AISTIN

Eikös se ole niin, että kun jokin aisti vioittuu niin toiset vahvistuu. Minulla on tällä hetkellä erittäin monia vioittuneita aisteja ja siitä syystä myös tuntuu olevan erittäin monia äärimmilleen pingottuneita aisteja. Huomaan aistivani asioita, lukevani kehonkieltä, ilmeitä ja sitten ne rivien välit kuultuina ja aistittuina. Tässähän piilee aina sekin vaara, että aistin omiani. Se taas rasittaa omia aistejani. Siis missä kohtuus ja järki, siinäpä se.
   Osastolla aistin hoitajissa etäisyyden ottamista, tutkaillaan kauempaa missä mennään. Sellaista voimattomuutta, avuttomuutta. Kun itse soitin lääkärille, menivät lekurin pasmat jotenkin sekaisin. Arvaamatta pommitin kysymyksilläni. Aistin, että minulle ei ihan kaikkea kerrota, kierrellään. Kuulin eilen myös kuuloaistillani kysymyksen: "Laitetaanko cvk samalla vai onko se pelkkä lyppi?" Mitäpä itse kuulemastasi aitisit? Niinpä. Toisaalta itse meinasin jo cvk:n asentamista ehdottaakin, sillä sehän tietää lisää nukutuksia jatkosssa, mikäli aistimani pahat asiat etenee.
   Aistin Reetassa tuskaa, sellaista sisäistä pelkoa joka heijastuu levottomuutena ja takertumisena. Sitä ei osaa Reetta sanoin kuvailla, mutta se valtaa varsinkin nukahtamisvaiheessa. Tätä on ollut aistittavissa nyt muutaman viikon ajan. Olen lukuisia puheluita soittanut, yrittänyt lastani tässä asiassa auttaa. Auttaa siinä mielessä, että niitä voitaisiin käsitellä ammattilaisen kanssa yhdessä, pikku hiljaa ja koko ajan. No saako apua, eipä saa, koska tämä helevetin maa lamaantuu heinäkuussa ja kesäaikaan yleensä. Eli kotikonstein ja muiden kanssa keskustelemalla avautuu moni seikka. Kolme neljä kuukautta taukoa trauman prosessoimisessa on kohtuuttoman paljon. Sillä nyt vasta lapsi alkaa käsittelemään koettuja asioita ja mitä onkaan vielä edessä päin. Kuinka koville lapsen psyyke joutuukaan, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa ole apuja saatavana. Jonotusaika kuukausia. Nyt joku heittää yksityistä sektoria... Olen siitäkin yrittänyt ottaa selvää. Mutta mistään ei saa lähetettä minnekkään, kukaan ei osaa auttaa ja kertoa kuinka toimia. Kunnallisella sektorilla ollaan aivan kädettömiä ja inistään. Tiedäthän sen ärsyttävän ininän katonrajassa, sellaisen joka lähtee sääskestä kun olet nukahtamaisillasi. Siten inisee yhteiskunta ja kaavoihin kangistuneet virkailijat, jotka näkevät vain oman pelikenttänsä suppeuden...
   Reetta itse on ehdottanut hypnoosia, olen siitäkin ottanut selvää. Aikoja vasta elokuun lopulle. Reetta haluaisi kokea sen leijuvan keveän tunteen, jonka hypnoosin avulla saavuttaa. Itse olen sen kokenut, siitä kertonut ja lapset ovat aisoita telekkarissa nähneet. Reetta uskoo, että siitä olisi hyötyä hänellekin. Niin moniko yhdeksän vuotias osaa asioita ajatella näin laajasti. Miettiä, josko hypnoosilla saisi hiukan oloaan rentoutettua ja pelkoja poistettua. Käsiteltyä hypnoosissa koettuja traumoja, jolloin ne aukeaisivat. Jonkun mielestä huuhaata, mutta mielestäni kaikki keinot sallittuja. Tänään vien Reetan sellaiseen rentoutushoitoon. Yölläkin Reetta kolmen aikaan siitä minulta kyseli: "Joko se on huomenna?" "Eiku tänään, nythän on jo huominen." Reetta nukahti hymyillen, kun tajusi vuorokauden vaihtuneen ja pääsevänsä relaamaan. Siis lapsenkin aistit ovat äärimmilleen pingottuneina, eikä hän edes kaikkea tiedä. En ole kertonut, koska haluan hänelle hetken normaaliutta.
