PUUHAA

On kakenlaista puuhaa, syyslomalaisia ja aikatauluja. Siinähän ne päivät lutviutuu, kellon kanssa suhatessa. Toisaalta aika vain harppoo eteen päin, yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansakin jo seuraavassa päivässä, seuraavassa hetkessä, seuraavassa puuhassa ja seuraavassa viikossa. Toisaalta en halua takertua mihinkään asiaan, haluan elää, porskuttaa ja nauttia kaikesta mistä vain voi.

 Näin meillä tehdään läksytkin. Vieno on joka paikassa mukana.

Tollokin osallistuu, olemalla mallina.

   Äsken oli viikottaisen labrakäynnin vuoro. Arvojen perusteella kaikki menee suunnitelmien  mukaan, ainakin itse moisen arvion tein. Varmaan joskus muutaman tunnin kuluttua saan puhelimitse saman varmennuksen lääkärin taholta. Enkös olekin rento ja luottavainen asian suhteen. Eilen iltasella Reettaa huippasi, väsytti ja heikotti. Neiti jopa kuumetta mittaili, otsaansa kokeili ja huokaili. Mietti, onko kaikki nyt hyvin. Käskin katsoa kelloon ja laskea valvotun ajan määrän suhteessa nukuttuun. Käskin miettiä syömätöntä iltapalaa, kun kaapissa oli kaikkea epämiellyttävää tarjolla. Käskin miettiä ulkona leikittyjen tuntien määrän ilman juomisia, käskin miettiä kahta pidempään valvottua iltatuntia. Muistutin, että on ollut piikipäivä, joka sekin uuvuttaa... Siinäpä lapsi hiukan ynnäili, söi ilapalaa, joi reippaasti ja myönsi olevansa väsynyt. Siinäpä se syy, näin helppoa se joskus on. Onneksi. Mutta kun lomalla pitää, uhastakin pitää, vaikka kuinka nukuttaisi valvoa enemmän. Joo ja tapella enemmän, kiukuta enemmän, vaatia enemmän ja vetää kaikki äärimmilleen. Onhan se Reetastakin vaikeaa antaa minun huomiotani muillekin pitkin päivää, kun yleensä hän saa sen itse. Ajatella, jakaa nyt mamma koko lapsikatraan kesken viikon ajan, sehän on vain varttimamma yhdelle. Eli nyt yritän olla jaettu ilo ja jaettu äiti, sekin on repivää ja monijakoista. Sitten, jos pilkotaan vielä kotielikoiden huomion kesken, niin jää vain kahdeksasosa mammasta per nenä. Saa siinä miettiä, kuinka olla täysipainoinen kasvattaja.

   Itse olen yrittänyt olla luova, itse asiassa olen ollutkin. Olen löytänyt uusia luovuuden ilmenemismuotoja, jotka pysyköön tässä vaiheessa vielä salassa. Tsup, suu suppuun! Tästä uudesta asiasta olen niin innoissani, etten ole kyennyt edes nukkumaan, kun olen oivaltanut ja hoksannut asioita. En aina kaikkea kerkiä, tajua tai muista edes kotiporukoille kertoa, kun hihkun jo seuraavaa vaihetta... Ukkokulta on päätänsä puistellut, jälleen. Sama vaikka kuinka puistelee ja kuka puistelee, ei näytä meikää haittaavan. Mutta kun nämä luovuuden eri osaset puskevat esiin samaan aikaan, niin siinähän loppuu vuorokaudessa tunnit. Olen kuin sinkoileva ideatykki, joka menee seinästä seinään. Lähinnä voit kuvitella kylläkin sellaisen karanneen ilmapallon, joka pärisee, tyhjenee ja sinkoilee päättömästi. Lopulta lätsähtää piirongin taakse tyhjänä ja äänettömänä. Huohottaen ja kipeänä.
   Kiitos kysymästä, niskakipuni on hallinnassa. Minulla on viimeinkin oikea hermosärkytäsmälääke, jonka nappaan muutaman päivän välein. Vain ja ainoastaan sen, vain ja ainoastaan silloin kun hermoa särkee. Siis sitä hermoa, joka on piuhana tuolla niskassa ja nikamista säteilevä, sitä hermoheikon hermoa hermoa en lääkitse. ;) Voin siis kulumista ja vioistani huolimatta loistavasti. Taas porskututtaa. Tosin perjantaina pitää olla näyttely valmis, joten saa tässä porskututtaakin, jotta edes hitusen saisin ideoistani valmiiksi. Oli nääs ne pari kipu- ja mömmöviikkoa, jolloin ei paljon pensseli heilunut, saati sitten ideat jalostuneet. Mutta itsepähän olen itseni pomo, joten nou hätä, olenhan nopea ja suuruudenhullu tunnetusti. Toisaalta, kun ateljee on keittiössä ja varasto olohuoneessa, ei moista rumbaa tahdo pitkittääkään. Pitää saada huusholli jo asuttavaan kuntoon viikonloppun mennessä.
   Kaverin kanssa olemme ottaneet infrapunasaunakuurin. Hikoilemme ja höpötämme. Ei hiljaista hetkeä ei, valaisevaa, oivaltavaa ja rentouttavaa. Josko siinä moinen saunominen sulattaisi muutkin jumit. On myös tärkeää päästä hiukan pois tästä syyslomalaisten jaloista, sillä muutenhan alkaa paukkumaan liitokset.
 

