KUOLEMA HÄMMENTÄÄ

Minä olen hämmentynyt, perhe on hämmentynyt. Lähipiiri on hämmennyksen vallassa, moni laajasta tukiverkostosta tai mukanamme kulkeneista suorastaan pihalla. Ihan ulapalla. Jopa pappi muistopuheessaan kuvaa hämmennystä, itsekin sen näyttää. Kuolema hämmentää, hämmästyttää, pistää miettimään ja saa todellakin hämilleen. Mutta ainakaan toistaiseksi pelkäämään se ei ole minua saanut. Tällä hetkellä koen olevani peloton, sillä olemmehan kokeneet jotain sellaista pelkoa jo niin kauan, ettei mitään järkeä. En pelkää kuolemaa, en Reetan, en omaani, en läheisten. Olen kokenut Reetan kautta senkin kauneuden, irti päästämisen mielettömän vapauden, hiljaisen tyyneyden. Siinä ei ole minulle mitään pelottavaa. Kaunista kaikessa luopumisen tuskassaan, lopullisuudessaan, ikävässään ja äitinä olemisen älyttömyydessään. En toivoisi kenenkään kokevan oman lapsensa menetystä, se on samalla todella luonnotonta, väärin ja epäreilua.
   Uskon Reetankin olevan hämmennyksissä, mikäs tämä olotila onkaan, ei kipuja, ei huolia, ei pelkoja, kunhan leijun, laulan ja naurelen... Uskon Reetan nauravan, kujeilevan ja jatkavana edelleenkin omine persoonallisine puolineen, vauhdilla. Saattaapi uudet naapurit olla ihmeissään, mikäs vauhtimimmi se tuo on, tuohon tulla tupsahti. Ei tule olemaan tylsää ei, voin vannoa, joka Reetan kanssa jatkaa. Onneksi vastassa on kaksi pappaa, höyry ja vähän tasaisempi, ei ihan yksin tarvitse aloittaa uudessa paikassa. Vastassa on myös lukuisat sairaalakaverit, kohtalontoverit, ymmärtäjät ja vertaistuki. Uskon Reetan saavan paljon uusia ystäviä, ikään katsomatta, niinhän täällä maanpäällisessäkin elämässäänkin sai.
   Olisi aika koukuttavaa kirjoittaa enemmänkin moisesta ulottuvuudesta, kuvitella, mutta en nyt kuitenkaan. Koska onhan myös ihmisiä, jotka kokevat ja elävät kuolemankokemuksen ja surun eri tavalla kuin minä tai meidän perhe, kaikkia ei naurata. Mutta me nauramme edelleenkin, ainakin usein hymyilemme. Lähinnä siksi, että muistelemme jatkuvasti Reettaa, ja Reettaahan ei voi tosikkona muistella. Niin monta loistavaa lohkaisua, viisautta, ajatusta, oivallusta, tempausta ja tapahtumaa. Onneksi hyvät ja iloiset asiat kumoavat ikävät muistot, on se onni. Senkin olemme Reetalta oppineet, ei kannata muistella mennyttä kipua, pahaa asiaa, jos se on ollut ja mennyt, nautitaan hetkestä. Tässä ja nyt. Neiti opetti meille hetkessä elämistä ja tarttumista, turha jossitella ja lässytellä, hiimailla, eiku menoksi. Moneen asiaan ja ennen kaikkea omaan asenteeseen voi itse vaikuttaa, ainakin Reetta näin teki.

   Tässä välissä vaihtui vuorokausi, nyt on jo perjantai, uuden elämämme yhdeksäs päivä. Aikaratas raksuttaa edelleen, viikko vilahtanut huomaamatta. Näin sen kuuluu raksuttaakin. Lukuisia asioita tulee ajateltua yhä ja varmasti todella pitkään Reetan kautta. Mitä ruokaa, moneltako, hiljaa hiivimme, ettemme herätä. Lähdöt kylään, onko kassit pakattu, letkut ja ruiskut mukana. Ruiskuja, niitä löytyy pitkään vielä, autossakin on sen seitsemän lokeroa. Minua eteen tulevat löydöt, muistot, kipeätkin asiat eivät saa tolaltaan. Koen niistäkin yhä kiitollisuutta, mieletöntä rauhaa. Outoahan tässä on se, että olen niin tyyni, levollisella tavalla, kärsivällisyyteni on todella elastisen pitkä. Enää ei mikään saa hermostumaan, luulisin. Uskon senkin päivän tulevan, että taas käämit jumittaa ja pulttaan asioista. Kolme olemassa olevaa tytärtämme kuuluu tappelevan äänekkäästi ja ovet paukkuen vessavuorosta. En sekaannu, vaikka en pidäkään tappelusta, tyhjänpäiväisestä aggressiosta. Fanny lötköilee paikallani sängyssä, odottaa piristyvänsä ja starttaavansa kouluun. Hulluinta tuossa äskeisessä tappelussa oli se, että meillä on kaksi vessaa, tappelussa kaksi tyttöä, mutta silti pitää tapella. Kumpikin haluaa juuri samaan vessaan. Huvittaa, tuollainenkin. Samaan aikaan olen otettu elämän äänistä, murkkuhuuruista ja sanallisen ruoskan sivalteluista. Omiani ovat ja paukkuvat edelleen, hyvä merkki.