   Muut tytöt, kuinka suloisia he ovatkaan. Aistivako he huolen minusta vai aistinko minä heidät nyt jotenkin lempeämmin. Eilen kun Oulusta kotiuduimme, odotti jälleen siivottu huusholli. Aistin raikkauden ja harmonian. Tessasta on kuoriutumut lempeä nuori, pehmeäkätinen. Kuinka usein kapsahtaakaan viereen, hiplaamaan, koskettelemaan äitiä. Sain eilen käsihieronnan, sitten on sellaista kainaloon käpertymistä. Yhteistä saunomista ja tarinointia, tyhymistä asioista rätkättämistä ja hubaa. Kuinka taitavia lapset ovatkaan, sanoinkuvaamattoman oivaltavia. Aistivako he mamman paukkujen vähyyden. Onko paukkuni vähissä. Olenko lamaantunut. En mielestäni, sillä kaikessa hurjuudessakin tunnen olevani yhä vakaa. Latautunut. Nyt en vain häslää paukkujani turhaan, niinkuin siivouksista niuhottamiseen, niinkuin jääkaapin desinfioinnista niuhottamiseen, niinkuin vessanpöntön pesusta niuhottamiseen. Kaikki hommat tulee tehtyä niuhottamattakin, ihan normaalilla lempeällä sykkeellä. Jos kaikki alkaa alusta, niin nyt osaamme siihen valmistautua, tiedämme. Tiedämme tosin liikaakin. Tämähän on ollut koko ajan pelkona taustalla, tietona alitajunnassa. Sitä ei ehkä ymmärrä kukaan muu kuin syöpälapsen vanhempi. Se varmuus epävarmuudesta. Mikään ei ole niin varmaa, kuin juuri se epävarmuus.
   Viime yönäkin nukuin kohtuullisen hyvin, olen aistinut unen tärkeyden. En saa väsyä nukkumatta, sillä uni hoitaa. Unettomat yöt ovat helevettiä ja se syö jaksamista päivistä. Aistin, että minun pitää jaksaa. Vanhempana en saa menettää otetta kaikesta, lamaantua.
   Aistin myös, että voimme vanhempina eri lailla avata ja käsitellä asioita. Aistin, ettei meillä ole nyt varaa jättää aistimatta ja purkamatta. Meidän on prosessoitava tunteita ja aistejamme yhdessä. Itkettävä yhdessä, tuettava yhdessä, koettava yhdessä ja naurettava yhdessä. Aistin, että tämä on nyt "helpompaa" siinä mielessä ettei kaikki ole outoa ja tiedämme miten tunnemme. Aistimme sen mitä toisen mielessä liikkuu.

   Nyt olen aistivinani aamukahvin tehonneen. Jotenkin hyrrää terävämmin. Aistin suunnattoman ilmankosteuden, yölläkin on sadellut jälleen. Aistin muiden liikkeet peittojen alla, tuhinat, venyttelyt ja kahinat. Aistin, että huushollimme on kohta täydessä vauhdissa. Aistin, että tänään minulla on paljon positiivista koettavaa. Ajattelin käydä siivoilemassa näyttelyssä nuutuneita lupiineita ja tsekkaamassa näyttelyn ryhdin. Siis sellainen yleismöllötys, onko kaikki niinkuin pitääkin olla. Onko joku koskenut johonkin, vaikkapa pähkinänkuoreen tai kääntänyt taulua. Aistin kyllä kaiken, sillä osaan tässäkin asiassa olla järkyttävä niuho. Tärkeää on muistaa aistia jokaisessa päivässä myös ne valonsäteet ja positiiviset virtaukset. Tänään meillä on asiat todella hyvin, ennen kuin ne toisiksi todistetaan. Eli lähden aistimaan tätä päivää positiivisella sykkeellä.