ei minua tarvitse koko ajan hiplata, ei minun kuulu jokaista askeltani selittää, ei minun kuulu olla koko aikaa näin läsnä. Läksyt sieppaa, millimetrit ei nappaa, sentit ei kiinnosta. Jokaisesta laskusta tehdään oma ongelma, oma kiukku. Toisaalta tuplat saivat kokeet tässä takaisin, jotenkin mystisesti molemmilla oli kaksi virhettä, molemmilla virheet juuri samoissa kohdissa. Jokin yhteys kaksosilla täytyy olla. Eristys sieppaa, äiti sieppaa, säännöt sieppaa, aikataulut sieppaa, labra sieppaa, kärsivällisyys sieppaa... Mieheni rehvakkaasti lupasi minulle viikon laatuaikaa itseni kanssa, ottamalla tälle viikolle loput kesälomistaan. Niin, no mihinkäpä tästä loikkaan kahden tunnin varoitusajalla. Kuulin kysymyksen: "Onko sinulla sitten jotakin, miksei?" No onhan minulla tuo lapsi, jolla on sovittuja aikatauluja ja laboratoriokäynti. Sitten olen lupautunut kuviskerhoa pitämään tiistaisin, en voi sitä noin vain perua. Maanantai oli buukattu aika napakasti, joten senkään ohittaminen ei onnistunut. Keskiviikkona on Fannyllä koululääkäri, johon olen lupautunut kaveriksi. En voi sitäkään jättää menemättä koska se on pelottavankauhean jännittävä asia. Huomisaamulle on myös koko klaanin infulenssarokotus, eli sekin pitää hoitaa pois aikataulussa. Torstai on ainoa päivä, jolloin on ainostaan latinalaiset tanssit isojen typyjen kanssa, sen nyt voisi jättää menemättä. Perjantaina ihan oikeasti nostan kytkintä koko viikonlopuksi, pääsen seminaariin Kempeleeseen. Odotan sitä niin innolla! Eli siinäpä tämä joutilaan ihmisen joutoaika on, ei tästä sormia napsauttamalla loikata. Jos olen jotakin luvannut, niin pyrin ne kynsin ja hampain pitämään. Sillä Reetan tilanteen vaatiessa olen niin lukuisia kertoja joutunut lupaukseni pyörtämään. Se syö äidin moraalia. Näinpä tein rohkean liikun ja varailin itselleni hiusten leikkaukseen ajan tälle päivälle yhdeltätoista. Yritin delegoida labrakäynnin Pasin hoidettavaksi. Niin yritin, sillä  vastaushan kuului ."Et sitten mitään muuta aikaa keksinyt varata, minäkö nyt joudun..." Näinpä peruin senkin, se siitä vapaudesta. Vapauden kaipuuna pysyköön. Toki Ukkokulta otti saunaprojektin näille vapaapäivilleen, sekin sallittakoon, sillä onhan minullakin ollut ja tulee olemaan näitä omia projekteja. Mutta yhtälö ei aina ole niin yksinkertainen näiden velvollisuuksien kanssa pyöritettäväksi.
   Nyt kun olen patoutumiseni paukuttanut, niin kerron eilisestä ihanuudesta minkä kohtasin. Tulin ostosten kanssa kotiin. Eteisen lattialla Verna ja Tessa makakasivat mahallaan, kyljet kyljessä ja tekivät läksyjä yhdessä. Liikuttavan ihania, miksiköhän juuri eteisen lattialla piti tehdä, sitä en tiedä. Sitten olohuoneessa oli rullattu matot, Elvis lauloi täysillä roketterollia. Reetta ja Fanny tanssivat hymy korvissa, minun tekemäni kellohameet heiluen. Kaikki olivat todella ihania ja ainutlaatuisia lapsia. Jotenkin tunsin suunnatonta ylpeyttä ja onnistumisen iloa sillä hetkellä. Lemmikit pyörivät mukana ja desibeleistä huolimatta olo oli todella seesteistä. Tällaisia lapsia on ilo kohdata ja omikseen tunnustaa. Äidinylpeys oli silloin runsas ja valuva käsite...