   Eilen minun piti kirjoittamani enemmänkin tuosta hämmentävästä kuolemasta, tänään alkaa aiheet rönsyilemään jo uusille urille. Mutta palaanpa hämmentävään kuolemaan kuitenkin. Eilen sain pitkän, hyvän ja erittäin lämminhenkisen puhelun hematologilta. Puhelun, joka ei periaatteessa protogollaan kuuluisi, mutta se tehtiin inhimillisyyden puitteissa. Juuri tällaisia lääkäreitä ja huippuosaajia tarvitsemme. Kuusi vuotta mukana ja rinnalla, on pitkä hoitosuhde, lääketieteenkin kannalta ja syöpähoidoissa. Onhan se huikeaa, että oma lapsi on piirtynyt maailmanlaajuisestikin lääketieteen historiankirjoihin, vaikka lopullisuus ei ollut kenenkään toivelistalla. Samaan aikaan kuoleman välttely hämmentää monen vuoden ajalta Reetan kohdalla, kuinka monta kertaa jäähyväiset jätimme, kuinka monta kertaa lääkärit ovatkaan sanoneet, perään soittaneet, että nyt kuolema on lähellä. Jostakin se uusi mahdollisuus aina vain kaivettiin, uudet päivät annettiin. Reettahan selviytyi lukuisista sellaisista viruksista, tilanteista, uusimisista, pohjakosketuksista joista ei käytännössä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. Viime syksynäkin saimme monta kertaa kuulla, että aika on vähissä. Jokaista kertaa en todellakaan tänne ole kirjoittanut, olemme ne itseksemme käsitelleet, yhdessä tyttöjenkin kanssa jauhaneet. Viimeinen, liki vuosi, on ollut pelkkää bonusta. Aikajana aivovaurion jälkeen ja kotona elämämme. Ylittänyt hurjimmatkin toiveet ja ajatukset. Saimme sellaisen aikalisän, jota ei kukaan voinut ymmärtää. Ja kuinka kaunis, valoisa ja iloinen aikalisä se olikaan. Suunnaton määrä hauskoja hetkiä, hymyjä ja sitä naurun rätkätystä. Mikäs niitä on muistellessa, saa hymyilemään ja nauramaan edelleenkin, ja aivan luvalla. Vaikka Reetta joutui olemaan kehonsa vanki ja ilman selkeää kommunikaatiota, ei se hänen valoisaa ja valloittavaa persoonaansa himmentänyt. Sama tempperamentti ja kieroutunut, nopealiikkeinen huumori kantoi ja kannatteli meitäkin.
   Meillä on käynyt vieraita, kohtuullisen paljon. Varmaan kaikkinensa kahdeksan-yhdeksänkymmentä, ainakin, toki siinä luvussa on joidenkin kohdalla useampi käynti. Yksittäisiä ihmisiä yli kuudenkymmenen, aluksi pidin tilastoja, mutta en nyt enää. Kortteja, kukkia, adresseja, viestejä, sähköpostia on valtavasti. Kiitos kaikille. Toki tilanteemme on hämmentänyt ja hämmentää edelleen. Osa ihmisistä yrittää vältellä, kierrellä ja kaarrella. Osa tulee valmiiksi hysteerisenä, aivan romuna, vapisten, peläten, kauhuissaan. Monen on todella vaikea puhua kuolemasta, myöntää sen olemassaolo, tajuta oma ja läheisten kuolevaisuus. Mutta kun se vain on kohtaava jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin, ei sitä voi vältellä, loputtomasti. On mentävä vain reilusti päin, vaikka on kuinka hämillänsä. Osalle on vaikeaa tajuta, kuinka olemme kaikesta huolimatta sinut kuoleman kanssa, mutta olemme menneet päin jo niin kauan. Varmasti romuksikin menen, mutta emme edelleenkään koe olevamme. Itkemme suhteellisen paljon, nopeasti, märästi ja yllättävissä paikoissa, mutta emme ole vaipuneet itkumonttuun. Mutta itkemme kenties vähemmän kuin luulimme, odotimme, vähemmän kuin vieraamme odottivat ja pelkäsivät. Ja sekin hämmentää, itseäkin, tunnen siitä jopa hämillistä syyllisyyttä. On kuitenkin ollut todella hyvä saada vierailta viestejä vierailun jälkeen, että omakin olo rauhoittui, kun olemme asian kanssa niin sinut. Ikäväähän se ei poista, vaikka levollisia olemmekin, se on raastavaa... Eilen sanoin hematologille, että hyväksyn tällä hetkellä Reetan kuoleman täysin, olen siitä jopa kiitollinen, mutta en tule koskaan hyväksymään sitä että Reetta sairastui. Siitä koettelemuksesta ja vuosien kauheudesta en ole pätkääkään kiitollinen, olen siitä raivoissani, syövälle suunnattoman vihainen. Mutta se ei himmennä tämän hetken kiitollisuuteni määrää tässä hetkessä, siinä että saimme pitää Reetan noinkin kauan, kaikesta huolimatta. Samalla olen kieroutuneen tyyni senkin asian suhteen, että viimeisellä maalisuoralla leukemia oli yhä täysillä mukana. Olisin pian katkera, jos lapsemme olisi menehtynyt johonkin mitättömämpään asiaan, vaikka adenoviirukseen ja syövättömänä. Maaliviivalla oli kaikki ainekset elämän loppumiseen. Jossiteltavaa ei ole, eikä tule. Se on huikean vapauttavaa ja helpottavaa tajuta. Se auttaa hämmentävän tilanteen edessä itseäkin.

   Pakko heittää teillekin luettavaksi kaikkea korniakin mitä olemme saaneet kokea, kun ihminen on hämmentynyt ja joutunut kohtaamaan kuolemaa, edes ajatustasolla. Halatessaan ihmiset ovat usein sanattomia, itkevät vuolaasti, ihan pärskyen, vapisten, romahtaen, tiukasti puristaen... Osa sopertaa osanottoa, on pärskähtänyt jopa väärää repliikkiä siinä tunnekuohussa. Itkien minulle on sanottu myös "onneksi olkoon", vaikka tasan olen tiennyt mitä halaaja tarkoittaa. Mutta tilanne ja omankin mielen ja kehon hallinta on niin sekaisin. Saattaa siinä väärä repliikki livahtaa, ymmärrän hyvin, olenhan itse juuri näitä sanallisia sammakoita päästelevä ihminen. Olen myös byrokratiaa pyörittänyt, joka raivostuttaa minua suunnattomasti, mutta sitä nyt on vain hoidettava asioita vaikka olisin kuinka kuoleman hämmentävä. Ehkä juuri tämä, kun hoidankin asioita ja selitän puhelimessa tilanteita suhteellisen normisti, menen suoraan asiaan kuolemasta, hämmentää kuulijaa. Hurjin oli vakuutusyhtiön kanssa käymä keskustelu, kun tiedustelin pitääkö minun Reetan kuolemantapauksessa itse jotain sinne hoitaa, todistella kuolemaa ja katkaista vakuutukset... Siinä kun asiaa tiedustelin virkailija päästi sammakkonsa: "onko teillä kuolema suunnitteilla?..." Minä taas omassa hämmennyksessäni todistelemaan: "ihan on jo toteutunut, suunnittelematta". Nopsasti virkailija otti soittopyynnön ja varmaan häpesi sanavalintaansa.
   Eilen sain olla saunaillassa, akkojen sellaisessa. Voi sitä kyynelten määrää, jopa huvittaa. Kun menin viimeisenä paikalle hanat olivat jo auki, porukka hämmentyneenä, kun heidät moisesta yllätin. Olivat katsoneet videoita Reetasta, kuunnelleet hänen nauruaan ja märisseet. Sitten minä pomppaankin sekaan, moisiin itkutalkoisiin, hämmentäähän se. Minuakin hämmentää positiivisella tavalla se, kuinka laajasti, monia, yllättäviäkin ihmisiä Reetan kuolema koskettaa. Kuinka suuri tehtävä Reetalla oli, saada ihmiset itkemään, tajuamaan, tuntemaan, pysähtymään, ajattelemaan, oivaltamaan... Kuinka raavaatkin miehet, kaikkea muuta kuin itkijämiehet, ovat hämillään siitä kuinka Reetta on heitä opettanut, koskettanut. Itselle on ollut hämmentävää saada kuulla, tietää, juuri näistä asioista. Voisihan ihminen jättäytyä osanottonsa taakse, asia olisi tavallaan silläkin kuitattu, mutta he ovat halunneet kertoa ja kiittää meitä siitä kuinka Reetta on heitä opettanut. Se on minusta huikealla, positiivisella tavalla hämmentävää, kun kysehän on meidän ikioman lapsemme kuolemasta. On Reetalla ollut todella laaja ja vahva vaikutus. Uskon ja toki niinhän se on, että avoimuudellamme ja tällä naputtelulla olemme avanneet ihmisille uuden maailman, sellaisen johon ei välttämättä olisi ilman Reettaa hakeutunut tai päätynyt. Itse toivon että tämä hämmennys jatkuisi, tavallaan saamamme opit pysyisivät mielessä, niillä olisi jatkuvuutta. On huikeaa ollut todistaa kuinka uusia ulottuvuuksia yllättävissäkin ihmisissä tämä on aukaissut. Moni on avautunut myös sellaisista asioista minulle, jotka he ovat pimittäneet, kierrelleet vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Olen siitä suunnattoman otettu, että juuri minulle he ovat viimeinkin asian kyenneet omassa hämmennyksessään kertomaan. Toivon, että kuoleman hämmentämässä mielentilassa ilmoille päästetty patoutuma tai möykky edes hiukan helpottaisi tai jatkaisi virtaamistaan.

