Aamu jälleen, takana kait nukuttu yö. Kuulostelin jälleen itseäni, kun silmäni virallisesti avasin. Miltä tuntuu? Olohan on tottakai levännytkin, kun uusi aamu aukeaa. Samalla tuntuu, että olisi ollut ehkä keveämpää jatkaa unimaailmassa. Miltä minusta siis tuntuu? Tänä aamuna määrittelin sen ahdistavaksi paniikiksi, jälleen uusi kytättävä päivä tämän taistelun tiimellyksessä. Koskaan ei tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Se on raskasta. Siis kuinka osaan, voin ja jaksan pitää positiivisen elämänasenteen yllä, kun koko ajan tietoisuus toisesta todellisuudesta on läsnä. Iltaisin Reettakin on jälleen ollut enemmän levoton, jotenkin ahdistuneempi. Tai siis neiti vetää sellaisia dramaattisia ylilyönti raivareita, joissa huudetaan, potkitaan, karjutaan, paiskotaan ovia mittaamattomia kertoja ja aikoja. Siinä ei auta lepertelyt, ei puhe, ei kosketus, ei mikään. Raivo on suunnatonta. Miltä silloin Reetasta tuntuu? Olappa lapsipolon nahoissa, ymmärtää edes osittain. Sillä ei näissä omissakaan nahoissa ole herkkua.
Jotenkin yleinen vireystila perheessämme on taas pingoittunut, kiristynyt viime viikkoisesta. Varsinkin meillä vanhemmilla. Vertaus löysässä hirressä roikkumiseen sopii tähän kohtaan jälleen, välillä pihisee tosi tiukasti tuo henkipolo. Odottaminen ja pelossa eläminen on kauhean uuvuttavaa. Syöpäläisperheissä tasan tarkkaan tiedetään tämä tunne. Tänään on myös labrapäivä, joten joka tapauksessa yksi puhelu ainakin on sairaalamaailmasta tulossa.
Eilen täti soitteli ja kyseli jaksamistani. Olenko allapäin pimeydestä johtuen? Ehei syksy minun liekkiäni himmennä vaan tilanne, uudet mutkat. Nautin ruskasta, pimeydestä, sumuista, pirtsakoista pikkupakkasaamuista ja kuulaudesta. Syksy on minun vuodenaikani. Onneksi, sillä muutenhan saattaisin vilahtaa syvään onkaloon potemaan tätä pelkoa, epävarmuutta, tilannetta ja arkeamme. En ole onkalossa muusta syystä kuin tilanteesta johtuen, hetkittäin. Pääsääntöisesti porskuttelemme perheenä hyvällä positiivisella sykkeellä. Ainakin itse näin luulen. Tänä aamuna sain herätä lasten positiiviseen käläkätykseen, kananamunan paistamiseen ja leppoisuuteen. Mieskin pyöräytti kodinhoitohuoneen pyykkirumbaa kierroksen eteen päin. Sain siis nousta kahvin keittoon ja tiskikoneen tyhjennykseen. Päätin laistaa imuroinnitkin tältä päivää, oikaista ja tehdä kenties mieltä piristäviä juttuja. Draamakuningattaremme nukkuu yhä, kauniina ja levollisena. Annan nukkua, koska eihän sitä taas tiedä sanoa miltä se neidistä tuntuu, kun herää. Äitinä on ollut haastavaa ja raskasta, henkisesti uuvuttavaa. Avuttomuus ja epätietoisuus kaikesta puskee kauhealla vyöryllä kaikista rakosista.
Kävin eilen näyttelyäkin tsekkaamassa, sekin tuntui ikävältä. Siellä oli kamoja siirrelty, muuteltu paikkoja, tuotu uusia pöytiä, keskeneräisiä virityksiä katajaisia sellaisia, valoja ei ollut sytytetty jne... Siellä yleisöä kierteli pimeässä ja pöytiä kierrellen, yrittäen hahmottaa kokonaisuuksia, siinä luulossa että Piippo on asiat näin halunnut limittää ja lomittaa. Henkilökuntaa en löytänyt, mutta omalla aggressiivisella haballa siirtelin takaisin paikoilleen hampaat irvessä vedellen ja valokatkaisijat löysin. Toivotin valon tervetulleeksi. Jotenkin sekin putkautti ahdistuksen pintaan, miksikö näin on tehty? Maksan koko ajalta suhteellisen kovaa vuokraa, työt ja tavarat ovat minun. Näyttely on meidän käsialaamme, tietyllä tavalla laitettu. Onko siis oikeutta mennä siirtelemään kokonaisuuksia, muuttelemaan paikkoja, heiluttelemaan ja keinuttelemaan. Entäs jos joku homma hajoaakin siirtelijän käsiin, putoaa vaikka seinältä. Mitenkä silloin korvataan tai kannetaan vastuu? Miltä minusta siis tuntuu moinen? Ei hyvältä, niin kuin minä odotin tästäkin saavani positiivista sykettä ja nostetta. Eilen jouduin siitäkin tunteesta luopumaan tai ainakin antamaan periksi hitusen. Ei kiva.
