Niin alkaa aurinko hakemaan laskeutumispaikkaa... Äsken komeili upean punaisena. Eli alamme olla illassa. Olen kyläillyt, käynyt kaupassa ja ennen kaikkea ulkoistanut itseni useiksi tunneiksi. Koko muu sakki on hengaillut yökkäreissään. Tänään on pelattu lautapelejä, seikkailupelejä, hypätty tvistinarua, saunottu, leikitty kampaajaa ja löhöilty. Koiratkin tykkäävät tvistata, saavat itsensä kuminauhaan ihan solmuun ja loikkivat mukana.
Koulussa tuli vuodenvaihteen jälkeen kännykkäkielto. Siis kännykkä ei saa olla auki kouluaikana. Tunnetusti meillä asuu noita blondeja, joten se on vedetty taas toiseen äärilaitaan. Eli Verna sulkee aamuisin kännykän, kun lähtee kouluun. Pointti on se, että hän jättää kännykän kotiin. Kas kun se ei saa olla kouluaikana päällä! Toinen pointti on se, ettei Verna todellakaan muista sitä laittaa takaisin päälle. Sama pätee välillä muihinkin, eli meillä on nyt uudenlainen ongelma. Kun pitäisi saada lapsia puhelimella kiinni, niin puhelimet ovat yhä suljettu. Sekös saa hermostumaan ja miettimään koko kännykän tarpeellisuutta, kun se ei palvele silloin kun sen pitäisi palvella.
Sitten tähän saunomiseen. Olen kuullut, että saunan lämpö ja saunominen mielletään äidin kohduksi, siis haetaan samaa turvallisuudentunnetta ja paetaan ongelmia. Eli onkohan minun turvallisuudentunteeni todella hukassa ja olen moniongelmainen ihminen, koska saatan saunoa kaksi, jopa kolme kertaa päivässä. Sitäpä pitänee taasen miettiä. Eli nautinto onkin ongelmien pakenemista. Pitänee jälleen asiaa sulatella, josko menisin vaikka saunaan sulattelemaan moista ajatusta. Tai tunnenko saunanlämmön turvallisena, kuin äidin kohdun...Taas pitää miettiä.
Autossamme on koelaudassa neljä samantyyppistä mittaria. Minähän sillä pääsääntöisesti ajelen, joten Pasi kysyi onko lämpömittari noussut minkä verran näillä pakkasilla ajeltaessa. Siihen minä heitin aivan tyhymänä vastakysymyksen, mikä lämpömittari? Kuului jälleen tuskallinen huokaisu, enkö todellakaan seuraa mitään? Kyllähän minä ne mittarit tunnistin; polttoaine-, kierrosluku-, nopeus- ja se lämpömittari. Mutta en ole sitä sen enempää seurannut kuinka se värähtelee. Lähinnä nopeusmittaria lapset seuraavat, koska ajan kuulemma liika lujaa. Ainakin sitä lapset osaavat tulkita. Pitää opettaa ne seuraamaan tuota lämpömittariakin, jos en itse tajua sen värinöitä.
Verna ja Tessa olivat hukassa. Löysin ne yökkäreissä saunanlauteilta räpläämässä puhelinta. Mitä ilmeisemmin hiukan paleli ja hakivat lämpöisen paikan, jottei tarvitse lisätä vaatetta.
Torstaina, kun olimme Oulussa, loput kolme muksua olivat siivonneet koko huushollin. Imuroineet, käyttäneet matot pihalla ja mopanneet. Myös vessanpesut, pyykit ja tiskit oli huolehdittu. Ihana lämpö läikähti, kun ajattelin kuinka näppäröitä he osaavat olla. Kuinka ihanalta tuntui palata kotiin, kun huushollaukset oli tehty. Mutta mikä se pistää välillä kapinoimaan niin rankasti kaikkea tuota opittua vastaan. Onko se vain tämä äiti-lapsi-yhtälö, tarve tapella. Mietinpä taas olinko minäkin tuollainen. Muistanko tai haluanko muistaa.
Olen saanut kuulla kiertotien kautta, että olemme olleet yhden henkilön jokaisessa päivässä mukana jo kuukausia. Hän on elänyt yllättävänkin tiiviisti kanssamme tässä elämänvaiheessa. Henkilö, jonka en kuvitellut tietävän asiasta saati sitten välittävän. Näinpä Reetan kanssa veimmekin hänelle työpaikalle kortin ja halauksen. Kuinka vähän me loppujen lopuksi toisistamme tiedämmekään. Liikuttavaa, kiitos!
Olen keksinyt uuden tavan kuunnella musiikkia. Laitan autossa nupit siihen asentoon, että ovissa olevat kaijuttimet tärisee. Yleensä ajelen silloin itsekseni. Se on sellainen ääriasento tai siinä nautinnon ja kivun välimaastossa. Ymmärrän nyt niitä nuoriakin, joiden peräkontti pomppii kaijuttimien voimasta. Olen muutaman kerran saanut kuulla kunniani, kun starttaan auton ja heti rääkäisee radio täysillä. Mutta joskus vain on haettava se nautinto äärimmäisyyden kautta. En minä ihan kaikkea siten kuuntele, mutta silloin omat ajatukset saa hallintaan, kun menee siinä rajoilla... Kokeileppa!
Helsingissä kiellettyjen listalla oli kolajuomat ja niiden sisältämä kofeiini. Siis osa sytostaateista reagoi kofeiiniin ja kantasolusiirron alkuvaiheessa kola saattaa värjätä virtsan, jolloin ei näe sisältääkö se verta... Hiilihapot saattavat ärsyttää myös vatsaa, ruokatorvea jne. Eli Reetta on yhä tosi tarkka tästä, ei ole juonut kolajuomia ja kofeiinia sisältäviä juomia. Torstaina Reetta jälleen asiasta muistutti kysymään. Suoraa vastausta emme saaneet, mutta toinen lääkäri kyseenalaisti koko limukan juomisen tarpeellisuuden. Niin kysehän ei suinkaan ole siitä, että limukalla lastamme juottaisimme ja se olisi jokapäiväistä. Reetalla oli tähän todella tärkeä seikka olemassa. Muksuthan tunnetusti kokkaavat ja leipovat keskenään. Nyt oli vastaan tullut mokkapalojen resepti, siihen tarvittiin 2 ruokalusikallista kahvia. Eli kysymys olikin todellisuudessa näin päin, voiko Reetta syödä leipomaansa mokkapalaa, jos koko annoksessa on tuo kahvitilkka? Tarkka pimu, enpä ollut sitä noin pitkälle osannutkaan viedä. Lääkäri antoi hymyillen luvan leipomiseen ja syömiseen.
Reetan aamullinen raivoaminen laantui, kun neiti sai murkinaa mahaansa. Siis nälkäkö sen aiheutti. Nyt ongelmana on tämä juominen. Neiti pelaa siinäkin aikaa, jättää mukin vajaaksi, unohtaa juoda loppuun. Minä kuljen perässä tuputtaen, kiristäen ja pyytäen. Mutta kun ei kuulemma janota, piste. Raivostuttaa, mutta ei auta kuin tuputtaa. Miksi ei voi vain juoda ja saada hommaa hallintaan. Olen hakenut monia eri mehuja, maitoja, teetä, kaakaota ja mummunmehua. Kaikki maistuu kuulemma tyhmälle, kun ei janota. Voiko jokin seikka aiheuttaa makuhermoissa muutoksia, käänteishyljinnän krooninen vaihe tai muu peikko. Tiedä taas tuosta, mutta aiheuttaa mammapololle ainakin neljä uutta harmaata hiusta. Mutta ryppyjä tästä ei passaa ottaa, pian rupsahtaa käsiin.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
POTKUNYRKKEILYÄ
Nousin itse ylös pitkästi ennen kuutta. Mikä hiljaisuus, mikä tunne, mikä nautinto. Join aamukaffeeni lueskellen. Kävin saunassa pitkän kaavan mukaan, nautiskellen, fiilistellen ja hitaasti höyryten. Saunan jälkeen tajusin, kuinka upea sininen hetki ulkona vallitsee. Kauhea into kuvaamaan, mutta en uskaltautunut vettä valuvana ja pyyhkeessä ulkoiluttaa itseäni. Niinpä tyydyin räpsimään ikkunan läpi. Eihän ne ihan siltä näytä kuin kuvittelin, mutta sieluni silmin voin kokea sen yhä.
Reino uneksi sohvassa, kuorsasi ja vikisi. Ukkokulta vikisi ja kuorsasti myös kuola poskella. Tytöt ja Kaino tuhisivat söpöinä. Kaappikello äänteli tasaisesti taivaltaessaan minuutteja.
Sitten kello tuli 09.32. Siitä alkoi potkunyrkkeily ja raivo. Kas kummaa Reettamme nousi todellakin p...e edellä ylös. Järkyttävä meteli, asenne ja raivo. Pasi tuossa kyseleekin, onko neiti kortissonikuurilla ja lähteekö vielä isompi ääni. Kauheaa! Siinä ropisi fantasia rauhasta, nautinnosta ja hiljaisuudesta. Mikä päivästä tuleekaan, kun se käynnistyy näin rajusti. Mikä moisen laukaisi. Ennen kaikkea kuinka sen saa katkeamaan.
Apua, ihmiset apua, kuinka tuollaisesta saa taas jonkin positiivisuuden kaivettua. Neiti on suorastaan raivotar, puree, potkii, nyrkkeilee, itkee ja huutaa. Kuulemma olisi halunnut vielä nukkua, vaikka takana on yli 11 tuntia nukuttua unta. Onko se nälkä, jano, jokin oire jostakin. Vai alkaako tämä sisällä kyyröttäminen jo riittää. Paukkuuko energiatasot nyt äärilaidoilla. Entä tuo katse, kuinka siitäkin puskee raivo ulos. Saanko nauraa moiselle ilmeelle, vai kuuluuko äidin pelätä raivotarlastaan. Nauroin, se ei ollut oikea veto se...
Pakkanen paukkuu yhä kolmessakympissä. Kaunista on, mutta liika kylmää ulkoilulle. Meidän sakissa vähän jokainen torisee ja röhisee. Eilen minuakin paleli, varpaista ja nokasta. Saunoin keskellä päivää, sulattelin itseäni. Kaivauduin sohvalle, vilttien alle. Join kuumaa ja nukuin. Kyllä olikin pitkä päivä lusittavaksi. Kaivauduin yöpuulle hyvissä ajoin ja nukuin jälleen. Minulle riitti vielä 10 tuntia unta yöksi. Aamulla tunsin olevani lämmin ja pirteä. Eli ei siis mennyt uni hukkaan. Onneksi olen nukkunut hyvin ja elämäni vireessä, silloinhan jaksan paremmin ottaa vastaa nuo potkunyrkkeilytkin. Sitäköhän varten olenkin niin latautunut, alitajuntako käski tsempata jotta jaksaa.
Tiedä taas tuota, mutta en lähde raivoon mukaan. Olen vain paplarit keikkuen levollinen ihana itseni, joka päästää mölyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Annan viheltää vain läpi. Ei paakuunnu, ei. Aamulla laskeselin harmaita hiuksiani, poimuja silmien ympärillä. Vaikka kuinka laskin, niin yhteissummaa en saanut. Niitä on aika paljon. Onko ne huoliryppyjä, ikäryppyjä, naurunryppyjä vai elettyä elämää. Niinpä otin putkilon huulikiillettä ja vedin sitä kunnon kerroksen. Kas kummaa paplarit, kiiltävät herkulliset huulet ja pilke silmissä, enkä enää koko ryppyarsenaalia huomannut. Mitäpä noista laskemaan, siinäpä ovat.
Tessa tuossa ehdotteli, josko tänään pidettäisiin pyjama- ja koirapäivä. Kuulemma hellisimme nelijalkaisiamme, pesisimme ja kuivaisimme. Olisimme niiden kanssa vielä enemmän. Siis paljonko onkaan vielä enemmän, sillä ainakin minulla ne ovat joka askareessa läsnä. Unelmakollimme Väinö on myös tempaissut hoitopaikassaan. Pappahan tunnetusti eläytyy kissanaoloon, makoilee, rapsuttaa ja nautiskelee kollin kanssa. Äiti nauroikin, että iskä on ihmetellyt kuinka polvet kuluvat. Siis housunpolvet ja muutenkin polvissa tuntuu. Selitys löytyy siitä, että isä konttaa ympäri huushollia kissan perässä. Lauantaina isä oli sitten kollia yrittänyt väkisellä viereensä nukkumaan. Siitä Väinö ei ollut tykännyt, vaan oli sivaltanut takaapäin. Niinpä isän lahosta pyjamasta oli lähtenyt palkeenkieli ja pakarassa on kynnenjäljet. Mutta on ne siitä huolimatta yhä väleissä ja nukkuvat jälleen sylikkäin.
Olen aikoinani harrastanut kuntonyrkkeilyä, vielä viimevuosinakin ajoittain. Saisinkohan johonkin väliin ujutettua vielä sellaisenkin oman tilan. Siinä eivät aggressiot pääse paakkuuntumaan, kun hakkaa säkkiä hiki roiskuen kaikkensa antaen.
Mieletön se tunne, kun on saanut aikansa paukutettua. Sitäköhän Reettakin kaipaa, omaa säkkiä aamuunsa, jotta ei pääse paakuuntumaan.
Reino uneksi sohvassa, kuorsasi ja vikisi. Ukkokulta vikisi ja kuorsasti myös kuola poskella. Tytöt ja Kaino tuhisivat söpöinä. Kaappikello äänteli tasaisesti taivaltaessaan minuutteja.
Sitten kello tuli 09.32. Siitä alkoi potkunyrkkeily ja raivo. Kas kummaa Reettamme nousi todellakin p...e edellä ylös. Järkyttävä meteli, asenne ja raivo. Pasi tuossa kyseleekin, onko neiti kortissonikuurilla ja lähteekö vielä isompi ääni. Kauheaa! Siinä ropisi fantasia rauhasta, nautinnosta ja hiljaisuudesta. Mikä päivästä tuleekaan, kun se käynnistyy näin rajusti. Mikä moisen laukaisi. Ennen kaikkea kuinka sen saa katkeamaan.
Apua, ihmiset apua, kuinka tuollaisesta saa taas jonkin positiivisuuden kaivettua. Neiti on suorastaan raivotar, puree, potkii, nyrkkeilee, itkee ja huutaa. Kuulemma olisi halunnut vielä nukkua, vaikka takana on yli 11 tuntia nukuttua unta. Onko se nälkä, jano, jokin oire jostakin. Vai alkaako tämä sisällä kyyröttäminen jo riittää. Paukkuuko energiatasot nyt äärilaidoilla. Entä tuo katse, kuinka siitäkin puskee raivo ulos. Saanko nauraa moiselle ilmeelle, vai kuuluuko äidin pelätä raivotarlastaan. Nauroin, se ei ollut oikea veto se...
Pakkanen paukkuu yhä kolmessakympissä. Kaunista on, mutta liika kylmää ulkoilulle. Meidän sakissa vähän jokainen torisee ja röhisee. Eilen minuakin paleli, varpaista ja nokasta. Saunoin keskellä päivää, sulattelin itseäni. Kaivauduin sohvalle, vilttien alle. Join kuumaa ja nukuin. Kyllä olikin pitkä päivä lusittavaksi. Kaivauduin yöpuulle hyvissä ajoin ja nukuin jälleen. Minulle riitti vielä 10 tuntia unta yöksi. Aamulla tunsin olevani lämmin ja pirteä. Eli ei siis mennyt uni hukkaan. Onneksi olen nukkunut hyvin ja elämäni vireessä, silloinhan jaksan paremmin ottaa vastaa nuo potkunyrkkeilytkin. Sitäköhän varten olenkin niin latautunut, alitajuntako käski tsempata jotta jaksaa.
Tiedä taas tuota, mutta en lähde raivoon mukaan. Olen vain paplarit keikkuen levollinen ihana itseni, joka päästää mölyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Annan viheltää vain läpi. Ei paakuunnu, ei. Aamulla laskeselin harmaita hiuksiani, poimuja silmien ympärillä. Vaikka kuinka laskin, niin yhteissummaa en saanut. Niitä on aika paljon. Onko ne huoliryppyjä, ikäryppyjä, naurunryppyjä vai elettyä elämää. Niinpä otin putkilon huulikiillettä ja vedin sitä kunnon kerroksen. Kas kummaa paplarit, kiiltävät herkulliset huulet ja pilke silmissä, enkä enää koko ryppyarsenaalia huomannut. Mitäpä noista laskemaan, siinäpä ovat.
Tessa tuossa ehdotteli, josko tänään pidettäisiin pyjama- ja koirapäivä. Kuulemma hellisimme nelijalkaisiamme, pesisimme ja kuivaisimme. Olisimme niiden kanssa vielä enemmän. Siis paljonko onkaan vielä enemmän, sillä ainakin minulla ne ovat joka askareessa läsnä. Unelmakollimme Väinö on myös tempaissut hoitopaikassaan. Pappahan tunnetusti eläytyy kissanaoloon, makoilee, rapsuttaa ja nautiskelee kollin kanssa. Äiti nauroikin, että iskä on ihmetellyt kuinka polvet kuluvat. Siis housunpolvet ja muutenkin polvissa tuntuu. Selitys löytyy siitä, että isä konttaa ympäri huushollia kissan perässä. Lauantaina isä oli sitten kollia yrittänyt väkisellä viereensä nukkumaan. Siitä Väinö ei ollut tykännyt, vaan oli sivaltanut takaapäin. Niinpä isän lahosta pyjamasta oli lähtenyt palkeenkieli ja pakarassa on kynnenjäljet. Mutta on ne siitä huolimatta yhä väleissä ja nukkuvat jälleen sylikkäin.
Olen aikoinani harrastanut kuntonyrkkeilyä, vielä viimevuosinakin ajoittain. Saisinkohan johonkin väliin ujutettua vielä sellaisenkin oman tilan. Siinä eivät aggressiot pääse paakkuuntumaan, kun hakkaa säkkiä hiki roiskuen kaikkensa antaen.
Mieletön se tunne, kun on saanut aikansa paukutettua. Sitäköhän Reettakin kaipaa, omaa säkkiä aamuunsa, jotta ei pääse paakuuntumaan.
perjantai 3. helmikuuta 2012
NOROA JA MUITA PAINEITA
Mehän olimme eilen Oulussa, polikäynnillä. Onneksi yksi hoitaja sanoi portaissa, että osastolla riehuu rajuna norovirus. Palasimme takaisin ja kiersimme ulkokautta. Emme todellakaan olleet halukkaita matkamuistoa mukaan ottamaan, varsinkaan viruksen muodossa. Heti iski pakokauhu, entäs jos se kuitenkin pomppaa jostakin ilmastoinnista tai porraskaiteesta...
Laboratorioon meillä oli varattu aika varttia vaille yksi. Siellä odotimme, odotimme ja vielä kerran odotimme. Samassa tilassa kaikkien päivystyspotilaiden kanssa. Jälleen näin pelkästään pomppivia pöpöjä kaikkialla. Kylmät väreet ja hysteria hiipivät selkäpiitä pitkin. Itsellä oli todella ristiriitainen olo, karkaammeko paikalta vai jäämmekö. Kuinka Reetta, tarkassa eristyksessä oleva kantasolusiirtopotilas, pääsee samaan kapeaan tilaan kaikkien lapsipotilaiden kanssa. Eihän sitä tiedä, mitä tarttuvaa tautia kukin potilas mukanaan kantaa. Eihän se heidänkään syy ole, vaan systeemi mättää. Jos on aika nimenomaan varattu, niin kuinka eristyspotilasta ei oteta ajallaan sisään, vaan jonotutetaan. Lopulta pääsimme puolisen tuntia myöhässä koppiin, minulla oli valtava painekupla otsassa. Varmaan lausuin muutaman hysteerisen sanasenkin ja sivelin, valelin ja melkein juotin lapselleni desinfiointiainetta... Sitten jo polilta kaipailtiin, kuinka olemmekaan niin myöhässä? Labrassa unohtui jälleen jokin putkilo täyttää, piti reijittää uudelleen vielä sormi, jotta kaikki näytteet tuli otettua. Sitten jälleen kieli vyön alla juosten ulkokautta polille, myöhässä noin 50 minuuttia. Ärsytti ja kait se näkyi päällekin päin. Hoitaja aikoi minultakin paineet mitata, koska näytin siltä että kiehun. Olisitko sinä kiehunut?! Raivosin itsekseni sitä, kuinka olemme onnistuneet säilymään ilman infektioita ja nyt olimme suorastaan marinadissa niiden suhteen. Joka puolelta jotakin. Argh!!!
Pääsimme visiitille kallonkutistajalle viimeinkin, ihan hyvä niin. Kuulemma on perheitä, joissa moinen kriisi ei näy millään tavalla lasten käytöksessä. Lasten luonne vain jalostuu ja sopeutuu siihen tilanteeseen joka on vallalla. On kuulemma hyvä, että voin ukkokullasta selän takana lausua kauniitakin asioita, joten eikai se kauhean huonosti sekään puoli ole. (?) Siis ei paniikkia, tilanne hallinnassa. Reetta tosin lausui peräti kolme sanaa kerrallaan, ärsytti. Lapsi jolta ei taho suunvuoroa saada, heittäytyy ammattilaisen edessä mykäksi. Mistä moinen.