   Tiistaina haimme Reetan kotiin. Päivä oli kuulaan syksyinen, kaunis ja värikäs. Arkku on Reettamainen, keskenkasvuinen ja värillä somistettu. Peittelimme neidin pöllöviltillä, mukaan laitoimme myös Reetan omatekemän selviytyjäpöllön ja riipuksen. Korniin tapaan nauroimme rekvisiittaa olevan jälleen reilusti, jotta jääkö kansi raolleen... Huikeaa on nähdä tämä siskojen rohkeus, kohdata, olla läsnä kaikessa. Huikeaa ja hämmentävää on myös se, että minä ja siskot kannoimme Reetan autoon. Meille se oli suunnaton kunnia tehdä, tuntui kauheudessaan hyvältä. Ylivieskan päässä kantajina oli myös kaksi serkkutyttöä. Kun saavuimme Ylivieskaan ajoimme ruumisauton perässä, Pasi oli Reetan kyydissä. Kun saavuimme kotiin, taivas aukesi, pilvet väistyivät. Tie johti suoraan maahan asti osuvien auringonsäteiden läpi. Mielettömän hieno, valonpolku valonlapsellemme. Minulle nämä asiat piirtyvät niin kauniina muistoina mieleen, ettei mitään tolkkua. Kukaan tuskin haluaa oman lapsensa ruumisauton perässä ajaa, eihän hirveämpää todellisuutta ole, mutta uskon muistoni naamioituvan juuri siihen valoon, kuinka Reetta otettiin vastaan. Se oli ja on huikea edelleen. Hämmentävää on myös se, että ala-asteikäiset serkkutytöt ovat esittäneet toiveen, että haluavat vielä nähdä Reetan hautajaispäivänä. Olen niin ylpeä tästä meidän laumastamme ja siitä kuinka menemme rohkeasti päin kuolemaa. Vaikka hämillämme olemmekin.
   Uuden elämämme yhdeksäs päivä näyttää selkenevän. Olen jo kynttilät sytytellyt, aamuturinat Reetan ja muun laumamme kanssa jutustellut, aamuhalaukset antanut, kutsut ovat seuraavana askartelussa. Meidät on kutsuttu saunomaan viikonloppuna ulkosaunaan. Keskiviikkona sain kutsun salaatille, yllättävältä taholta. Tiistaina aloitin myös kuorossa, enhän minä nuoteista ymmärrä, kunhan laulelen mukana. Maanantaina kävin ystävällä päiväkahvilla. Tiistaina Reetan ala-aste järjesti kauniin muistojuhlan Reetalle. Paljon laulua, kauniita sanoja, naurua, videoita, halauksia, itkua... mutta minulle se oli voimaannuttava ja hieno kokemus, uskon myös että lapsille koulussa loistava tapa kohdata kuolemaa ja sen aiheuttamaa hämmennystä. Jaksan edelleen hämmentyä muustakin kuin kuolemasta, hämmennyn elämästä. Hämmennyn kuolemasta huolimatta hyvistä asioista, kauniista muistoista, omasta tavastani olla hämmentynyt. Jossakin välitilassa leijumme yhä, eikä tämä välitila pahalta tunnu, mikä jaksaa hämmentää. Meillä on monia asia hyvin ja Reetan asiat ne vasta hyvin ovatkin. Olen niin kiitollinen, että Reetta kävi elämässämme hiukan ravistelemassa, olen suunnattoman kiitollinen myös siitä että minut oli valittu Reetan äidiksi. Jaksa hämmentyä sinäkin elämän edessä, näe sen kauneus, revi irti oivallukset hyvyydestä ja aivan mitättömistäkin asioista. Niistä elämä ja kuolema koostuu, pienistä hämmentävistä murusista.