Eilen aamulla mietin tunteitani, mitä minussa käy läpi. Mietin kuinka niitä määritellä, jäsennellä, hahmottaa, tunnistaa. Otsakkeeksi päätyi ikävä. Ihan yhtä hyvin se voisi olla suru tai kaipaus, jopa lohtu. Mikä näiden ero on? Miten sen osaa määrittää? Mutta sen tiedän, ettei tämä tunne ole pelkoa, sen olen selättänyt, sitä en koe. Vaikka minä samoilla vivuilla ja kroppani tuntemuksilla, sielulla ja suolillakin kaikkea näitä koen, voin olla peloton. Eilen aamulla lueskelin sohvalla, sisälläni aaltoili, velloi, kouristeli. Pinta ei väreillyt, olen päälle päin levollinen, sekin tuntuu hyvältä. Ikävän, surun, kaipauksen takana on suunnaton rauha. Hyvyyden tunne, kiitollisuus edelleen.
Kävin eilen aamulla saunassa, yksin Reinon kanssa. Siellä itketti, itketti ihan siitä syystä että joudun saunomaan ovi kiinni. Reetta ei ole enää ovenvälissä suihkutuoleineen saunomassa kanssani. Miten se ikävä voikin läikähtää noin ihme paikoissa, saunanlauteilla, kun vielä tajusin nakkoneeni liikaa löylyä ja nahkani kipristelevän. Kirjoituspöydällämme on Reetan naurava kuva, siinä se kikattelee, vain ääni puuttuu. Kuva saa minun jokainen päivä hymyilemään, naurut muistamaan, luvan omille hymyilleni antamaan. Vieressä palaa kynttilä, senkin liekki kujeilee ja leikittelee. Eilen siivosin paikkoja, laitoin lakastuneita kukkia roskiin. Olemme saaneet yhden pienen värikkään astiaan tehdyn asetelman, jossa kukkien päällä keikkuu keltainen perhonen. Huomasin sen iloisen perhosen nousseen siivilleen. Nyt se on ilmassa. Ihan siitä syystä, että elämä sen alla on lakastunut, kukat ovat kuihtuneet. Silloin tämä perhonen saa ilmaa siipiensä alle. Koen tavallaan Reetankin kohdalla samoin. Elämä hänestä kuihtui pois ja Reetta sai itselleen siivet, hänen elämänä lähti uuteen ulottuvuuteen, uuteen nousuun, lentoon ja kepeyteen. Aika huikea ajatusmaailma, kun antaa lapsensa mennä, lentää... Vaikka samaan aikaan juuri tuo ikävä kouristelee, mutta sehän on vain minun ikiomaa tunnettani ja ikävääni, jota lastani kohtaan koen. Omaa olemustanihan minä sillä määrittelen ja ruikutan. Samaan aikaan Reetan puolesta minulla on suunnaton tyyneys, aina vain.
Eilen piti jopa sanakirjoista määritelmiä sanoille kaivaa, miettiä mikä on ikävän, kaipauksen ja surun ero. Onhan niissä sävyerot, tunnelmaerot, kulttuurierot, jopa suuret murre-erot. Kaikesta huolimatta otsakkeeksi päätyi ikävä, vaikka se sanakirjamääritelmiltään on ehkä kevytkenkäisin, vähiten vahvaa tunnetta sisällään pitävä ilmaisu. Mutta pohojalaisena se kuvastaa sanana eniten minun tunnelmaani. Se tarkoittaa minulle ihmisen ikävää toisen luo, ihmisenikävää. Siihen sekoittuu sulassa sovussa kaikki muutkin määritelmät. Suruakin, mutta perinteiseen surun määritelmään en näy uppoavan, enkä löydä siitä surustani huolimatta kaikkia niitä määritelmän kohtia, mitä kenties pitäisi löytää. Jälleen kerran olen menemättä muottiin, joka surusta on tehty. Toki "traagisen tapahtuman, läheisen menetyksen aiheuttama pitkäaikainen mielialan muutos..." Sitähän olemme todeksi eläneet jo kaikki nämä vuodet, jo ennen kuolemaa. Surenhan minä, olen surrut jo kauan. Kaikkina näinä vuosina surussa on näytellyt suunnattoman suurta roolia myös pelko. Nyt minun suruni on muuttanut muotoaan, enää en pelkää. Pelko on ollut kaikki nämä vuoden kohdallani ehkä se raastavin tunne, olotila. Loputon pelko ja epätietoisuus. Se on aiheuttanut samoja sisäisiä vyöryjä, hyökyjä, määrittelemätöntä aikajanaa. Nyt se aikajana on suljettu, pelko ei enää hämmennä minua, tunnistan tunteeni selkeämmin.
