ISTAHIN

On maanantai, päivä aluillaan. Istahin, koneelle joo. Olen sinkoillut äitinä aamuseitsemästä ja yrittänyt selkeyttää toimenkuvaani. Elikot on rapsutettu, ruokittu ja kehuttu. Puolet lapsista koulutielle ohjeistettu. Toinen haasteiden ja epäkohtien kautta ja toinen vailla huolen häivää. On aamulääkkeet annettu, aamupalat syöty. Ukkokultaa ei ole kärsinyt paljon rapustella tai kehua, sillä olenhan hänen nuppinsa ylikuormittanut ja työllistänyt. Siis minä meinaan jäädä kotiin, kun Pasi ja Reetta lähtevät lyppikeikalle Ouluun. Mielellään ne sinne menevät, mutta kun pitää niin monta seikkaa muistaa. Niinpä kirjoittelen lappusulkeisia, kotilääkkeistä, näpyistä, silmistä, kiukuista, väsystä, olemuksesta, yleiskunnosta, pyydettävistä todisteista ja sen sellaisesta. Yleensähän vedän nämä hatusta, mutta kun meitsin hattu jää nyt kotiin, niin pitää muistaa muistuttaa. Toisaalta minulla on äärettömän kauhea morkkis, sillä olen itsekäs. Olen jäämässä kotiin ja ottamassa kenties omaakin aikaa. Onko minulla moiseen oikeutta, lupaa tai mahdollisuutta. Alitajunta kuiskailee syyllisesti naputtaen ja marmattaa joka asiasta. Toisaalta olen säälittäväkin, kun kieltäydyn kohtaamasta sairaalatodellisuutta jäämällä kotiin pyörimään. Olen menossa infrapunasaunaan, kuntopallotanssijumppaan, vesijumppaan ja joogaan tänään. Olen suunnitellut siivoavani viimeinkin perusteellisemmin, kunhan vain saan siihen tilaa ja aikaa. Pyykkikone, rummut ja tiskarit laulelee jo kiitettävästi. Yritän siis peittää morkkikseni tehokuuden maksimoinnilla. Reetta on ihan hyvillä mielin, ei siinä mitään. Hymyilevä, iloinen, pulputtava säihkysääri. Tuossa äsken nauroimmekin, että onhan taas sellaiset pillifarkut sääriinsä vetänyt, että pitää lääkärintarkastuksessa irroittaa ne lahkeensuista vetämällä. Nainen on nainen, näköjään joka käänteessä. Reetalla näyttää olevan asiat päällisin puolin loistavasti, ei huolen häivää. Kyselin: "Mitä kuuluu ja kuinka menee?" Tähän neiti hymyillen vastasi: "Mitäs luulet, ihan hyvää, minulla on kaikki ihan hyvin...".
    Oikeastaan tämä morkkis ja tyhjyyden tunne iski jo torstaina. Kun saimme näyttelyn rakennettua, pystyimme löysäämään siitä höyryämisestä. Silloin se iski, varsinkin jos istahin, ei siis passaa istahtaa. Siis morkkis ja syyllisyys siitä, mitä kaikkea kivaa olemme voineet ja vieläpä iloisella ja hyvällä mielellä toteuttaa. Itsekkäästi, vaikka tilanne on mikä on. Pelko siitä, mitä tämä viikko, tuleva lyppi tuo tullessaan. Pelko siitä, että marraskuun kalenterin joudumme täyttämään negatiivisilla asioilla, muutoksilla. Sillä tunnen syyllisyyttä siitäkin, että siellä kalenterissa näyttää olevan paljon kivaa odotettavaa. Toisaalta haluan säilyttää uskon ja tämän tyyneyden oikeasta suunnasta. Mutta pelkään niin, että jokin romuttaa taas kaiken. "Mitäs leijuu hyvyydenluuloissa ja istahtaa levollisena, eiköhän näpäytetä..." Noin kuvittelen sen alitajunnan pikkupirun olkapäälläni käkättävän. Eli ei siis passa juuri istahtaa, vaan tahdin on jatkuttava, jotta moinen pörrijäinen ei kykene olkapäälleni istahtamaan...
  
   Viikolla, kun aamulla eläinkatraani kanssa pimeässä vessaan astelin, sattui jälleen onnettomuuden tynkä. Muistaakseni keskiviikkona se oli, aamulla puoli kuuden paikkeilla. Suunnistan yleensä pimeässä tuttua reittiä kodinhoitohuoneeseen saakka, josta päästän elikoita pihalle. Niin myös nyt, väistelin muistamiani tauluja, imurinletkuja, tuoleja ja muutamaa muuta estettä. Pimeässä kuulin ja näin kuinka Vieno asettui jalkoihini poikittain. Siis naukuen halusi syliin. Näinpä kumarruin nostamaan kissaa ja silloin se tapahtui. Iskin oikean silmäni tuolin selkänojaan oikein kunnolla. Kauhuissani luulin sen räjähtävän tai menevän ainakin mustaksi. Muutama ruma sananen siinä taisi sihahtaa, mutta ei auttanut. Näin silmälläni kuitenkin ja pistin kylmää haudetta. Vieläkin se tosin jyskyttelee, silleen koskettaessa ja silleen jos sitä "kuuntelee". Samaisena päivänä istuin infrapunasaunassa. Siellä on sellaiset kyltit molemmilla puolilla, ladies ja gentlemans... Jotenkin onnistuin sen mieskyltin pudottamaan päähäni, kauhea pauke ja kipuhan siitäkin seurasi. Niin ja hiukan nauruntynkää kajahti. Mitäs istahin, istullaankin voi näköjään tapahtua tapaturma. Lauantaina olin suunnitellut ja haaveillut tanssimisesta. Menin näyttelytilaan kuvamaan töitäni ja silloin se tapahtui. Liukastuin makiasti lattialla olevaan viinirypäleenkuoreen. Meinasin mennä nurin oikein kunnolla ja nilkka nuljahti. Eli tällaistakin voi tapahtua, ei tietty kaikille. Näinpä päätin siis pysyä illan kotona, enkä aikonut nilkaani korkkareihin ängetä. Suunnittelin, että istahan kunnolla pitkän kaavan mukaan ja istunkin urakalla, etten enempää kohella. Luulin moisen olevan taas viestin siitä, jotta rauhotuppas nyt eukko. No, eipä onnistunut tämäkään, sillä perhe varsinkin Ukkokulta kauhistui ajatuksesta että istuisin kotona. Muutama puhelukin tuli ja lopulta lähdin. Mieheni sanoin: "Olen kuulemma irtioton tarpeessa ja sen ansainnut. Minun pitäisi päästä oikein kunnolla johonkin hemmotteluun ja kavereiden kanssa tuulettumaan..." Plaa, plaa, plaa... Eli enpä siis istahtanut vaan päädyin jammailemaan ihan yllättävällä kokoonpanolla kantrimusiiki tahtiin. Loistava ratkaisu sekin, parhaita ovat yleensä ennalta suunnittelemattomat asiat. Sunnuntaina pääsin myös voimaanuttavaan taideterapiaan, sekin lankesi kohdalleni suit sait yllättäin, parin tunnin varoitusajalla. Ihana kokemus.

   Syysloma meni meillä tyttöjen kanssa taiteillessa. Jotenkin mieletöntä aloittaa päivä huuhaana, villasukissa, pyjamassa ja poppikoneet täysillä. Maalasimme ja piirsimme kukin omiamme. Samalla tanssimme ja lauloimme. Parhaimmat kiksit saimme siitä, että tuplat jammailivat kuvitteelisten soittimien kanssa täysillä. Tessan kanssa vedimme lattareissa opituilla askelkuvioilla ja tanssimme laulaen ja nauraen. Fanny tosin siinä vaiheessa yhtenä aamuna (raukka) yritti vetää peittoja päänsä yli nukkuakseen, muttei ihan onnistunut. Siis aivan mieletön fiilis ja syke aloittaa päivä tuolla lailla. Koin, että saan olla niin onnellisessa asemassa, kun voin moista tehdä. Kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä, että meillä on "tilanne päällä". Minusta on niin äärimmäisen tärkeää nähdä ja kokea, että meillä on paljon myös niitä jankuttamiani mahdollisuuksia. Uskon, että lapsille jäi syyslomaviikosta erittäin paljon positiivisia muistijälkiä, vaikkemme harrastaneetkaan matkailua tai ostettuja sirkushuveja. Näyttely oli yhteinen ponnistus ja tavoite, johon pyrimme. Viis siitä, ettemme täytä teoreettisia maalaustaiteen, väriopin, sommittelun ja asettelun kriteerejä. Se on aivan yks hailee ja aivan sama. Minusta on vain niin äärimmäisen tärkeää ja palkitsevaa löytää moinen luovuuden varaventtiili. On aivan turhaa lannistaaa itseään miettimällä mitä joku muu jostakin ajattelee tai meneekö jokin asia justiinsa oikein. On olemassa suunnattoman lahjakkaita amatöörejä, vaikkapa valokuvauksessa, nypläämisessä, puukonteossa, tarinankerronnassa tai sukan kutomisessa. Miksi emme ihan oikeasti nauttisi lahjoistamme? Reetalle oli äärettömän ihanaa, kun rikoimme eristyksiä, jotta neiti sai rakentaa ja olla avajaisissa. Voi sitä käkätyksen määrää, kun sai olla siellä missä tapahtuu. Avajaisissa oli laskujeni mukaan yli viisikymmentä ihmistä, joista meille kylään päätyi neljätoista. Ihana kokea onnistumista, yhteenkuuluvuutta ja normaaliutta. Vaatihan moinen koko perheeltä ponnistelujakin, mutta niinhän vaatii yleensä elämäkin. Toisaalta, mikäpä tässä joutilaan on ponnistellessa moisen lauman kanssa. Kuuluuko mammanylpeys sinne asti, olemme loistava, äänekäs ja tempperamenttinen tiimi. Avajaisiin lähtiessä tietenkin meinasi muutama eripura syntyä, kun kengistä löytyi aina vain yksi kappale kutakin paria ja sukkikset oli väärän sävyisiä, hiukset eivät totelleet ja tytöille ei meinannut millään löytyä hioja... Mutta sitähän se on aina. Minulla on tunne, että saamme olla onnellisten tähtien alla, meillä on kuitenkin moni asia hyvin.

   Tässä vierähti muutama tunti ja taas istahdin. Kävin uimassa ja vesijumpassa. Kotimatkalla päädyin myös luovuttamaan verta, sillä näin Veripalvelun mainokset. Hyvin irtosi, päivän hyvä työ tuli siis tehtyä. Nyt en saa sinne illan kuntotanssiin mennä, jotten kuukahda. Joogaan ajattelin kuitenkin uskaltaa, sillä se on niin rauhallista. Olin liikenteessä pyörällä, kun auto on nyt Oulussa. Tekikin hyvää istahtaa pyöränselkään ja ulkoilla auringonpaisteessa. Pasi ja Reetta lähtivät Ouluun samasta ovenavauksesta kuin minä sinne jumppaan. Minulla oli kauhea syyllisyyspuuska moisesta omasta itsekkyydestäni. Kuinka voin jättää menemättä ja antaa toisen hoidella? Vaikka kaikki on ollut jo viikkokausia sovittu, ei paniikkia ja tekee hyvää minullekin olla välillä muidenkin kanssa enemmän. Niin ja pääseehän mieskin pois näistä ympyröistä. Tiedän, tiedän ja siitä huolimatta omatunto syyllistää ja marmattaa. Pahus. Mutta tätähän tämä, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siis äitiys ja syyllisyys. Varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana on mietityttänyt olenko väärässä paikassa, vaiko oikeassa paikassa. Nyt se Veripalvelun nuorimies kehotti minua ottamaan rauhallisesti ja kuuntelemaan vointia, joten saan luvan kanssa istahtaa todella pitkiksi ajoiksi... Kyllä ne siellä Oulussa pärjää ja me täällä. Annan siis itselleni luvan nauttia tästäkin.