TEKSTIÄ TYHYJÄSTÄ NUPISTA

Mitäkö täsä, no mitäpä täsä. Eipä täsä mittään, miksi täsä mittään. Ollaan ja odotetaan. Välillä panikoidaan, itketään, vapistaan ja oksennetaan. Äitihän on ihan kondiksessa? Ja paskat, löysät, isot ja haisevat...
   Olen pahalla tuulella, raivoissani, kauhuissani ja peloissani. Kuinka monisäikeinen tuo tietämätön alitajunta onkaan, raivostuttava. Minun vahvimpia puoliani ei siis todellakaan ole odottaminen ja kärsivällisyys. Jälleen oikeaksi todistettu ja vahvistettu.
 Ehkä todella tyhmää kirjoittaa mitään, mutta olenhan minä ennenkin tyhmiä tehnyt, niin ja kirjoittanut...

Eilen sain näyttelyni valmiiksi varttia vaille kaksi. Kauhealla tohinalla kotiin (etäisyys varmaan 15 km), ruokaa nassuun (ei kyllä maistunut), mansikat torilta, vaahtokarkit kaupasta, värit päähään ja pikasauna (3 min). Sitten systerin kolttu lennosta niskaan, paplarit päähän ja valokynää ruskettuneeseen naamaan. Todella outo lopputulos! Kiimaliimaa huuliin, rapaa räpsyttimiin ja menoksi. Neljältä paikkallislehti tuli haastattelemaan minua todellakin lennosta. Kuudelta avajaiset, ja siellä nöpötettiin huulet törröllään innosta. Enää ei paniikista tietoakaan. Olin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Aamulla maalasin vielä sellaisen ison 240x60 cm lisäosan tauluun, sillä sille oli käyttöä. Pikkasen meni niinkuin viimetippaan, eikä pahemmin kärsinyt roiskeisiin nojailla. Suurena loistavan apuna minulla oli floristikummi. Minä viimeistelin töitä ja ripustelin niitä, kummi teki somistuksen. Ihana ihminen, kiitos vielä kauheasti!
   Porukkaa tuli ihan kivasti, vaikka kutsut lähetin vasta päivää ennen. Keittelin itse kaikessa tohinassa raparperimehunkin, sillä halusin raparperimansikkaboolia tarjottavaksi. Nolona huomasimme sitten avajaisissa, että kummi puuttuu, oli unohtunut raukka kovan työn raataja meille kotiin. Niin, joku olisi saattanut vetää kauheat pultit, mutta ei tämä kummi. Minulla oli tytöt mukana, kun neljäksi sinne tähtäsin. Soitin Pasille asiasta. Jostain oikusta Pasi ajoikin suoraan töistä paikalle, ei tajunnut kummia hakea. Aikansa keikisteli ja boolia maisteli, kun aloin kummia kaipailemaan. Siinä vaiheessa selvisi, että kummi napotti yhä meillä kotona. Sitten pari eläkeläistä hyppäsi rattiin ja kummi haettiin paikalle. Ollaanko me yhtään toheloja, niinpä...
   Illalla huomasin olevani todella poikki, kivisti kivasti vähän joka paikasta. Rankka kokovartalo maalaminen alkoi tuntumaan kropassa. Adrenaliinin voimalla sitä mentiin, kunnes tuli hyytymys. Yöllä hyytymys helpotti sen verran, että aloin ajattelemaan. Silloin taas romahdin salaa muilta ja varsinkin lapsilta. Niitä ajatuksiahan kyllä pienessä nupissa riitti. Ajatus, oksennus, pelko, ajatus, oksennus, pelko, paniikki, oksennus, ajatus... Onneksi tuli aamu ja alkoi tohina, arjen pyöritys. Minusta ei ole olemaan yksin ajatusteni kanssa. Mietinkin, että jos vaikka tulen hulluksi liikaa ajateltuani. Huomaako sitä, voiko se tulla napsauttamalla, siis naps vaan hulluus iski. Voiko se iskeä tuollain yhtäkkiä. Milloin tietää seonneensa huolesta, tajuaako sitä itse.  
   Olen minä tänään autollakin ajanut, ihan hyvin se onnistui. Eilen tosin kävin apteekissa. Kun postuin ovesta, niin tähtäsin ovea auton avaimilla ja ne aukesivat. Luulin ensin, että se onnistui niillä auton avaimilla, mutta sitten tajusin niiden olevankin automaatiisten liukuovien. En siis ollutkaan huolestani hulluuntunut, ainakaan just silloin. Tänään piti käyttää vilkkua, avasinkin turvavyön. Viime viikolla piti kirjoittaa puolison nimi, kirjoitinkin toisen nimen, sillä unohdin etunimen. Onneksi en ketään lukuisista salarakkaistani lappuun kirjoittanut... olisivat ehkä Kelallakin kyselleet! Heko! Tuo oli kieroutunut huumorinkukkanen, joka pulpahti, toivottavasti ymmärsit.
   Tänään olen organisoinut, purkittanut, suunnitellut, aikatauluttanut viikonlopun polttareita. Olen oikolukenut lehtijutun ja muutattanut epäkohdat. Olen kuvannut Reetan ja tulevat näyttelytyöt, valikoinut ne, mitannut ja laittanut eteenpäin. Olen siivonnut huushollin näyttelyn melskeestä. Olen kaivanut kodin esiin. Pyykännyt ja pyykännyt. Miten ihmeessä meidän huushollissa onkin niin monta maalilla sotkettua vaatekappaletta, kuka ne on sotkenut. Olen juossut asioita pitkin ja poikin. Olen muistanut kummin junalle viedä. Ruokaakin on uponnut kiitettävästi, sillä viikonlopusta saakka lapset ovat eläneet omavaraisruokinnassa. Olen hoitanut asiat sille mallille, että voin huomenna nostaa kytkintä mökille polttareita viettämään. Sieltä palaan sunnuntaina ja maanantaina sitten Ouluun. Eli sellainen tahti. Voi onneksi on tätä napakkaa ohjelmaa, ettei ehdi ajattelemaan.
   Harmi vaan, jos minä huolillani pilaan muidenkin illan polttareissa. Olenkin tehnyt selväksi, ettei kannata huolestua, jos kaaso poistuu välillä takavasemmalle. Sillä eihän sitä tiedä vaikka jollekin elämän suurin ongelma on patongin rapeus tai kynsilakan väri. En nimittäin just nyt jaksa yhtään niuhottavia ja vikiseviä naisia. En sitten yhtään. On se onni, että morsian tietää ja tuntee, saan olla mikä olen. Sillä ehdottomasti haluan tietenkin mennä ja olla. Haluan aurinkoon, rentoutumaan, käkättämään ja tanssimaan. Näitä polttareita on pitkään odotettu ja haluan olla niin täysillä mukana kuin vain huulludessani kykenen. Tosin, sellaiset jotka eivät taustoistani tiedä pitävät minua joka tapauksessa outona ja hiukan hulluna, ihan varmasti ovat aina pitäneet. En anna sen haitata, ei se ole tarttuvaa, ehei.
   Nämä sanaset tyhyjästä nupista kirjoitin. Homma hallinassa, ihan hyvillä mielillä ja saunanraikkaina ilta-auringossa. Se on tässä ja nyt!