VAKAANA

Olemme Oulussa, huomenta vain kaikille. Takana erittäin hyvin nukuttu yö, ei minkäänlaista vauhkoamista. Että onkin vahva ja luottavainen olo. Mistä se tulee, mikä sen saa aikaiseksi. Ei sen puoleen, tässä olotilassa on pitkästä aikaa hyvä olla. Jotenkin niin luottavainen, outoa. Olen ilmeisesti tajunnut, etten panikoimalla ja kauhealla märinällä voi asioita toisinkaan muuttaa, se ei ole minun päätettävissäni. Mikään ei ole vanhemman tekojen, aikaansaannosteni tai laiminlyöntieni syytä. Osaan kantaa syyllisyyttä ja syyllistää itseäni niin monista asioista, mutta se että Reetta on joutunut sairastamaan ei ole millään tavalla syytäni. Minun syytäni on pyykkipinot, tiskivuoret, syyllisyyden tunteminen, kireät hermot ja ylinopeussakot. Olen itseni vapauttanut Reetan sairaudesta syyllistämisestä. Mitään en äitinä voisi tehdä toisin, minun on vain kuljettava tämä tie lapseni rinnalla.
   Olemme siis notkumassa osastolla, neiti odottelee leikkuriin pääsemistä. Eilen kun kerroin Reetalle, että pitäisi lähteä taas lyppiin, neiti ärjyi. "Minähän en kotoani mihinkään lähe, pitäköön lyppinsä..." Verna lähti innosta hihkuen mukaan, seikkailemaan. Jotenkin taas ensivaikutelma osastolle tulosta oli se tyypillinen, mutta se tasaantui oivallusteni myötä. Loppujen lopuksi meillä ei ollut osastolta minnekkään kiire, hoitajat jo asiasta huomauttelivatkin, että voimme kyllä poistua. Lopulta saimme kaverin irti tipasta ja päädyimme yhdessä syömään. Teki nannaa istua hartaasti ja syödä hyvää ruokaa. Lopulta könysimme asunnolle vasta kahdeksan paikkeilla.
   "Jos minä jotaki päätän, niin senhän myös teen", lausahti Reetta aamulla palapelistä. Illalla, kun vihjailin jo nukkumisesta Reetta aloitti 250 palaisen palapelin. Aamulla se oli koottuna, kun neiti sen sitkeästi valmiiksi kokosi. Tyypillistä, vaikka kuinka väsyttää, mutta on jokin kesken niin sehän tehdään vaikka väkisin. Itse notkuin lehteni kanssa jo unen rajamailla, kun neiti palapeliä yhä kokosi. Sellainen sissi.
   Tämä tuleva lyppi koskee syöpää, ei liity siis tehtyyn kantikseen. Kantis-projekti voi loistavasti; ei ongelmia, kaikki arvot kuin terveellä, ei infektioita, luovuttajan solut jne... Osa tehdyistä testeistä on antanut selkeän negatiivisen eli puhtaan tuloksen. Jokunen ajoista on jossakin värähtänyt jonkin verran... Sitähän en tiedä, enkä tiedä onko äitipololle kaikkiea edes kerrottu, mikä on virhemarginaali. Eli on heitetty syöpäepäilys, perkele, saakuri, sori nyt vain mutta mua kiroilututtaa. Uusinta tästä nyt vielä puuttuisi. Olenkin miettinyt paljonko yhdelle lapselle annetaan sairautta kannettavaksi. Paljonko on paljon, milloin iso käsi antaa liikaa. Toisaalta tiedän monien muidenkin kohdalla uusinnoista, miksi minun lapseni olisi sen parempi kuin kukaan muukaan. Olenkin tässä aikojen kuluessa miettinyt pääni puhki, miten valitaan parantujat. Kenelle se mahdollisuus annetaan, kenelle taas ei. Mitkä ovat ne kriteerit. Mutta kohtuutonta on se että lapsilta riistetään lapsuus. Kyllä tämän osaston lapset olisivat oikeaakin normaalia lapsuutta ansainneet elää. Pienemmätkin paukut riittäisivät. Kaikesta tästä ajatusvirrasta huolimatta tänään minulla on vahva ja vakaa olo, tiedän etten ole äitinä tehnyt mitään väärää, eikä lapseni se enempää. Tämä soppa ei ole itse ansaittua tai hankittua. Me emme voi asioihin itse vaikuttaa. Heräsimme siis aamuumme loistavasti nukutun yön jälkeen pilke silmissä, naureskellen, huumorinkukkasia kylvellen ja hyvillä mielin. Reetta on oivaltanut myös yhden todella tärkeän asian ja sanonut se lukuisia kertoja: "Äiti, sinä näytät niin söpältä ja sirolta, silloin kun nukut!" Että sillä lailla... Kuinka ihana lapsi minulla onkaan, kaikki neljä!

Nyt kaikki kanssaihmiset sormia, varpaita ja ajatuksia rsitiin, että kaikki olisi ollut vain virhemarginaalissa....

P.S. 9.40 Reetta pääsi leikkuriin, lähti sinne hymyillen. Mitä teki mamma siinä vaiheessa, no salaa romahti. Avuttomuuden tunne meinaa kuristaa ja hirttää. Kävelin pitkin käytäviä Vernan kädessä roikkuen, silleen takana, jottei lapsi hätäänny kyynelistä ja kauhusta joka heijastuu silmistä. Mitä voisin tehdä toisin, en mitään. Onneksi oli tuo tuplasisko pitämässä pinnalla, olisin ehkä muuten tullut kontaten. Näin vakaana.