Näkyykö varmasti silmät?

Torvia

Öinen jääriite

Pintoja

Yhteistyötä

Kaikilla yhteinen suunnnitelma

3 V

Metsäläinen

Makkaratikun vuolentaa

Makkaraa ja sinappia, kumpaa on enemmän?

Tyytyväistä porukkaa, kunhan saavat ruokaa.

Luottavat siihe, että kohta tipahtaa.

Näyttelyjuliste

Avajaiset perjantaina 26.10.2012 kello 18.00. Tervetuloa!!!!

   Sunnuntaina oli Kainon kolmevuotissynttärit, vietimme ne metsässä omalla porukalla. Nyt on ollut ihania pirtsakan kirpakoita pakkasaamuja, aurinkoa ja syksyn kuulautta. Kerrassaan upeita ilmoja. Tykkään niin tästä vuodenajasta, väreistä, raikkaudesta, jopa pimeydestä. Kesä ja luonto on jotenkin niin valmis. Eilen satoi ensimmäiset lumihiutaleet, sekin lapsia riemastutti. Mutta nyt kuitenkin lumi ja oikea talvi vielä odotatuttaa, se vaatii kärsivällisyyttä myös. Verna tuossa aamulla suunnitteli, josko se talvi alkaisi justiinsa ja heti, olisi kuulemma kivaa.
   Lapset, koirat ja Tollo ovat puuhanneet risumajaa tehden pelloilla ja ojissa. Kyllä saa pyykkikone laulaattaa ulkovaatteita. Mutta minusta on niin tärkeää, että lapset ulkoilee, leikkii ja sotkee. Silloinhan he ovat lapsia. Hauskaa on seurata myös tuota Tolloa, kuinka se kirmaa pellon poikki kiirellä muun lauman sekaan. Loikkii ja naukuu mennessään. Vieno karkasi minulta lauantaiaamuna neljä kertaa ulos. En ymmärrä kuinka nukkuva ja kuuro kissa tajuaa tilaisuutensa koittaneen ja säntää jalkojen välistä kuin raketti. Juoksin sitä yöpaitasillaan ja paljasvarpain pitkin pihoja kiinni. Muut nukkuivat onnessaan, tietämättä moisista juoksuista. Onneksi oli sitä pakkasta ja kylmä maa, niin vähän kissan vauhtia hillitsi. Pisti miettimään, mikä varpaita kipristelee.
   Viime yönä Verna ja Fanny olivat lomalla olohuoneen sohvalla. Viideltä molemmat olivat heränneet kissantappeluun, joka kuului takaterassilta. Tollo oli käynyt vieraan kissan kimppuun ja yön hiljaisina tunteina se on karmivaa kuultavaa. Tytöt sinkosivat minut herättämään ja sehän oli jälleen osaltani sinkoilua taskulampun kanssa ympäri pihoja. Ei siinä, sinkoili siellä Pasikin ja lapset vapisivat sisällä. Uni katkesi niin rajusti, etten ole vieläkään toipunut moisesta. Tolloa ei yöllä löytynyt, mutta aamulla tuli ihan ehjänä kotiin. Takapihalta löytyi karvapalloja, valkoisia ja punaisia. Tiedämme, kuka on ollut uhri... karvapalloista päättelimme. Eli elämämme on yötä päivää täyttä tykitystä ja äänekästä.