Olen saanut useita kyselyjä, miksei paikallislehti ole käynyt tutustumassa näyttelyymme. Siihenkään minulla ei ole vastausta. Toisaalta harmi, sillä kyllähän yleensä näyttelyissä käydään. Olen asiasta keskustellut syyskuussa ja he olivat silloin kiinnostuneita. Olisihan tuossa positiivisiakin asioita kuvattavaksi, ei yksistään syöpäteemaan liittyviä. Mutta näinhän se nykymaailmassa menee, että negatiiviset asita ylittävät uutiskynnyksen. Kyllä perähikiän rattijuopot, kännissä riehumiset ja puukkotappelu noteerataan. Vaikka sama kaava samassa perähikiässä toistuu viikosta toiseen ja samojen ihmisten tekemänä. Näyttelyt ovat kuitenkin ainutkertaisia, ainutlaatuisia ja hetkellisiä. Emme tervitse omia pärstöjämme enää enempää julkiseen levikkiin, siitä ei ole kyse, mutta aiheella ja teemalla voisi uutisoida ja tehdä jutunkin. Mielestäni esillä on monia oivalluksia ja ajattelemisen arvoisia asioita, mielipide on toki minun ja tasan tarkkaan aika puolueellinen. Toisaalta Alavieskan näyttelystä tehtiin kaksikin isoa juttua, vaikka se oli paljon pienempi asia itselle kaikin puolin. Kyllähän siitäkin minulle heitettiin herjaa negatiivisessa mielessä, että on pitänyt pyrkiä "kaikkiin" lehtiin... Ollappa sitten ihmisille mieliksi, passelin neutraali, hajuton ja mauton, mutta kuitenkin jotenkin yllättävällä tavalla positiivisesti poikkeva. Tietty vaikeahan sitä on laajemmasti miellyttää, jos ei aina onnistu omassa nupissaankaan moiseen. Ja mitäpä minä median ajatusvirroista tiedän, luova maalaistollo kun olen. Säälittävä pyrkyrikin ilmeisesti, en muuten ole. Ainakaan säälittävä tai ainakaan pyrkyri, mää oon vain mää ja tällaisena pysyn. "Minkä sille voi, kun Luoja minut tällaiseksi loi!"
Eiliset hekumointini ja onnistumisen kiksini osittain lannistettiin välinpitämättömyydellä ja piittamattomuudella. Mikä ihmisillä on, kun ei voi antaa positiivista palautetta ääneen, kyllä yleensä negatiiviset palautteet irtoavat helpostikin. Kuitenkin eilisen kiksien aiheet olisivat mielestäni positiivisia kehujakin ansainneet, sillä mielestäni siinä on niin uskomattomasta ja hämmentävästä asiasta kyse. Onko tarpeellista himmentää toisen onnistumisen liekkiä? Tunsinko siinä hetkessä liian paljon hyvää, joten tietty palautus nähtiin tarpeelliseksi. Joo, varmasti meninkin positiivisuuden ylilyöntikierroksilla, mutta keneltä se on pois jos vähän viheltelen onnessani menemään? Minulla kun on se käsitys, että positiivisuus saa hyvää sykettä aikaiseksi ja lisää positiivisuuden vyöryä.
Tässäpä pikakelaus siihen miltä tuntuu, no miltä tuntui? Kauheaa tempomistahan tämä. Mutta uskon, että kun sain nyt nämä negatiivisten tunteiden vyöryt viskattua yli laidan, annoin täsylaidallisen paskaa kiertoon, niin johan tuntuu taas paremmalta. Hah! Reettakin nousi, positiivisena ja nälkäisenä. Nakkikeittoa aamupalaksi kissa kainalossa. Eiliseen kiksiini palatakseni seuraava vaihe siitä käynnistyy iltapäivällä, saan vieraan asian puitteissa. Uskon jälleen muutaman onnen ja hämmennyksen karpalon vierähtävän. Mutta sen olen ansainnut, minusta tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti