18.10.2012, MÖRKÖ 2 VUOTTA

Tänään on jälleen vuosipäivä, leukemian vuosipäivä, syöpäelämän vuosipäivä, menetetyn normaalin lapsuuden vuosipäivä, kauhun vuosipäivä, jaksamisen vuosipäivä, tavoitteiden saavuttamisen vuosipäivä, loputtoman itkun vuosipäivä, kauhun vuosipäivä, pakokauhun vuosipäivä, montun vuosipäivä, todellisuuden vuosipäivä, muistojen vuosipäivä, helpotuksen vuosipäivä, hoitojen aloituksen vuosipäivä, diagnoosin vuosipäivä, pommin pudotuksen vuosipäivä, epävarmuuden vuosipäivä, sairaalaelämän vuosipäivä, epäuskon vuosipäivä, vanhemmuuden muuttumisen vuosipäivä, ennen ja jälkeen päivän vuosipäivä, rajanvedon vuosipäivä, taistelun vuosipäivä...

   Ihan tavallinen päivä monelle, ihan tavallinen päivä lokakuussa ennen kuin siitä tuli syövän vuosipäivä. Että jo kaksi vuotta tätä todellisuutta. Onhan siinäkin ja siitä huolimatta joudumme elämään yhä tässä todellisuudessa. Olen kohdannut pari muutakin lasta, joiden vuosipäivä on tismalleen tämä sama. Toisella vielä syövän uusiutumisen vuosipäivä. Mietinkin, kuinka siihen pitäisi suhtautua. Pitäisikö pyöräyttää kakku ja juhlia, onneksi löytyi mörkö, jotta meillä yleensä on lapsi. Kuuluuko tänään lamaantua ja vaipua monttuun. Saako tänään porskuttaa normaalisti ja naukua vaikka villakoirista tai likaisista vessanpytyistä. Voiko tästä päivästä nauttia kotona, kun ei työmaailmakaan rasita joutilasta. Saako tästä löytää nautintoa, jos tilanne on mikä on. Kuuluuko minun voivotella, surkutella tilannetta. Saanko olla onnellinen tästä päivästä, kiitollinen kuluneista kahdesta vuodesta. Saanko olla kiitollinen tästä päivästä, jos mörkö on yhä havaittavissa. Saako tänään nauraa tai tapella. Pitääkö käyttäytyä jotenkin kunnioittavammin mörköä kohtaan, vai saako yhä olla nyrkit sojossa ja uhkua uhmaa. Pitääkö lamaantua ja olla nöyrä. Saako kapinoida ja rettelöidä kolme kertaa enemmän. Saanko huutaa ja karjua häätöloitsuja, joilla rummuttaa pelko kartanolle, metsän sopukoihin, suon silmäkkeisiin. Karkottaa se meistä, lapsesta ja tästä päivästä. Kummeneeko se vaikka kuinka karjun, huudan, hakkaan. Saanko vaikeroida omaa niskaani, sillä eihän se tapa. Saanko kuunnella itseäni itsekkäästi, kuuluuko minun olla epäitsekäs tänään. Mmmm.... näitäpä makustelen ja mietin kuinka päiväni aloitan, minkälaisen suunnan otan päivääni. Kyllä kuulkaas pyörii melekosesti.

   Muutama päivä sitten saunanlauteilla Reetta sanoi: "Olen jotenkin niin kärsimätön. Haluaisin, että tämä jatkuva kärsivällisyys ja odottaminen olisi jo ohi. Siis ettei tarvitsisi koko aikaa olla näin kärsivällinen, kun en minä millään taho koko aikaa jaksaa olla kärsivällinen. Kun olen välillä niin kärsimätönkin..." Siinäpä se, olemme paljon keskustelleet nykyisestä tilanteesta, meneillään olevista hoidoista ja kärsivällisyyden merkityksestä. Tämä kuuluisa kärsivällisyys kun ei ole meille se ominaisin piirre, ei kenellekään. Ja juuri sitähän tässä hiotaan äärimmilleen. Olemme yrittäneet hakea siihen uusia ulottuvuuksia hidastamalla, vähentämällä tempoilua ja sinkoilua. Olemme jooganneet, opetelleet hengittämistä, latautumista, rentoutumista, joutilaisuuden havainnointia, tehneet rentoutushoitoja ja -harjoituksia, opetelleet olemista jne... Onhan noita. Mutta kun sitä haluaisi jonkin, varsinkin syövän, hoitaa justiinsa tässä ja nyt. Mutta eihän se ole noin vain hoidettavissa, siihenhän tarvitaan aikaa, lääkkeitä ja kärsivällisyyttä. Nämä ryyditettynä vahvalla uskolla ja toivolla, kiitollisuudella siveltynä. Tämä on arka ja varoen tehtävä leivos, jossa ei passa hötkyillä, ei hätiköidä. Ettei niin kuin lässähdä, pläts.
   Nyt neitimme harjoittelevat kutomista ja virkkaamista. Jopa Verna eilen veivasi kieli heiluen. Kun pyysin syömään, ei tapahtunut mitään. "Tuun sitten, kun saan tämän kaulaliinan tehtyä." Niin, se oli Vernan vastaus, kun kaulaliinaa oli noin neljä senttiä valmiina. Olipas optimistinen toteamus, luuli tuikkaavansa tuosta vain hetkessä valmiiksi suit sait sukkelaan. Taisi tarkoittaa juuri sitä puikollista, eikä koko kaulaliinaa. Aamu on alkanut puikkojen kilinällä, Reetta kaivoi koukkutyönsä esiin. "Onks menny oikein?" Jihhuu, pylväitä syntyy, patalappuko lie valmistuu, mummun opit kumpuaa alitajunnan syövereistä. Into loistaa silmistä ja koko kroppa tekee samaa koukkuamista kuin virkkuukoukkukin. Fyysistä hommaa näyttää olevan. Ihana seurata.
   Aamulla kuudelta kuului kauhea paukahdus. Sinkosin pystyyn ja räväytin valot päälle. Riiviömme Vieno leikki kaukosäätimellä, joka oli sohvan käsinojalla. Kissaneiti sai sen pudotettua jalkalampun metallisen jalaksen päälle ja sekös paukkusi. Kissaneiti ei ollut moksiskaan, aloitti vain innokkaana isoäänisen keskustelun kanssani, kun sai minut kaveriksi herätettyä. Kissat pitävät myös langoista ja kutimista. Välillä koiratkin kantelevat käsitöitä suussaan. Äsken Tessa kutoi lattialla risti-istunnassa, samalla läksyjä kerraten, Vieno jalkojen päällä lankaa härppien ja Tollo makasi sängyllä kehräten. Kaikki näyttivät seesteisen tyytyväisiltä.

   Tänään meillä on ihan hyvä olla tilanteesta huolimatta tai juuri siitä syystä. Varmasti emme ilman Reetan sairautta osaisi nauttia hyvistä hetkistä ja päivistä näin paljon, koska nyt tiedämme mitä olisimme voineet menettää. Tällä hetkellä moni pienikin seikka on äärimmäisen aito ja ainutlaatuinen. On ihana kun omat arvot ovat entisestään vahvistuneet ja minulla on oikeus ja lupa kokea tietyt asiat juuri niin kuin koenkin. Yhä vähemmän kulissit ja pinnallinen hysteria merkitsevät, onneksi olen siitä oravanpyörästä päässyt ja joutunut pois. Kaikessa kauheudessaan olen ja uskon, että kaikki olemme onnellisia, tyytyväisempiä. Ilman kahta viimeistä vuotta, meillä ei olisi valkoisia kissoja, eikä Sylvan Tapiirikassia, joissa kissoja kannella. Ei olisi huuhaa äitiä aamupuuroa keittämässä, ei läsnäolevaa äitiä hiuksia aamuisin harjaamassa. Meillä ei olisi erilaista työnkuvaa, olisimme yhä yrittäjyyden syövyttävässä oravanpyörässä, emme osaisi ja jaksaisi siitä loikata. Työnteko ja tehokkuus määrittelisi meitä yhä ihmisenä. Meillä ei olisi näitä uusia upeita ihmisiä ja ystäviä elämässä, joiden kanssa olemme saaneet viimeiset kaksi vuotta kulkea. Meillä ei olisi mahdollisuutta toteuttaa tiettyjä asioita, eikä löytää uusia vahvuuksia itsestämme ilman tätä kulunutta kahta vuotta. Toivottavasti sinäkin voit kuulla kissojen kehräyksen, nähdä koirien osallistumisen aamuaskareisiin, lasten naurun ja leppoisan jutustelun, puikkojen kilinän, paahtuvan leivän tuoksun, tuoreen kahvin aromin ja nähdä muutaman upean villakoiran lattianrajassa. Vitsi, kuinka hieno päivä tästä tuleekaan!