VESILIUKOISTA

Onnellisuus ja helpottuneisuus on kuin veteen piirretty viiva. Niin kovin helposti katoava, tuskin erotettava, vesiliukoinen. Sain sen jälleen eilen kokea. Sain odottamani puhelun Oulusta. Sen pelottavan puhelun, joka vei jalat alta, pisti konttaamaan. Puhelun, joka jälleen liuotti kaiken turvallisuudentunteen pois. "Jokin värähti jossakin, tarvitsemme uuden lypin, kävisikö ensi tiistaina." Siinäpä se lyhykäisyydessään. Tiivistettynä, oikaistuna, veteen piirrettynä. Jälleen koko elämä vesiliukoisena.
   Mitä jälleen osasin kysyä, ymmärtää tai tajuta. Kaiken, enkä sitten yhtikäs mitään. Kysyin: "Kuuluuko minun olla nyt paniikissa?" Näinhän kysyy ihminen, joka on jo täydessä paniikissa, kontallaan, kuola valuen ja vapisten. Kuulemma: "Voit unohtaa tämän puhelun vielä ja odottaa uusia tuloksia, sekä kirjallista versiota. Kommentit annetaan alustavan tiedon mukaan..." Niin, hyvä on minäpä unohdan, annan vesiliukoisena asian unohtua. Vesitän koko ajatuksen, pelon ja kauhun. Annan kaiken virrata viemäriin, onneksi se oli noin helposti huuhdeltavissa. Ja pah!
   Romahdin puhelun jälkeen kerran. Kauhean perusteellisesti, autotallin takana, hiekassa koirien kanssa, puhelimesssa siskolle. Meinasin valua vesiliukoisena viemäriin koko ihminen. Virrata paskaojaan. Siinäpä rähmälläni mietin, jäänkö tähän vai kuivaanko naaman. Kuivasin naamani, vapisin vielä hetken ja hengittelin syvään. Eihän lasten äiti nyt näin heikko ja vesiliukoinen voi olla. Nokka kohti turvemätästä ja ylös. Pakkasin alkuperäisen ajatukseni mukaan pinon tauluja, lapset, kummin, rantakamat ja innostuneen elämänsykkeen autoon ja lähdimme retkelle. Matkalla veimme pinon näyttelyjuttuja jo alustavasti paikan päälle ja jatkoimme Hiekkasärkille. Näinhän toimii vahva mamma, jolla ei ole vara olla vesiliukoinen kuin salaa ja hetkittäin.
   Toisaalta kiitin onneani, että oli suunnitelma, on tämä näyttely, on kummi mukana, on syke. Muutenhan sitä sattaisi pelkoonsa tukehtua, hukkua vesiliukoisuuteen. Mietinkin eilisen, kirjoitanko moisesta ollenkaan täällä, sillä sehän aiheuttaa paniikkia teissä lukijoissa. Ja minä kun en jaksa panikoivia ihmisiä. En jaksa hysteriaa, jota lietsotaan. Saati sitten huokauksia tai voivottelua. Toisaalta olen päättänyt silloin alussa olla rehellinen itselleni, kirjoittaa ulos tuntemukseni. Joten päätin toimia myös nyt näin. Kaikkihan on arvailua, vesiliukoista, ei ole vielä kaikkia faktafaktoja. Joten porskutetaan. En ole Reetalle moisesta kertonut, sillä minun mielestä lapsen kuuluu elää edes hiukan normaaliudessa, edes vesiliukoisessa sellaisessa. Mustavalkoista ja itsekästä, niin minustakin.

   Maanataina eksyimme tivoliin, vaikkei ollutkaan puhe. No, onneksi eksyimme, sillä saihan lapset liki viiden tunnin sirkushuvit itselleen. Verna kieltäytyi ensin kaikista laitteista, halusi vain onkia ja heittää tikkaa. Mutta jostain se rohkeus pikkuhiljaa löytyi ja sitten mentiin. Reetta veti kikkarat suorina kaikissa hurjimmissakin vehkeissä. Välillä naama muotoutui kauhusta ja ilmavirrasta soikeaksi, hymy vääristyi irvistykseksi. Mutta aina vain uudelleen ja uudelleen. Mietin olenko vastuuton vai vastuullinen. Ajattelin ulkona mahdollistavan lapsilleni normaaliuden, muistot, hauskuuden ja huvin.
   Illalla tämä huvittuneisuus ja sirkushuvit muuttuivat vesiliukoiseksi. Unohtuivat hetkessä, vääristyivät väsystä. Sieluni silmillä näin, kuinka kaikki positiivinen valui viemäristä alas. Ymmärsin valtavan väsyn, toipilaisuuden ja normaaliuden kohtaamisen. Ilta kärjistyi järkyttävään tappeluun, itkuun, hysteriaan, pelkoon, raivoon ja vapinaan. Jälleen kerran Reetta menetti kontrollin raivotessaan. Neitiä ei saanut koskea, ei puhutella, ei pitää sylissä. Miksikö rikon moista arjen harmoniaa tarjoamalla helevetin sirkushuveja. Onhan arjessakin tarpeeksi haastetta, miksi rassaan aiheella. Toisaalta kaikella on myös positiivinen muistijälkensä, pitkäkestoinen vaikutuksensa. Lopulta Reetta rauhoittui ja halusi minut luokseen. Sain halata, ottaa kainaloon, sain kuunnella, ymmärtää ja lohduttaa. Reetta sanoi, että haluaa kuolla, koska hänellä on niin tuskainen olo omien pelkojensa kanssa. Hän ei voi raivareilleen mitään, ei pysty niitä kontrolloimaan ne ovat raskaita raivota. Tivolissa Reetta jälleen tajusi mitä kaikkea normaalit ihmiset, normaalit lapset ja normaalissa elämässä voi tehdä. Mistä kaikesta hän on joutunut luopumaan. On ihmisiä joiden suurin haaste on päättää hattaran tai pehmiksen väliltä. Se on valtavan raskasta lapsenakin tajuta. Ymmärrän jälleen täysin. Itsekin ihmettelin ihmisiä, perheitä ympärillä. Raskaana olevia naisia, uusioperheitä, läskiä ja trikoita. Olin niin kuin ihmemaassa, tällaistako on ympärillä. Jotenkin hämmensi puolisoiden kierrätyskuviot, kuka onkin ja kenenkin kanssa, enpäs tiennytkään. Toisaalta mitäpä se minulle kuuluu. Mutta paljon naamatuttuja, pian kaksi vuotta pois ihmisten ilmoilta, näkyyhän se minustakin. Naama venynyt, kontrolloimaton läski trikoissaan, mikä minä olen muita arvostelemaan. Kovin oli vesiliukoinen ja ristiriitainenkin reissu. Mutta enhän minä sitä lapsilleni kertonut. Sanonut tai näyttänyt. He olivat moisen ansainneet. Annoin ristiriitaisten ajatusten valua kuin veden hanhen selästä. Hyrrätä viemäriin, vesiliukoisena. Olen muutenkin omien ajatusteni kanssa ristiriidoissa, en pidä niistä. Minusta on tullut tai tuotapikaa tulossa inhottava ihminen. Katkera, kyyninen, kateellinen ja paha. En pidä omasta uudesta itsetäni, en lainkaan. Mutta toivon näiden inhottavien luonteenpiirteiden olevan todella vesiliukoisia, hyrräävän sinne paskaojaan sateen myötä.
   Kun Reetan raivarit lakkasivat puhuimme asiasta. Kiitin, että neiti jälleen uskalsi kertoa minulle tunteistaan, muodostaa niistä sanat. Mietimme myös millaisen taulun näistä peloista voisi maalata. Sanoin pelkojen olevan kuin haavoja. Kun saa haavan tai pelon, pitää tarkistaa sen syvyys. Jos on pieni haava tai pelko, niin hoidetaan se kotona. Jos vuotaa enemmän, siis pelottaa enemmän, soitetaan ammattiauttajalle ja kysytään miten toimia. Jos vuotaa kauheasti, eikä pysty olemaan pelkonsa kanssa, niin silloinhan pitää tilata ambulanssi ja lähteä paikattavaksi. Simppeli teoria, jonka neitikin ymmärsi. Mietin jälleen kuumeisesti, paljonko minä osaan lastani auttaa, missä menee oma raja. Soittelin asian tiimoista myös eteenpäin ja kysyin mielipidettä. Samoilla linjoilla oltiin. Trauma vaatii ulospääsyään, eikä aivan päänsilittelyllä kolmen kuukauden välein onnistu. Lapsella on oikeus traumaan ja tuskaan. Onneksi se valuu ulos, on vesiliukoista, liukenee pikkuhiljaa.

   Eilen aamulla jalkauduin pihalle maalamaan suuruudenhulluja töitäni. Pyllistelin ja kiemurtelin koirien kanssa heti aamuvarhaisesta. Sudin, vedin, tuputin ja nypytin. Minulla oli inspiraatio ja selkeä visio. En tajunnut katsoa taivaalle, en haistella tuulensuuntaa, en tajunnut mitä ympärillä tapahtuu. Kunnes taivas romautti kunnon kuuron niskaani. Ensin kastui selkä, tajusin vettä tulevan kunnolla. Sitten tajusin, että käyttämäni akryylimaalit ovat vesiliukoisia. Sitten alkoi virrata maalaus viemäriin. Ukkokulta oli kuulemma ikkunasta hommaani seurannut ja pilvien liikkeitä. Ei tajua, ei... Onneksi sain työni pinottua räystään alle ja peiteltyä, jottei kaikki valunut viemäriin, vesiliukoisena. Tätähän tämä huuhaana olo on rankimmillaan. Nyt on selkä, reidet, pakarat ja kädet saaneet kunnon monen tunnin treenin aiheen puitteissa. Ei sen puoleen vielä on muutama ajatus maalattavana.
   Nyt on keskiviikko ja kello aamulla kuusi. Heräsin hyvin nukkuneena viiden paikkeilla. Olen kahvia lipittänyt ja tätä konetta naputtanut. Mietinkin, kuinka voin eilisen jälkeen nukkua hyvin. Kuinka voin olla näin levollinen ja nypyttää joitakin tauluja. Kuinka sitä onkaan jäätävät hermot, pystyy elämään vaikka olisi aihetta hysteriapaniikin esiasteisiin. Miten minun kuuluisi olla, toimia ja ajatella. Onko minulla oikeutta nypyttämiseen, intoon ja haahuiluun. Pakenenko itseäni, todellisuutta ja ajatuksiani, pelkojani. Olenko aina ollut tällainen, saanko olla tällainen. Onko minusta tullut tällainen ja millainen minusta oikeasti tulee. Saanko nauttia kesästä ja näyttelystäni, vaikka minä olen huolesta sykkyrällään. Olenko pinnallinen, realisti, mikä ihme minä olen. Aamulla jäsentelin jälleen kalenteriani, peruin omat alkuviikon suunnitelmani, pistin asioita tärkeysjärjestykseen. Pidin osan suunnitelmista ainakin vielä. Olenko vesiliukoinen ihan kokonaan, seuraavassa kuurossa huomaan olevani viemärissä.