Olenkin kerännyt kokemuksiin perustuvaa tilastoa, kuinka syöpälapsiperheet ovat saaneet keskusteluapua. Onhan sitä saanut, jos on osannut tarpeeksi vaatia, aina ei silloinkaan. Kenelle moiset palvelut on sitten tarkoitettu, ellei kriisiperheille. Onko se sitten kriisi, kun lapselle paukahtaa syöpä, muu vakava sairaus tai hänet menettää. Minun käsitykseni mukaan se on kriisi, kauhea kriisi onkin, eikä kuulu niin sanottuun normaaliin elämään. Ei se kuulkaas pelkällä olankohautuksella mene, kappas syöpä, ei tunnu missään. Keskusteluiden perusteella tulisi myös nuppia tsekata pitkin matkaa koko hoitokaavion aikana. Ilman tyrkytystä tai kyselyjä, sen pitäisi kuulua kaikille automaattisesti. Hyvä vaan, jos ei mitään poukkaa esiin, mutta oispa sekin linkki kaikilla käytettävissä. Mielestäni olemme yhä sellainen kansakunta, jotka eivät aivan hevillä traumojaan avaa, terapiatkin ovat huuhaata. Mieluummin ollaan, jurotetaan, pidetään sisällä tai unohdetaan alkoholilla. Onko sekään tervettä? Sainpas taas vaahdottua!
Paluumatkalla soittelin niitä labravastauksia. Kaikin puolin hyvillä malleilla, mutta nyt paukahti munuaisarvot koholle. Siis kärsiikö Reetta kuivuudesta? Siinäpä jälleen minulle, äitipololle kysymys, olenko unohtanut lastani juottaa. Syyllinen löytyi heti, en ole joka päivä tsekannut juotuja nestemääriä, enkä eilenkään aamupalan jälkeen antanut kuin pillimehun ennen kokeita. Näkyikö sekin heti notkahduksena arvoissa. Voi kyllä puski morkkis jälleen taksin takapenkillä pintaan, enkö osaa lapsestani tarpeeksi huolehtia vaikka olen niillä töin... Olenko ihan oikeasti noin huolimaton. No tänään jokainen ryyppy on sitten kirjoitettu ylös ja laskettu.
Laboratorioon meillä oli varattu aika varttia vaille yksi. Siellä odotimme, odotimme ja vielä kerran odotimme. Samassa tilassa kaikkien päivystyspotilaiden kanssa. Jälleen näin pelkästään pomppivia pöpöjä kaikkialla. Kylmät väreet ja hysteria hiipivät selkäpiitä pitkin. Itsellä oli todella ristiriitainen olo, karkaammeko paikalta vai jäämmekö. Kuinka Reetta, tarkassa eristyksessä oleva kantasolusiirtopotilas, pääsee samaan kapeaan tilaan kaikkien lapsipotilaiden kanssa. Eihän sitä tiedä, mitä tarttuvaa tautia kukin potilas mukanaan kantaa. Eihän se heidänkään syy ole, vaan systeemi mättää. Jos on aika nimenomaan varattu, niin kuinka eristyspotilasta ei oteta ajallaan sisään, vaan jonotutetaan. Lopulta pääsimme puolisen tuntia myöhässä koppiin, minulla oli valtava painekupla otsassa. Varmaan lausuin muutaman hysteerisen sanasenkin ja sivelin, valelin ja melkein juotin lapselleni desinfiointiainetta... Sitten jo polilta kaipailtiin, kuinka olemmekaan niin myöhässä? Labrassa unohtui jälleen jokin putkilo täyttää, piti reijittää uudelleen vielä sormi, jotta kaikki näytteet tuli otettua. Sitten jälleen kieli vyön alla juosten ulkokautta polille, myöhässä noin 50 minuuttia. Ärsytti ja kait se näkyi päällekin päin. Hoitaja aikoi minultakin paineet mitata, koska näytin siltä että kiehun. Olisitko sinä kiehunut?! Raivosin itsekseni sitä, kuinka olemme onnistuneet säilymään ilman infektioita ja nyt olimme suorastaan marinadissa niiden suhteen. Joka puolelta jotakin. Argh!!!
Pääsimme visiitille kallonkutistajalle viimeinkin, ihan hyvä niin. Kuulemma on perheitä, joissa moinen kriisi ei näy millään tavalla lasten käytöksessä. Lasten luonne vain jalostuu ja sopeutuu siihen tilanteeseen joka on vallalla. On kuulemma hyvä, että voin ukkokullasta selän takana lausua kauniitakin asioita, joten eikai se kauhean huonosti sekään puoli ole. (?) Siis ei paniikkia, tilanne hallinnassa. Reetta tosin lausui peräti kolme sanaa kerrallaan, ärsytti. Lapsi jolta ei taho suunvuoroa saada, heittäytyy ammattilaisen edessä mykäksi. Mistä moinen.