Surun värihän on kulttuurissamme ja varmaan perus luterilaisuudessa musta. Miksi? Minun surunikin on värikäs. En siis tässäkään mene muottiin, eikä perheessämme kukaan, onneksi. Reetan mottohan on aina ollut; "Minkä värisen päivän minä tänään valitsen." Sitä yritämme edelleen noudattaa, kunnioittaa ja heittäytyä. Minulla oli lukuisat päivät päälläni samat vaatteet, öisin niitä pesin ja aamulla taas päälleni vedin. Yhtenä aamuna niitä pukiessani mietin, nämä ovat minulle roolivaatteet, sopivasti hillityt. Mistä moinen mieleeni tuli, miksi. Tai olivatko ne sitten ulkopuolisen mielestä hillityt? Yritin miettiä miltä ulkopuolisen silmin surevan, lapsensa menettäneen äidin kuuluu näyttää... Varmaan pitäisi näyttää mustalta, mutta kun en näyttänyt silloin, enkä nytkään. Roolivaatteeni olivat ensimmäisen viikon tummansiniset pillifarkut, puserossa musta toppiosa ja pinnassa punaisenkirjavankukertava sifonki. Pasikin otti vastaan vieraat punaisessa paidassaan. Typyillä vaatteet ja väritys vaihtuivat päivittäin, sillä eihän teinit samoissa rytkyissä päiväkausia kulje. Arkunkin valitsin kirkkaan punaisessa takissa. Mutta nyt jos koskaan tarvitsen värejä, niiden tuomaa ja luomaa lohtua, rohkeutta, tsemppiä elämässäni. Miksi en siis väreistä sitä ammentaisi. Surukukkammekin ovat olleet värikkäitä, perinteisiä valkoinen neilikka-iiriskimppuja on vain yksi, kaunis sekin. Meidät siis tunnetaan ja uskalletaan, kiitos kanssakulkijoille rohkeudesta.
Samaan aikaan noihin sanoihin ikävä, kaipaus ja suru sekoittuu valtava määrä lohtua, lohdutusta. Se on koossa pitävä ja side koko tunneskaalassa. Kaikesta huolimatta, olemme lohdullisia. Nukumme edelleenkin loistavasti, koko sakki. Enää ei ole pelkoa, ei huolta ja univelkaa mitä ilmeisemmin on pikku hiljaa kertynyt. Uni on täysin luomua, mikä on itselle uskomattoman vahvistavaa. Ei ainoatakaan turruttavaa nappia, kykenemme ottamaan kaiken vastaan "raakana". Se on minulle sitä tärkeää surun kohtaamista ja päin menemistä, sillä asiat ovat joka tapauksessa edessä. Enkä tarkoita sitä, että tämä olisi ainoa oikea tapa, onneksi on olemassa myös lääkkeitä ja muita keinoja, sikäli mikäli niitä tarvitsee. Eihän minustakaan koskaan tiedä milloin huurut nappaan... Mutta tämäkin aika on selkeää, muistorikasta ja värikästä.
Lauantaina olin aamusta flamecotunneilla. Teki jälleen hyvää, kykenin nauttimaan, oppimaan uutta, keskittymään. Muistan kun Reetalle esitin uudet oppini, kuinka Reetta nauroi kippurassa, odotti esityksiäni. Varmaan suunnaton myötähäpeä oli yksi naurun aiheista. Muut siskot sen sanoittivat Reetankin puolesta. Eli annan lapselleni yhä aihetta nauruun, siihen kuuluisaan myötähäpeään puolestani. Toki itse huomasin, kun kannat takoen ajattelin liikaa, kun ikävä kouraisi, niin heti askeleeni sekosivat. Ihminen kun on niin kokonaisuus, pienikin ajatuksellisesti liian syvä lipsaus kuuluu heti korkkarin kannoissa tai taputuksessa, näkyy ryhdissä, saati sitten naamassa.... Mutta kuinka vapauttavaa, lohdullista on, että yhä kykenemme heittäytymään ja nauttimaan. Vernakin on ollut uudella luokkakaverilla yökylässä, Fanny aloittaa uusia rohkeitakin aluevaltauksia ja Tessa kävi eilen mm. nyrkkeilemässä, tytöillä on muutenkin uusia asioita edessään. Annan heidän mennä ja kokeilla, heittäytyä ja kannustan. Ei se heidänkään suruaan, ikäväänsä ja kaipaustaan vähennä. Se kulkee sisäsyntyisesti mukana heilläkin. Tasan aaltoillen, hyökyen ja hyökkäillenkin.
