MUISTA MUISTUTTAA

Ajelin sunnuntaina iltapäivällä vanhempieni luokse palauttamaan ämpäriä ja puukkoja, jotka olivat sieniretkellämme mukana. Tessa, koirat, mää ja menoksi. Kun astuin tupaan tajusin, etten muistanutkaan niitä puukoja ja ämpäriä. Siis en ottanut mukaan niitä, mitä lähdin palauttamaan. Vieraana olleet naapurit rähähtivät nauramaan, kun kuulivat että "minunkin ikäiselleni" käy näin. Niin, no minullehan käy tällaisissa joutilaissa asioissa harva se päivä just näin. Päivittäin haen rahapussia, kännykkää ja avaimia. Myös kenkiä, lippuja, lappuja, mappeja, kansioita, ajatusta, silmälaseja... Onneksi nuo hampaat ovat vielä kiinteät ja omat, sillä varmasti hukkaisin nekin päivittäin. Sitten taas tärkeissä asioissa, lääkkeissä, kontrolleissa ja nipottamisessa muistini toimii kuin partaveitsi. Tasan tarkkaan muistan mitä pitääkin muistaa. Muistan ne asiat yötä päivää unissanikin, niissä ei moisia unohduksia satu. Tessan mielestä olin unohtanut myös katsoa peiliin, ennen kuin lähdimme sinne ajelemaan. Lapseni parahti kauhusta, kun näki pihassa vieraiden auton. En antanut sen häiritä, vaan porskutin sisään. Hiukset olivat edellisillan Halloweenin jäljiltä, jalassa jumppatrikoot, jotka yltävät juuri polven alle. Päällä paidanretku. Olin myös unohtanut villasukkani lattialle, joten ne oli Kainon toimesta ilmastoitu kärjestä. Sitten jalkaan saapikkaat, jotka ylsivät pohkeeseen saakka. Eli säärtä vilikkui pätkän verran ja tukka oli sekaisin. Onneksi vieraat olivat tuttuja, joten ei tarvinnut vierastaa. Olin koko sunnuntain höyrynnyt "taiteeni" parissa, joten tuollaiset mitättömät asiat, kuten ulkonäkö eivät juuri mieleeni vilahtaneet.

   Fanny tekee astmapuhalluksia, aamuin illoin kolmesti peräkkäin. Loppuviikosta siihen lisätään avaavat lääkeet ja jatketaan. Itse seurailen noita paineita, joiden kuvittelen olevan optimissa. Mies kontrolloi sokereitaan ja varmaan paineitaankin... Tessalla ja Vernalla ei ole muistaakseni mitään kytättävää ja kyylättävää. Tollolla ilmestyi loisia, siis matoja. Siihen sitten kissojen madotus kolmena peräkkäisenä päivänä, ruutaten suuhun iltaisin (la-ma). Reetalle alkoi se sytostaatti viime viikolla. Eli täsmällisesti illalla seitsemältä, tunti ennen ja jälkeen ilman maitotuotteita. Maananatai, keskiviikko ja perjantai ovat suoja-antibiootin ottoja, eli aamuisin Ditrim dublo. Samoina päivinä iltaisin tämä Imukin piikki, tuntia ennen esilääkkeenä särkylääke... Sitten perusvitamiinit ja nypytykset. Tänään labra kymmeneltä, soittoaika iltapäivällä Oulusta. Fannyn labra torstaina 8,15, soittoaika perjantaina. Sitten tulikin jo Fannylle kontrolliaika hoitajalle ja Reetanhan ajat ovatkin olleet jo pitkään tiedossa. Maanantaisin omaishoitajien vesijumppa(humppa) alkaen 13,15. Tessalla sähly seisemän pintaan. Minä kuntotanssin ja palloilen 17-18. Haen Fannyn joogaan ja joogaamme liki kahdeksaan. Torstaisin on bändikerhoa ja sähälyä koko kolmikolla, Reetalla ei. Illalla torstaisin tanssin lattareita Tessan ja Fannyn kanssa. Eli silloin kun olen pois, odotan, luotan, toivon ja muistutan muistettavista asioista... "Jos muistan..." Sellainen vastaus syö, siepppaa ja keittää. Tuollainen on juuri sellainen vastaus, jota en toivo kuulevani. Jossittelulla taataan se, että tasan tarkkaan homma vilahti korvasta korvaan ja unohtui jo saman tien. Tai toinen "muista muistuttaa..." Montako kertaa pitää muistaa muistuttaa, kun yritän delegoida jonkin asian jollekin jollakin tavalla. Kuten kissojen hiekkalaatikon puhdistus. Onneksi Fanny näppäränä laati pesuhuoneen oveen puhdistuslistan, joka vaatii kuittauksen. Jokainen valitsi päivät milloin hoitaa peruspuhdistuksen ja sunnuntai on todella perusteellinen fiksaus. Paitsi Reetta, jota pitää taas muistuttaa, ettei saa ja tarvitse rääpiä moisia tuotoksia.
  