Olenkin kerännyt kokemuksiin perustuvaa tilastoa, kuinka syöpälapsiperheet ovat saaneet keskusteluapua. Onhan sitä saanut, jos on osannut tarpeeksi vaatia, aina ei silloinkaan. Kenelle moiset palvelut on sitten tarkoitettu, ellei kriisiperheille. Onko se sitten kriisi, kun lapselle paukahtaa syöpä, muu vakava sairaus tai hänet menettää. Minun käsitykseni mukaan se on kriisi, kauhea kriisi onkin, eikä kuulu niin sanottuun normaaliin elämään. Ei se kuulkaas pelkällä olankohautuksella mene, kappas syöpä, ei tunnu missään. Keskusteluiden perusteella tulisi myös nuppia tsekata pitkin matkaa koko hoitokaavion aikana. Ilman tyrkytystä tai kyselyjä, sen pitäisi kuulua kaikille automaattisesti. Hyvä vaan, jos ei mitään poukkaa esiin, mutta oispa sekin linkki kaikilla käytettävissä. Mielestäni olemme yhä sellainen kansakunta, jotka eivät aivan hevillä traumojaan avaa, terapiatkin ovat huuhaata. Mieluummin ollaan, jurotetaan, pidetään sisällä tai unohdetaan alkoholilla. Onko sekään tervettä? Sainpas taas vaahdottua!
Paluumatkalla soittelin niitä labravastauksia. Kaikin puolin hyvillä malleilla, mutta nyt paukahti munuaisarvot koholle. Siis kärsiikö Reetta kuivuudesta? Siinäpä jälleen minulle, äitipololle kysymys, olenko unohtanut lastani juottaa. Syyllinen löytyi heti, en ole joka päivä tsekannut juotuja nestemääriä, enkä eilenkään aamupalan jälkeen antanut kuin pillimehun ennen kokeita. Näkyikö sekin heti notkahduksena arvoissa. Voi kyllä puski morkkis jälleen taksin takapenkillä pintaan, enkö osaa lapsestani tarpeeksi huolehtia vaikka olen niillä töin... Olenko ihan oikeasti noin huolimaton. No tänään jokainen ryyppy on sitten kirjoitettu ylös ja laskettu.
KYLMÄT SORMET, LÄMMIN SISUS
Aamuni alkoi jälleen tärkeällä oivalluksella. Eli; vaikka sormet on jäässä, niin sydän ja sielu sykkivät lämpimänä. Siinähän se. Meinasin aloittaa aamulla vaikeroimalla, kun sormia palelee, varpaita palelee ja nokkaa palelee. Mittari kiri yli 31 pakkasasteen, kauhiaa eikö. Vedin päälleni useita kerroksia vaatteita, vilun värisytellessä. Sitten katsoin itseäni peilistä, olipas synkkä näky. Kaikki päälleni tempomat vaatteet olivat sävyiltään tummia ja sehän veti naamankin tummaksi. Ilmeen harmaaksi. Tollotin itseäni ja mietin, annanko ulkopuolisten ärsykkeiden vaikuttaa sisimpääni. Näinpä vähensin vaatteita ja kuorrutin lopputulosken kirkkaan, lämpimän punaisella takilla. Kas kummaa, kylläpäs ilmekin kirkastui, posket alkoivat helottamaan. Lämpö suorastaan väreili. Silloin tajusin tuon kirjoittamani asian. Moni asia on kuitenkin vilusta huolimatta hyvin, kun sydän ja sielu sykkii lämpimänä.
Onnekseni tajusin muuttaa ajatusteni suunnan, sillä olisi pian ollut kylmä ja kireä päivä lusittavaksi. Kaiken huipuksi ulkona on jälleen todella upea pakkaspäivä. Sori vaan, jos jaksan siitä aina luukuttaa. Mutta kannattaa katsella maailmaa lumikristalleja nähden. Eiliselläkin sairaalareissulla saimme kokea matkan varrella lukuisia upeita valoilmiöitä, mielettömiä luonnon taideteoksia, hohtavia hankia ja auringon monet kasvot. Yritin tallentaa sieluni sopukoihin kuinka valot ja varjot leikkivät keskenään, tasapainossa. Eli kuinka varjon kautta näemme valonkin korostetusti. Kuinka osaisin maalata valon taitavan leikin, siinäpä on muutamaksi yöksi asiaa purtavaksi. En varmasti koskaan osaa sitä hehkua tuottaa, mikä hiukan tuottaa tuskaa, kun sen näkee sielunsa silmin mutta omat taiteelliset kyvyt eivät riitä sen maalamiseen.
Reetta tuossa kyseenalaistaa kriittisenä yhtä minun ideaani, riittääköhän sinulla siihenkään rahkeet? Teatraalisesti kädet koholla tärisyttäen, silmät kiinni eläytyen. Ketä ihmettä se matkii, luomisen tuskassa kippuroivaa äitiäänkö. Piti nauraa esitykselle ja moiskauttaa märkä suukko suoraan naamalle. Aika hyvä peili tuo lapsi...
Aamulla löysin tuplien pöydältä sellaiset kirkkaanpunaiset satiinisenpaljettiset sarvet, sellaiset vähän niinkuin pirunsarvet, mutta lapsellisen lempeät naamiais sellaiset. Ne sitten iskin päähäni ja heiluin kaikessa rauhassa. Kyllä siinä opettajaltakin pokka petti, kun näki millainen äiti häärää huushollissa. Olisi kuulemma loistava idea pistää ne luokassakin päähän, jotta oppilaat tajuaisivat kellä on auktoriteetti ja valta. Myöhemmin Reetta skypetti luokan kanssa ja äiskä hääräsi keittiössä taka-alaalla sarvet kiiluen. Vakuuttavaa, mutta hauskaa. Kokeilkaapa joskus... On ne nähneet tämän mamman jo paplareissa ja välillä yökkäreissä. Talo elää nääs tavallaan, opetus soljuu ajallaan.
Päivän opetus olkoon, pidä sisimpäsi sulana ja anna lämmön väreillä!
Onnekseni tajusin muuttaa ajatusteni suunnan, sillä olisi pian ollut kylmä ja kireä päivä lusittavaksi. Kaiken huipuksi ulkona on jälleen todella upea pakkaspäivä. Sori vaan, jos jaksan siitä aina luukuttaa. Mutta kannattaa katsella maailmaa lumikristalleja nähden. Eiliselläkin sairaalareissulla saimme kokea matkan varrella lukuisia upeita valoilmiöitä, mielettömiä luonnon taideteoksia, hohtavia hankia ja auringon monet kasvot. Yritin tallentaa sieluni sopukoihin kuinka valot ja varjot leikkivät keskenään, tasapainossa. Eli kuinka varjon kautta näemme valonkin korostetusti. Kuinka osaisin maalata valon taitavan leikin, siinäpä on muutamaksi yöksi asiaa purtavaksi. En varmasti koskaan osaa sitä hehkua tuottaa, mikä hiukan tuottaa tuskaa, kun sen näkee sielunsa silmin mutta omat taiteelliset kyvyt eivät riitä sen maalamiseen.
Reetta tuossa kyseenalaistaa kriittisenä yhtä minun ideaani, riittääköhän sinulla siihenkään rahkeet? Teatraalisesti kädet koholla tärisyttäen, silmät kiinni eläytyen. Ketä ihmettä se matkii, luomisen tuskassa kippuroivaa äitiäänkö. Piti nauraa esitykselle ja moiskauttaa märkä suukko suoraan naamalle. Aika hyvä peili tuo lapsi...
Aamulla löysin tuplien pöydältä sellaiset kirkkaanpunaiset satiinisenpaljettiset sarvet, sellaiset vähän niinkuin pirunsarvet, mutta lapsellisen lempeät naamiais sellaiset. Ne sitten iskin päähäni ja heiluin kaikessa rauhassa. Kyllä siinä opettajaltakin pokka petti, kun näki millainen äiti häärää huushollissa. Olisi kuulemma loistava idea pistää ne luokassakin päähän, jotta oppilaat tajuaisivat kellä on auktoriteetti ja valta. Myöhemmin Reetta skypetti luokan kanssa ja äiskä hääräsi keittiössä taka-alaalla sarvet kiiluen. Vakuuttavaa, mutta hauskaa. Kokeilkaapa joskus... On ne nähneet tämän mamman jo paplareissa ja välillä yökkäreissä. Talo elää nääs tavallaan, opetus soljuu ajallaan.
Päivän opetus olkoon, pidä sisimpäsi sulana ja anna lämmön väreillä!
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
LUMENTUOKSUA
Sain viime viikolla puhelun ystävältäni Etelä-Suomesta. Kuulemma siellä tuoksuu viimeinkin lumi, siis joulun odotettu tuoksu tuli valkoisen lumipeitteen myötä. Kuinka kauniisti ajateltu, lumentuoksu. Uusi ajatuksentynkä minulle, arvatkaapa kuinka nyt tuoksuttelen. Tosin onko näinkin ihana tuoksu kärsinyt inflaation meidän lakeuksilla, sillä sitä on kiitettävästi. Mutta tunnen sen kinoksista huolimatta, se on uusi aistittava asia aina kun pistän nenänikään ulos. Saati sitten, jos olen ulkona.
Onko se sitten lumentuoksua, jota koiratkin aina kuonot pystyssä siemailevat ulkona.
Ulkona on todella kaunista, upeaa. Olemme kuitenkin kyyrötelleet sisätiloissa pääasiassa siksi, ettei tule tyhmyydessä paleltumisvilustumisia. Fanny nääs torisee hiukan vieläkin ja kylmyys saattaa iskeä niin petollisesti ja vilustuttaa. Tänään pakkanen paukkui reilussa 25 asteessa aamutuimaan. Kouluissa kuuluu olevan oppilaskato, sillä isoja laumoja lapsia makaa sairaana kotona. Emme siis riskeeraa tässä asiassa pätkääkään.
Eilen näin pikaiseltaan ystävän vuosien takaa. Hänpä meni kysymään, olenko maalannut? Siitä se taas lähti... Ajelin suoraan ostamaan taulupohjia isoja sellaisia lisää. Minulla on muutama idea pyrkinyt ulos, mutta olen niitä viikkoja jopa kuukausia makustellut. Analysoinut mieltäni, sieltä puskevia värejä, aiheita, sulatellut, kuulostellut, ihmetellyt. Mikä se on nyt joka vaatii ulospääsyä, mistä se tulee? Värimaailmassa on paljon vielä sulateltavaa, aivan ihmeelliset tuubit vetävät puoleensa. Kuulkaas on huulet taas törröllään, kun tanssahtelen keittiöateljeessani. Siinä kaiken keskellä porisee jauhelihakeitto, jottei totuus unohtuisi. Eri asia on sitten missä ruokailu tapahtuu, pöytätilaa ei ole siihen annettavaksi. Mitäköhän ukkokulta ruokatunnilla tuumaisi, jos kattaus löytyisi saunanlauteilta. Sielläpä meillä ei ole vielä koskaan syötykään lounasta.
Nyt jalkaudun kameran kanssa pihalle, sillä systeri soitti juuri, että auringon molemmin puolin näkyy sateenkaari. Mielettömiä valoilmiöitä ja tunnelmia. Lumentuoksuakin.
Niin on siemaistu kaikki aistit täyteen valoa ja tuoksua, joskin hyytävä tuuli iski luihin ja ydinkerrokseen asti. Kiltisti siis palasin sisälle.
Reetalla kävi aamusta opettaja, nyt neidilläkin syntyy taidetta. Rohkeita värejä ja pitkään muhinut idea. Kyllähän tämä luomisentuska aina yhden kanssa onnistuu, mutta kun muutkin haluavat maalata. Kuka syrjäyttää kenetkin ja millä keinoin. Keittiö ei taho riittää millään, kun kaikki maalaavat suuruudenhulluja töitä. Kukaan meistä ei oikein halliste minimalistista työskentelyä, tarvimme laajoja kaaria ja tilaa roiskia. Eilen käskin Fannyn kuunnella yhden kappaleen, joka meinaa pyrkiä minulta tauluna ulos. Aika jännä kuinka lapsi koki sanat, aiheen ja välittyvän värimaailman. Siinä oli todella paljon samaa kuin omassa ideassani. Mikä sen saa aikaan, mistä se tulee. Yölläkin olin vähällä nousta maalamaan siinä kahden jälkeen. Mutta niin vain sain pidettyä itseni sängyssä. Olihan se tuskaa pari tuntia kieriskellä ja idea senkuin jalostui jalostumistaan. Mutta sitten aamulla en saanut sitä maalattua, ärsytti. Olisi sittenkin pitänyt haahuilla kaikessa hiljaisuudessa yön tunteina. Mutta nytpä on valmiiksi pureskeltu juttu, aihe, kunhan vaan löydän oikean tuubin, pensselin ja askelkuvion. Kyllä se vielä irtoaa, kunhan hiukan kiusaa ja odotututtaa...
Onko se sitten lumentuoksua, jota koiratkin aina kuonot pystyssä siemailevat ulkona.
Ulkona on todella kaunista, upeaa. Olemme kuitenkin kyyrötelleet sisätiloissa pääasiassa siksi, ettei tule tyhmyydessä paleltumisvilustumisia. Fanny nääs torisee hiukan vieläkin ja kylmyys saattaa iskeä niin petollisesti ja vilustuttaa. Tänään pakkanen paukkui reilussa 25 asteessa aamutuimaan. Kouluissa kuuluu olevan oppilaskato, sillä isoja laumoja lapsia makaa sairaana kotona. Emme siis riskeeraa tässä asiassa pätkääkään.
Eilen näin pikaiseltaan ystävän vuosien takaa. Hänpä meni kysymään, olenko maalannut? Siitä se taas lähti... Ajelin suoraan ostamaan taulupohjia isoja sellaisia lisää. Minulla on muutama idea pyrkinyt ulos, mutta olen niitä viikkoja jopa kuukausia makustellut. Analysoinut mieltäni, sieltä puskevia värejä, aiheita, sulatellut, kuulostellut, ihmetellyt. Mikä se on nyt joka vaatii ulospääsyä, mistä se tulee? Värimaailmassa on paljon vielä sulateltavaa, aivan ihmeelliset tuubit vetävät puoleensa. Kuulkaas on huulet taas törröllään, kun tanssahtelen keittiöateljeessani. Siinä kaiken keskellä porisee jauhelihakeitto, jottei totuus unohtuisi. Eri asia on sitten missä ruokailu tapahtuu, pöytätilaa ei ole siihen annettavaksi. Mitäköhän ukkokulta ruokatunnilla tuumaisi, jos kattaus löytyisi saunanlauteilta. Sielläpä meillä ei ole vielä koskaan syötykään lounasta.
Nyt jalkaudun kameran kanssa pihalle, sillä systeri soitti juuri, että auringon molemmin puolin näkyy sateenkaari. Mielettömiä valoilmiöitä ja tunnelmia. Lumentuoksuakin.
Niin on siemaistu kaikki aistit täyteen valoa ja tuoksua, joskin hyytävä tuuli iski luihin ja ydinkerrokseen asti. Kiltisti siis palasin sisälle.
Reetalla kävi aamusta opettaja, nyt neidilläkin syntyy taidetta. Rohkeita värejä ja pitkään muhinut idea. Kyllähän tämä luomisentuska aina yhden kanssa onnistuu, mutta kun muutkin haluavat maalata. Kuka syrjäyttää kenetkin ja millä keinoin. Keittiö ei taho riittää millään, kun kaikki maalaavat suuruudenhulluja töitä. Kukaan meistä ei oikein halliste minimalistista työskentelyä, tarvimme laajoja kaaria ja tilaa roiskia. Eilen käskin Fannyn kuunnella yhden kappaleen, joka meinaa pyrkiä minulta tauluna ulos. Aika jännä kuinka lapsi koki sanat, aiheen ja välittyvän värimaailman. Siinä oli todella paljon samaa kuin omassa ideassani. Mikä sen saa aikaan, mistä se tulee. Yölläkin olin vähällä nousta maalamaan siinä kahden jälkeen. Mutta niin vain sain pidettyä itseni sängyssä. Olihan se tuskaa pari tuntia kieriskellä ja idea senkuin jalostui jalostumistaan. Mutta sitten aamulla en saanut sitä maalattua, ärsytti. Olisi sittenkin pitänyt haahuilla kaikessa hiljaisuudessa yön tunteina. Mutta nytpä on valmiiksi pureskeltu juttu, aihe, kunhan vaan löydän oikean tuubin, pensselin ja askelkuvion. Kyllä se vielä irtoaa, kunhan hiukan kiusaa ja odotututtaa...
Tilaa:
Kommentit (Atom)