Vierasmassat ovat nyt rauhoittuneet, onneksikin. Toki aina vieraat ovat tervetulleita, en sitä tarkoita, mutta massat ovat massoja, kaikessa. Nyt olemme vapaampia menemään, olemaan missä haluamme, ei tarvitse odottaa, ketään. Hiljaisuuskin tekee todella hyvää, kun saa pyöriä omine ajatuksineen... Kuulostella, kuunnella, velloa ja mietiskellä. Olemme olleet metsäretkellä, kyläilleet, pihatalkoissa, jopa vapautuneesti tapelleet ja höyryjä päästelleet. Sekin tekee hyvää. Kalenteri on aika tyhjä, ainakin joiltakin osin. Onnekseni minulla on harrastuksia, alkavia uusia kursseja yms. Hyvällä omallatunnolla niihin heittäydyn. Samoin tälle iltaa on hermoratahieronta, odotan sitä niin.
Itse asiassa monet omat tekstit, runot ja laulujeni sanat ovat käsitelleet alitajuisesti tätä aihepiiriä jo kauan. Ikävää, kaipausta, surua, lohdutusta. Kuinka olen niitä jo vuosikausia pyöritellyt. Voisin joitakin fraaseja, katkelmia tännekin heittää. Jos niistä on itselleni hyötyä, lohtua, niistä saattaa joku muukin löytää sitä. Tai sitten ei, sillä onhan asioita, suruja ja tunteita jotka vellovat, joihin ei ole oikeita sanoja tai ne ovat mahdottomia sanoittaa, tiedän ja tunnistan senkin. Maistelkaa...
KULJEN RANTAA PITKIN YKSIN, NÄIN MENNYTTÄ MUISTELLEN,
KUINKA KÄSI KÄDESSÄ IHAILIMME KUOHUJA.
LUOTANI HÃN POISTUI, MUISTOT SYVÄT JÄTTI JÃLKEENSÃ,
KUINKA LIPUI HITAASTI LUOTANI, VIRRAN MUKANA,
JÃTTÃEN KAIKEN TUON KAUNIIN TAAKSENSA.
TUNNEN VOIMAKKAAN TUON KUTSUN, SYPRESSIKUJAN TUOKSUN.
KUINKA VIRTAA VOIMAT OMAT, LAILLA TÃMÃN KUOHUN.
TAITAN OKSAN SYPRESSIN JA ANNAN VIRRAN POIS VIEDÃ.
NÃIN KEINUA KEVEÃNÃ HOHTAVILLA AALOILLA,
AALOILLA, JOTKA ON TÃYNNÃ VALOA.
ISTUN RANNALLA VEEN, KATSON YLÖS ÃÄRETTÖMYYTEEN,
AJATTELEN SINUA NYT TAKANA PILVIEN.
KUKKAKIMPPU KÃDESSÃNI MÃ HILJAA HUOKAISEN,
SAMALLA PILVIÃ NOITA, NIIN KEVEITÃ, KATSOEN.
NÃIN AJATUS LÃHEMPÃNÃ SINUA.
PILVET VÃISTYY, TUNNEN TUULEN,
SINUN KUTSUSI KAUKAA KUULEN.
PALAAMME YHTEEN, VIIMEINKIN,
TUOKSUN VAHVAN TUNNEN SYPRESSIN.
ELÄMÄ ON, sanoitus kertoo siitä kuinka elämässä vuorottelee kirpeys ja makeus...
ELÄMÄ ON, KUIN KELKKA SORATIELLÄ,
JOKA EI TAHDO MATKAA NIELLÄ.
KUIN LINTU SIIVETÖN,
KUITENKIN VAPAA PELOTON.
KUIN VETEEN PUURO KEITETTY,
MAHDOLLISUUS HUKKAAN HEITETTY.
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN SADEKUURO SAKEA,
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON KUIN VADELMAHILLO MAKEA.
ELÄMÄ ON SEIKKAILU,
ELÄMÄ ON MAHDOLLISUUS.
ELÄMÄN ANNA VIEDÄ,
LEVITÄ KÄTES LIIDÄ.
PILVET,
runo kesältä 2016
pilvet kiertävät
taivaallani,
kaartavat ja
kaartelevat
taivasmassat
muuttuvat,
vetäytyvät,
harsoiksi hiipuvat,
tunnelmiaan
muokkaavat
pilvet voivat olla
uhka,
sateen mahdollisuus,
ukkosmyrskyn enne
rakoillessaan pilvet
antavat auringolle mahdollisuuden
taivaansinelle
tilaisuuden
minne pilvet
karkaavat
taivas on täynnä
sineä,
vahvaa valoa ja
satumaista loistetta
ilman pilviä en
sitäkään tajuaisi
taivaan kauneutta
ymmärtäisi
Sä tiedät reitin taivaanrantaan,
VastaaPoistasä naurat valoa maailmaan.
Piirrät tuulen koukeroita.
Keräät ilon sirpaleita,
pisaroita auringon.
Paremmin kuin muut,
näät merensiniset tuulet ja kuun.
Kirkkaammin kuin muut,
näät värit taivaan rannan.
Luulen että nuo on silmät enkelin,
ne näkee taivaan tarkemmin.
Sä tiedät mistä linnut laulaa, missä pöllöt lentää
ja minne pilvet laskeutuu.
Niin kukin suree omalla tavallaan,ei ole oikeaa tai väärää tapaa.Minun suruni oli tumma ja hiljainen.Vain valkoinen väri lohdutti.En olisi kyennyt katsomaan punaisia kukkia,saati käyttämään punaista väriä - jota en kyllä käytä muutenkaan.En olisi kyennyt tanssimaan.
VastaaPoistaVähitellen suru vaaleni.Luonto lohdutti,aurinko ja metsä. Muu häly ahdisti.Ihmisten kyselyt ja tarve täyttää hiljaisuus puheella ja touhuamisella.Parhaat ystävät pystyivät olemaan hiljaa kanssani,olivat vain läsnä. Se oli kaikkein tärkeintä,kaikkein arvokkainta. En miettinyt "miten pitäisi surra". Näin se vain meni.Pahinta jossain vaiheessa oli kun tuntui että mies ei sure ollenkaan,häipyy vain ulos. Äitini sitten sanoi myöhemmin että surihan tuo,"suri monen vuoden saunapuut",hakkasi pöllejä hullun lailla,pinosi klapeja ja hikoili.Vasta silloin tajusin että surihan tuo,ja purki tuskaansa niihin pölleihin.Meitä suru ensin erotti,mutta myöhemmin yhdisti ja vahvisti.Ei se meitä jalostanut eikä tehnyt meistä parempia ihmisiä.Enkä vieläkään,vuosien jälkeen ymmärrä miksi kävi niinkuin kävi.Elämän pitää vain jatkua ja jatkuuhan se.
Teillä on Tiina mahtava perhe.Olette aitoja kaikessa mitä teette ja teette juuri teille oikeita asioita.Se on tärkeintä.Juuri niin Reettakin varmaan haluaisi teidän tekevän ja elävän. Pitäkää toisistanne huolta!
Kauniita ja koskettavia runoja! Kiitos niistä ja kiitos, kun jaat ajatuksiasi meillekin.
VastaaPoistaReetta oli ihana persoona ja on sitä edelleen varmastikin Taivaan Isän huomassa. Puhuin Reetasta usein perheelleni jo hänen eläessään. Hänen tarinansa kosketti ja koskettaa edelleen niin voimakkaasti.
Minäkin ikävöin...nuorena kuollutta veljeäni ja lyhyen avioliiton kesken kuollutta miestäni. Ajan kuluessa olo on helpottanut, mutta aika ajoin itku ja ikävä heitä kohtaan nousee edelleen pintaan...jonkun laulun, runon, kirjan, elokuvakohatuksen, näkymän vuoksi...mutta kuitenkin elämä on jatkunut ja jatkuu. Myös ikävän kanssa voi onneksi elää hyvääkin elämää, varsinkin kun aikaa on kulunut ja voimakkain sopeutumisvaikeus tilanteeseen on mennyt...niin, minulle oli aluksi ja aika pitkäänkin vaikeaa sopeutua siihen, että rakkaita ei ollut tavoitettavissa jakamaan asioita, mutta tulevaisuudessa sitten toivon ja odotan heidät jälleen kohtaavani ja muistoissani ja muidenkin muistoissa he myös ovat läsnä.
Voimia teille! <3
T: M