   Sitten eiliseen, eli maanantaihin kaikkine muistamisineen. Tulin Fannyn kanssa joogasta, menin saunaan ja istahdin koira sylissä nojatuoliin. Siinäpä puolihuolimattomasti aloitin tenttaamisen... Ihan vain jutellakseni, niinkuin parisuhteessa ja perheessä muistaakseni kuulukin tehdä. Ihan leppoisasti kysäisin sytostaatista, eihän sitä ollut muistettu, vaikka yhdessä tarkasta kellonajastakin sovimme. Eli kiireellä syto suuhun ja jatkettiin.... Sitten minulta kysyttiin, miksi on hälytys Fannylla... No sanoin, että on ne kontrolloitavat puhaltelemiset tässä olleet jo jonkin aikaa... Onneksi neiti itse on kontrollifriikki, eikä tasan tarkkaan unohda. Täsmällisyyden huippu. Sitten nojatuolistani kysäisin, koskas se piikki pistetään, milloin esilääke on annettu. "Ei perhana, en ole muistanut koko piikkiä, enkä kyllä sitä esilääkettäkään..." "No helevetin kyytiä sitten lääkkeitä kehiin, sillä pitää muistaa kohta laittaa nukkumaankin!!!!" Paineet saattoivat käydä siinä vaiheessa jossakin uusissa lukemissa, onneksi en muistanut mitata... Kysäisinpä vielä kissojen lääkkeistä... Arvaat jo vastauksen. Eli kissoillekin oli jo annettu neljä kertaa yhteensä ruutalääkettä minun ja lasten toimesta. Viimeinen kerta mielestäni oli delegoitu toisaalle, koska en ollut maisemissa. Siinäpä sitten ukkopolo yritti Tolloa pyyhkeeseen vapisten kapaloida, peläten kaikkia neljää rääpivää raajaa. Otin siis, kapaloin kissan ja ruutasin lääkkeen. Pusu otsaan ja silitykset, siinä se. Eli mitäpä minä tässä mitään stressaamaan, kun tiedän että tasan tarkkaan minä kuitenkin kaiken muistan muistuttaa. Olenhan kotrolloitavan muistamisen huippuunsa viritetty kyylä. Muistutan varultakin, jos vaikka joku muu ei muistakaan muistaa.

   Nyt sitten tähän aamuun ja äskeissen labrakeikkaan. Sain vastaukset, joita ei kone kyennyt tulkitsemaan. Siis hb 133, trompparit liki 190, mutta sitten leukkareiden ja neutrofiilien kohdalla kone piippasi. Ei siis antanut tuloksia minkäänlaisia, heitti vain joitakin herjoja... Päässälaskien joitakin prosentteja joihinkin, saadaan ihan hyvät neutrofiilit, mutta miksei kone niitä tunnista. Alitajunta muistutti juuri sillä hetkellä tästä arkemme todellisuudesta ja huoli ryöpsähti kurkkuun kuristamaan. Nyt ne lasketaan manuaalisesti iltapäivällä, jahka ruuhka hellittää. Sitten voin soittaa, koska Oulun vastaushan tulee viipymään... Voiko viime viikolla aloitettu ylläpitosytoistaatti yhdessä tuon immunologiaa tukevan piikin kanssa sekoittaa moiset solut koneelle tunnistamattomiksi? Viime viikolla neutrofiilit olivat kuitenkin 1,3, eli ei ne nyt ihan nollilla ole olleet. Paine kasvoi sielussani, ruumiissani, aivoissani, mahassani. Muistutti olemassaolollaan koko kropan laajuudelta, on muuten laaja kroppa, sitten kun se muistuttelee. Argh! Labrasta ajoin kotisairaanhoitoon hakemaan värkkejä kotonapuuhastelulle. Tuttu hoitaja antoi haluamani ja kysäisi meidän tilanteestamme. Ei sitä muuta tarvita, heti virtaa... Viiden minuutin takainen epävarmuus aiheutti kyynelryöpyn. Yritin koota itseni ennen autoa, mutta heti kärysin. En muistanutkaan kuinka skarppi tuo neiti on. "Naama on punainen, mikäs nyt?" Siinä sopersin jälleen, että hermoilen, kun se tyhmä kone ei osannut lukea niitä tyhmiä soluja ja antaa tyhmälle äidille viisaita vastauksia.

   Niskani muistuttaa, että syksy on tullut. Olen ehkä näistä omista säryistäni luullut päässeni eroon. Mutta kun minä olen tunnetusti tällainen hidassyttyinen joissakin asioissa, kuten vaatekertojen lisäämisessä, niin kroppa muistuttaa. Lauantaina, kun sitten pistin ison pyörän rulettamaan, sain huushollin hetkessä bilekuntoon. Ramppa kalakatti kauhealla tohinalla jonkin aikaa ja sitten lennosta suihkuun. Kun suihkusta vauhdilla hönkäsin hiuksiani kuivaamaan, kuului "raps". Niskastani. Siihen hyytyi se ramppa, jälleen. Kuumahaudetta, särkylääkettä, lihasrelaksanttia, hierontaa ja kenopäisyyttä. Se muistutus tuli jälleen lennosta, täydestä vauhdista. Autolla käpäsin kaupassakin, lapset katsoivat oikealle, sillä pääni oli kenossa sivuvasemmalle. Mutta niin me tehtiin sekin keikka. Illan ja kotihoitojen aikana alkoi kiristys löysäämään, sunnuntaina ei enää pahemmin kipuillut. Eiliset liikkkumiset vedin ihan entiselläni, notkealla kaulalla. Rentona retkuten. Liekö hikinen iho ja syksyinen ilma se paha yhtälö. Sillä yöllä yhdeltä, olessani täydessä unessa, kuului jälleen "raps".  Jälleen voiteita, hauteita, mömmöjä ja huokailua. Aamulla porukka ihmetteli jälleen pääni asentoa. Kukaan ei öisestä ähinästäni tiennyt mitään. Nyt sitten aamuhädissäni ja joutessani soittelin päivystykseenkin, käskivät lääkärille... Se siitä leppoisasta ja aikatauluttomasta mahdollisuuksien tiistaista. Siellähän se joutoaika tasan menee talteen, samalla varmaan mittaavat ne paineetkin, kun joudun niitä labravastauksiakin jännittämään. Mutta minullahan on loistavia oppeja olemassa, kuten healing touch ja jooga. Nyt ihan oikeasti otan rentouttavat kotihoidot kehiin, olipa hyvä kun muistin.

   Kaikista näistä edellä mainituista seikoista huolimatta minusta tuntuu, että elämäni on kuitenkin perushelppoa verrattuna tosi vaikeaan. Olenhan juuri näillä töin kotona, muistan hoitaa lastani ja kaikkea muuta siinä ohessa. Tällä hetkellä Reetalle menee vähän lääkkeitä, verrattuna vaikka vuoden takaiseen. Silloin nypytettiin ja muisteltiin noin kolmeasataa tablettia kuukaudessa, kolmesti päivässä. Toisilla on vastaavat määrät käytössä vuosikausia ja -kymmeniä. Korkeimmanriskin hoitokaaviota aloittaessa lääkkeiden annostukset muuttuivat portaittain ja päivittäin. Se, jos jokin oli haasteellista. En siis halua valittaa tai ruikuttaa, kun joudun muistamaan asioita, mutta se kuormittaa kuitenkin. Mutta pystyn kuitenkin tähän kyyläysmuistiini luottamaan kuin muuriin. Tämä kyylä ei hevillä unohda. Kaikesta huolimatta tilanteemme on helpohko..., siis monessakin asiassa, verrattuna vaikeahkoon.

   Eilen jotenkin mieltä lämmitti lasteni kavereiden kommentit: "Teidän äiti on sitten kiva ja vähän outokin. Aina se jaksaa puhua meillekin jotakin, eikä vaan mene puhumatta ovesta, niin kuin meidän äiti. Sillä sun äidillä on hyvä huumorintaju ja se on varmaan aina hyvällä tuulella. Meidän äiti on jatkuvasti huonolla tuulella..." Totta, totta, niin kauhean totta! Minähän olen tunnetusti leppoisuuden ja rakkauden lähettiläs, joka se huokuu ja tihkuu kaikkialle. Kyllä lämmitti suunnattomasti, jos olenkin muiden mielestä kiva äiti. Siinäpä omanikin sitten tajusivat, kuinka kauhean hyvin heidän asiansa ovatkaan, kunhan kaverit ensin muistuttivat.;) Toisaalta lapset olivat asiasta mielissään ja kertoivat sen innolla minullekin. Samalla hehkutuksella yksi lapsistamme oli kehaissut, että "Minulla on vähän saman tyyppinen kummikin muuten, lähes yhtä outo kuin se mun äitikin. Lauantainakin se tuli meille vaaleanpunaisena keijukaisprinsessana..." Toisaalta tähänhän meidän muksut ovat tottuneet, joten mitäpä sitä muuttamaan. Kunpa sen aina muistaisi, ennen kaikkea olla hyvä äiti. Ilmeisesti sitä riittämättömyydessään riittäkin juuri tällaisena. Muistinpa juuri, että pitäisi olla armollisempi itselleen ja rakastaa myös itseään. Olipa muuten hyvä kun muistin...., melkein sen jo unohdin, mutta hyvä kun muistin muistuttaa...

P.S. Joutoaikatarkistukseni päivystyksessä kesti kaksi tuntia. Sain piikkinä lihaksiin mömmöjä, jospa nyt relaisi mamma. Piikit pistettiin etupakaralihakseen. Olin hiukan äimänä, en tiennyt minulla sellaista lihasta olevankaan. Mutta kun se nuoriensiapumies hiukan kaiveli, niin löytyihän ne, ihan kahden puolen vieläpä. Eli sen suhteen, onnellistavaa relaamista odottelen. Siinä samalla soittelin myös labravastauksia ja kadotettuja arvoja. Hyvin oli kone ne antanut heti sen jälkeen, kunhan vaan kujeili meikäläisen hermojen kustannuksella. Leukkarit jotain 2,5 tai jotain sinne päin ja neutrofiilit 0,9. Eli oman käsitykseni mukaan, muistiini luottaen, saamme olla huolettomia. Labrat hallinassa. Nyt kun muistaisi, kuinka sitä taas löysätään moisesta aamullisesta huolisykkyrästä. Kait mää sen muistan, kunhan hiukan kaivelen muistiani.