"Nyt minä tiiän miltä tuntuu kohosta, kun se viimeinkin pulpahtaa pinnalle juututtuaan liian pitkäksi aikaa veden alle. Miltä tuntuu keikkua kepeästi pinnalla, aaltojen mukana..."
"Siis tuliko kala?"
"Eiku siis särky vei sinne pinnan alle viikkokausiksi jumiin, niinku kiinni. Uppeluksiin ja hapettomaan tilaan. Silleen niinku koho olisi jumittunut koukun kautta pohjaan. Nyt se pääsi irti, siis se koukku ja sen myötä koho pinnalle..."
"Siis söikö se kala?"
"Nyt se koho keikkuu kepeästi aaltojen välkkeessä, silleen niinkuin leppoisasti, niinkuin kohon kuulukin keikkua.. Aurinko peilaa veden pintaan, kimallellen, väreillen ja se koho keikkuu niissä väreissä..."
"Tuliko se kala, vai keikkuiko se koho vain?"
Tässäpä illalla käyty syvällinen keskustelu saunanlauteilla. Siis minun ja Ukkokullan. Et kyllä ikinä arvaa mikä on kummankin repliikki? Jotenkin säryttömänä päivänä alkoi jälleen koho keikkua, siis meikäläisellä. Löylyissä istui myös Reetta, Reino ja Vieno. Muut olivat hiljaa, epäuskoisina, tyrmistyneinä, kun minä teoriaani avasin. Itsellä se kohoteoria kieppui ja pulpahti todella selkeänä visiona pinnalle, mutta toisilla menee aina sulatellessa.
Särky jäi lähes kokonaan sinne päivystyksen laverille, joten olo on huomattavasti leppoisampi, kotoisampi, mukavampi ja normaalimpi. Tarvittiin vain kunnon paukut, jotta moinen prässi saatiin purettua. Nyt on keinot myös kotiin. Paineet ovat laskeneet särkykrampin myötä. Jihaa! Eli olen normalisoitumassa, lähinnä paineiden osalta, muuten minua ei siihen muottiin aivan helpolla saa. Syy ja seuraus ovat todella selkeinä visioina omassa nupissa tällä hetkellä. Ei kait moinen seuraus ole ihmekään, kun ajattelee viimeisen kolmen kuukauden prässiä. Mitkä kaikki asiat ovat kuormittaneet, vaatineet keskittymistä, jaksamista ja organisointia. Nyt osaan tarkkaan kertoa myös päivän ja kellonajankin, jolloin tämä päänsärky alkoi. Se alkoi Helsingissä äitiviikonloppuna, lauantaina taideterapiassa aamupäivällä... eli lauantaina 25. elokuuta noin kello kymmenen. Eli siitä asti koko ajan, lähes taukoamatta jyskytystä. Lisäksi vielä uudet tehostavat ärsykkeet ja unettomat yöt.
Eilen alkoi koho keikkua yhä enemmän, kun sain puhelun Oulusta. Olin tulkinnut Reetan arvot oikein, saamme pitää ainakin alustavasti koko kuukauden suunnitelmat ennallaan. Eli seuraava lyppi lokakuun viimeisellä viikolla. Eli nyt näen kalenterissamme paljon kivoja, positiivisia suunnitelmia ja asioita joita kannattaa odottaa. Hitsi, kuinka tärkeä asia meitsin koholle. Siis jo se, että saisimme olla kotona.
Illalla aloimme tykittämään näyttelytöitä keittiöateljeessamme. Pasi oli Tessan kanssa pyöränlamppuja ostelemassa, joten muut olimme aivan liekeissä maalatessa. Itselle tulee joistakin lauluista, musiikista, sanoituksista tietyt mielikuvat. Värit, aiheet ja tunnelmat. Olemme Reetan kanssa kuunnelleet automatkoilla paljon musiikkia, Reetta tykkää nyt kovasti Paula Koivuniemestä. Yksi laulu on usein kaluttu, kelattu, oivallettu, keskuteltu, laulettu, kuunneltu ja ajateltu. Sanoin muillekin tytöille laulun nimen, mikä aiheutti hämmennystä ja sellaista kysyvää ilmettä. Mutta kun laitoin biisin soimaan, näin kuinka lamppu välähti muillakin. Mieletöntä sanahelinää, ilmaan piirrettyjä visioita ja kauhea luomisen palo. Se koho pomppas kerralla ja niin vauhdilla, että nauroimme Reetan kanssa kippurassa. Ihana tunne, ihania lapsia, juuri tuollaisina he ovat mielettömiä ideapakkauksia. Ja mikä inspiraation palo silmissä ja olemuksessa. Se oli jälleen niitä kohon huippuhetkiä! Siinä sitten maalasimme, jokainen omaa näkemystämme aiheesta ja keskustelimme ideoista. Illalla juttelin vielä Vernan kanssa, kuinka idean voi saada vaikkapa laulusta. Sanoin siinä: "Jos sinullakin on jokin juttu, idea, aihe tai biisi mielessä, niin sitäkinhän voisi maalata ja piirtää..." Vastaus paukahti välittömästi: "Paukkumaissi." Siinä vaiheessa koho keikahti melkein kyljelleen, mistähän se neiti tuonkin taas keksi. Maalata nyt paukkumaissi. Ei siinä, en tyrmännyt, jos kerran on noin selkeä ajatus aiheesta... Jännänä tässä odottelen, mitäköhän neiti piirtää. Olenkin joskus sanonut, että Verna puhuu vähän mutta asiaa. Saa laukaisuillaan muut hiljaiseksi. Tämä oli taas niitä juttuja.
Tessa saapui iskän kanssa lamppuostoksilta. Fannylle tuotiin myös samanlainen. Reetalla oli toimiva entinen ja Vernan pyörässä on kiinteä sellainen. Eli lapsemme eivät kulje enää pimeässä, saivat toimivat ja turvalliset valot pyöriinsä. Illalla Pasi ohjeisti, että jokainen tuo sen lamppunsa avainkaappiin, jotta se on aina tallessa kun sitä tarvitaan. Sitäkös tämä meidän paukkumaissimme jälleen ääneen ihmetteli. "Tuonko siis koko pyörän siihen kaappiin, kun se lamppu on siinä kiinni?"
Ihana keikkua! Keiku sinäkin, ihan sama oletko koho vai paukkumaissi, pysyt kuitenkin pinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti