MIELESSÄ

Mitä mielessä pyörii? Kenellä? Minulla? Pasilla? Tytöillä? Lähipiirillä? Sinulla, juuri sinulla, hänellä, teillä ja meillä? Mielessä, sielussa, sydämessä, aivoissa, järjessä, tunnevivuissa... Missä nyt mitäkin pyöriä voi. Ajatukset kun esiintyvät mitä yllättävimmissä paikoissa ja ilmenevät mitä ihmeellisemmillä tavoilla. Niitä ei pääse pakoon, oletko huomannut. Eikä minulla ole tarvetta päästäkään pakoon, osaan jopa ennakoida mitä on tulossa omissa mielensopukoissa ja olen muka askeleen edellä, valmis vastaanottamaan. Mutta kaikesta huolimatta jokin mielessä vilahtanut ajatus, tunnekuohu aiheuttaa vaikka ja mitä. Siis yllättää.
   Eilen mieleni yllätti, en yhtäkkiä pysynytkään pystyssä. Minulla oli niin suunnaton ikävä, huutokaipaus päällä ja se romutti jopa tasapainon. Kahelia, tiedän. Illalla olin haudalle menossa, isälle kynttilää viemään ja Reetan oven taakse puhumaan. Horjahtelua jopa naureskelemaan, "Näitkö Reetta, mamma horjuu ja kompuroi? Huvittaako seurata?" Kun astuin autosta, olin niin syvällä jo mieleni kanssa, että tasapaino heitti. Jalat eivät kantaneet, piti ottaa tukea, heittäytyä autoa halailemaan, horjahdella kappelin seinustalle... Kuitenkin muka täysjärkinen kuski olin ja väitän yhä olevani, mutta johonkin sattui, sieppasi sillä hetkellä niin kovasti. Päätäni ei särje, en ole kipeä, nukun yhä hyvin, väitän olevani yhä pelissä mukana, muistan loistavasti, lepäilen, osaan heittäytyä, nautin, itken ja nauran, olen kaiketi itselleni tuttu ihminen. Mutta kuitenkaan nuppi ei pitänyt. Säpsähdin, jopa huvittuneena. Ajattelin, josko konttaisin hautajaispäivän, jos tuo mieli tasapainoni horjuttaa. Sittenpä sekin olisi koettu. Paas kattoo, mitä mieli keksii...

   Kuuntelen musiikkia, kelailen mitä kappelilla siunaustilaisuudessa soitetaan. Alussa, kukkia laskiessa ja saattomusiikkina. Muut biisit tiedän tasan, olemme ohjelman tehneet, siskoni sen paperiversioksi taittanut. Tänään menen harjoituksia kuuntelemaan. Tiedän itkeväni, ei haittaa, mieleni sanoo että minun on mentävä. Menen mielelläni, itseoikeutettuna. Ylpeänä. Todella herkillä ajatuksilla ja mielenliikuilla, toivottavasti omilla jaloillani, ettei tarvitse jo nyt kontata. Tuosta Reetan Taivasystävä -runosta on olemassa sävelletty versio, se on itseoikeutetusti hautajaismusiikkina. Reetta on sen kirjoittanut syksyllä 2012, auton etupenkillä, kukalliseen vihkoon, lyijykynällä ja kaunokirjaimilla. Ajoimme lyhyehkön matkan, sillä aikaa hän sen raapusti. Kun pääsimme kaupan pihalle minulle sen luki, silmät loistaen, sanoi vain sävelen puuttuvan. Teksti kolahti syvälle, mieltäni ravisutteli, sai minut kananlihalle kaikkine väreineen. Muistan niin sen tunteen. Tiesin sillä hetkellä, että yhdestä sairaalakaverista on tullut tai tulossa Taivasystävä. Näin oli. Reetta tiesi ja aavisti sen, kauniiksi sanoiksi puki. "Taivaalla sinut näin..."
   Eilen olin koloristikurssilla. Olen maalannut tauluksi tätä tunnelmaa, mitä mieleni ammentaa. Jatkoin kotona, jatkan sitä yhä. Annan kuivua ja taas häivähdys, muutama veto, valon läikähdys. Tuntuu hyvältä ja se kertoo omaa maailmaansa. Oli huikeaa kun sain visioida ja opettaja ymmärsi puhumattakin mitä haen ja miksi. Lämpimien halausten saattelemana hän maalaustani tulkitsi. Surutyö on surutyötä, sitä voi tehdä lukuisilla tavoilla, minä teen omilla kanavillani. Onko taulun nimi Surutyö, tuskin, sillä se ei ole surullinen. Abstrakti, joo, eikä sitä tasan kaikki ymmärrä, mutta sellaisen mieleni on kehittänyt. On myös hämmentävää, kun saan jopa toteutettua sellaisen levollisuutta, utuisuutta ja rauhaa huokuvan sielunmaiseman, valoilla ja varjoilla. Lohdulla ja kiitollisuudella väritetyn. Kutkuttavaa ja tuskallista tehdä, mutta haluan niin tehdä ja prosessoida tuotakin kautta. Tulkita itseäni, mieltäni.

   Eilenkin sain pitkiä puheluita, loistavia kohtaamisia. Vierasmassat ovat rauhoittuneet, satunnaisia kävijöitä. Kukkia, kortteja, adresseja, viestejä tipahtelee yhä. Nautin yksinolostani, mikäli siihen tilaisuus tulee. Olenhan sitä jopa epätoivoisesti halunnut, hetkeä ja omaa rauhaa, nyt sitä saan. Joku on kysynyt tai luullut minun pelkäävän. Mitä minä pelkäisin? Hiljaisuutta? Todellisuutta? Itseäni, ajatuksiani, suruani, ikävääni? Mörköjä, haamuja, kummituksia? Voi kunpa Reetta "haahuilisikin" täällä, niin että voisin todeksi todentaa ja kohdata. Enhän minä nyt lastani pelkää. Enkä kuolemaa. Olen tämän kokemuksen edessä peloton, levollinen ja kiitollinen yhä. Itkettääkin, mutta sehän on omaa tunnettani, omaa ruikutustani. Itsekästä. Eihän minun itkeä tarvitse kun Reetta muistelen, kuvia katselen. Onni että on kännykät, sillä pitkin kesää ja viimeiseltä vuodeltakin on valtava määrä kuvia, tilanteita, hetkessä elämisestä. Monessa kuvassa harmittaa, kun olen aina oman naamani lukuisilla ilmeillä samaan kuvaan ängännyt. Mutta äärimmäisen tiukka symbioosihan olimme, aina samoissa paikoissa, samoissa tilanteissa. Hauskoja muistoja ne ovat, valoilla ja varjoilla on niissäkin valtava merkitys. Elämänilo välittyy niistä yhä ja saa itsenikin hymyilemään, huokaisemaan kiitollisena. Olen saanut kuulla jälleen, että on lohduttanut kun aivoitukseni on tajuttu, hyvä niin. Toki ajatusmaailmaani pidetään myös omintakeisena, kuulemma kukaan muu ei osaa noin asiaa ajatella ja jopa hyväksi kääntää. Noh, onko se sitten hyvä, mutta minun tapani miettiä mielessäni. Sillä lohdullisuus on lohdullista. Eihän ajatusmaailmani kaikille uppoa, eikä ole tarkoituskaan. Mutta jos näillä keinoilla luulen ja tiedän olevani pinnalla, niin se toimii minulla ja meillä. Lähipiiri komppaa ja ajattelee (lähes) samoin. Ei ole asiaa, josta emme olisi keskustelleet, asioita joita päin emme olisi menneet.
  
   Tuo edellinen Todellisuus-postaus piti olla kopioitu eilisen lehden kuolinilmoitus. Nooh, se ei vain nyt yksinkertaisesti suostunut onnistumaan, kopiointi. Joten asemoin sen omin pikku kätösin. Lehdessä siinä on toki kehykset, risti ja kaunis höyhen. Se oli juuri sellainen kuin olen sen jo kauan nähnyt olevan, nyt siinä oli ainoastaan lisäyksenä se todellinen kuolinpäivä. Todeksi tullut asia, päivä, lopullisuus, raja. Lukuisia vuosia olen seurannut kuolinilmoituksia, tai siis koko ikäni. Mutta nyt kaikki nämä vuodet olen tavallani ollut huojentunut kun lehdestä ei ole löytynyt omaa tai lapseni nimeä ristiltä. Sehän on ollut aina voitto ja todistus siitä, että olen ja olemme elossa. Taas jollakin menee yli, mutta ymmärtäjiäkin löytyy. Yhdelle ystävälle sen tunnustin ja hän on samaa ajatellut, kun oman lapsensa jälkeen on lukuisa kertoja omaa elossa olemistaan miettinyt. Onko vaiko eikö, elossa. Ilmeisesti on, koska kykenee suunnatonta tuskaa, ikävää ja surua tuntemaan. Olemme myös hautakiviasioista keskustelleet. Äitiyden käsikirjassa ei tasan ole mainintaa että sellainenkin voi kuulua äitiyteen, vanhemmuuteen. Lapsemme lapsuuteen, kuolema. Se halutaan välttää jo ihan ajatustasollakin, vaikka niin valitettavan monia se kohtaa. Lapsen kuolema. Sehän on jopa tabu, eihän sitä voi edes ajatella, että sellainen meille annettaisiin. Mutta kuinka monia se kohtaa, liian monia, niin monilla eri tavoilla. Toiset valmistautuvat siihen heti lapsen syntymästä alkaen, toiset pidemmän tai lyhemmän sairauden kautta, toisille se annetaan kohdattavaksi täysin varoittamatta. Osalle ei koskaan anneta edes lasta. Kuolema on toki hyväksyttävämpää ja ymmärrettävämpää iäkkäille. Mutta näin se ei todellakaan aina mene. Kiertelen paljon hautausmailla, sitäkin olen tehnyt koko ikäni. Olen jopa tehnyt laskelmia keski-iästä, se saattaa olla jollakin rivillä todella alhainen. On erittäin paljon lapsia ja nuoria, nuoria-aikuisia tai elämänsä parhaassa iässä olevia ihmisiä ja rakkaitamme joista moni on joutunut luopumaan. Järjenvastaisesti, liian varhain. Oikein vanhoja ja valmiita saattaa ollakin vain murto-osa. Ihmisiä, jotka ovat mielestämme ja omastakin mielestään kuolemaan oikeutettuja ja elämäänsä valmiita.

   Kävimme metsässä. Siskoni, Pasi ja minä. Haimme havuja ja varpuja, oksia. Samaisessa metsässä lähes päivälleen kuusi vuotta sitten olimme myös retkellä, sunnuntaina 17.10.2010. Reettaa paleli, jalat olivat väsyneet, neiti oli kalpea, mutta hän oli kuitenkin mukana ja retkellä. Täti antoi kuumaa kaakaota ja leipää. Tässä olemme nyt, hakemassa havuja Reetan haudalle. Käsittämätöntä, mutta todellisuuttamme. Suurin osa havuista on pienistä kuusista, keskenkasvuisista, niin kuin lapseni. Samalla mietimme, onkohan hautakin keskenkasvuinen, lapsenkokoinen? Onko se eri kauha jolla kaivetaan? Miten tuollaistakin miettii, no, se nyt sattuu mielestä juolahtamaan tämän asian tiimoilta. Kenties osa tätä prosessiamme, prosessointiamme, kuoleman kanssa käymäämme ajatusleikkiä. Seuraavana päivänä tuosta retkestä meille annettiin leukemia, se siis sanoiksi puettiin ja mittareilla mitattiin. Paljon mahtuu siis kuuteen vuoteen tarinaa, tapahtumia. Myös niitä veitsenterällä keikkumisia, läheltäpititilanteita, kauhua, uupumusta, epätoivoa ja ennen kaikkea suunnaton määrä pelkoa ja epätietoisuutta. Eli aika monta kertaa sitä on miettinyt ja kyseenalaistanut omankin olemisensa. Kun on ollut vain mentävä ja jaksettava, vaikka on minkälainen turbulenssi menossa ja turnauskestävyyttä kysytty. Vielä tuohon omassa elossa olemiseensa viitaten, ystäväni sanoi minun olleen ja yhä olevan enemmän elossa kuin monen muun. Räjähdin nauruun. Otin sen itse asiassa kehuna, tai sitten minun pitäisi elävyyttäni osata jo hiukan tasoittaa. Mutta tällainen olen ja niin oli Reettakin, sata lasissa ja päin. Tarvittaessa itkien ja ennen kaikkea nauraen. Iloiten, pilke silmäkulmassa ilman turhaa pingoitusta, heittäytyen aina kun vain voi. Ei sitku vaan nytku! Turha on kiikkustuolissa märehtiä kun ei tullut uskallettua, koettua tai rohjettua. Saattaapi olla ettei pääse edes sinne kiikkustuoliasteelle, miettimään mitä mielessä pyörii. Kannattaa miettiä nyt, kohdata mietteensä.
   Ja kannattaa elää silloin kun on elossa.