   Pian on lokakuu lopuillaan, voi kunpa kaikki etenisi jälleen suunnitelmien mukaan ensi kuussakin. Voisimme täyttää kalenterin mahdollisuuksilla ja hyvillä asioilla. Jotenkin alitajuisesti ensi viikon lyppi vaan askarruttaa, pelottaa ja mietityttää. Olen kuitenkin ihan luottavainen ja tyynikin, mutta jälleen se odottaminen ja odottaminen. Siis se kärsivällisyyden maksimiin vetäminen tuossakin asiassa. Eikös se nyt voisi olla vain niin yksinkertaista, että hiljaa hyvää tulee, tuossa vaikkapa helmikuussa alkaisi kiiltää puhdas lyppi ja piikkihoito olisi hoitanut homman kotiin. Haluaisin niin, että kaikki menisi tällaisen käsikirjoituksen mukaan, askel, pienikin askel, kerrallaan. Silleen, että saisimme elää rennommin, suunnitelmallisemmin ja levollisemmin. Jotenkin on todella raskasta repeytyä ja repiä itsensä tästä omasta kuplasta ja elämästä jälleen sairaalaan ja uusiin kokeisiin. Jokainen postin tuoma epikriisikin jo koetuista ja tiedetyistä asioista on raskas kohdata. Todellisuus vyöryy kuplaamme aina jostakin suunnalta. Pitkät kotijaksot ja sitten sairaalakeikka, ovat aina olleet raskaita. Nyt jotenkin olen vielä enemmän tästä asiasta "raskautettu". Tuntuu, etteikö koskaan lopu ja hellitä tämä löysässä hirressä roikkuminen. Alkaa hiertää jo ikävästi, pinta on ruhjeilla ja ruvilla. Siis alitajunnan kaulassa siitä alitajunnan hirttonarusta. Eli on mielestäni aivan ymmärrettävää ja niin minun tapaistani paukuttaa menemään tässä vaiheessa luovuuden saralla. Touhottaa suuntaan ja toiseen, mieluummin kuin laskea päiviä, kerätä paniikkia, valvoa huolissaan tai lamaantua odottamaan. Eli siksipä juuri mennään täysillä ja annetaan luovuuden kukkia, puskea pintaan monilta kanteilta. Onneksi on tällainen varaventtiili, jota löysätä ja päästellä enimmät höyryt sitä kautta. Siinäpä taas mietit, ymmärsitkö ollenkaan, mitä yritän selittää. Niin, että ymmärsitkö? Ehkei kaikki sitä ymmärrä, tajua, eikä hyväksy, mutta tällainen olen aina ollut. Hommat ei siis makaamalla ja voivottelemalla kummene.

   Sain puhelun osastolta, homma hallinnassa, pidetään ensi viikon suunnitelmat ennallaan. Kiitos ja kuulemiin... Niin pitiki, huoh! Lahjoin, kiristin ja ajoin koirat ja lapset pitkälle lenkille. Tarvin niin nyt omaa tilaa. Kuuntelen haluamaani musiikkia, pistän tälle kirjoittamiselle kohta pisteen, inspiroidun ja annan pensselin heilua. Mikä omien ajatusten tykitys, saan ajateltua ajatuksen jopa loppuun ilman keskeytystä. Hämmentävää, milloinka viimeksi olen ollut tunninkaan yksin kotona. Maalatessa tanssin ja olen tullut johtopäätökseen, että olen jälleen tanssiterapian tarpeessa. Tällä viikolla kaikki jumpat, joogat ja kuntotanssit ovat syyslomalla, joten ihan varmaan pakko lähteä lauantaina liiteleen. Johan tässä olenkin kotosalla monta viikonloppua pyörinyt, joten mahdollistan Ukkokullallekin muutaman akattoman hetken. Eikös minulla olekin laaja sydän, ajattelen tässä jälleen muidenkin parasta. Taulut roikkuu lauantaina näyttelyssä, huusholli näyttää toivottavasti asumiskelpoiselta, moni homma on saatu ratkaistua, jalka nousee taas ja päätä kärsii keikuttaa. Mutta ennen sitä on vielä hiukan tuota puuhaa, eiku sorvin ääreen, moi!