TAIVASMATKALLA

Pääsimme koko sakilla asteen verran lähemmäksi Reettaa, tai siis pääsimme aistimaan jotain siitä mitä lapsemme saa kokea tällä hetkellä. Kokea, olla, leijua, mikä liekään se Reetan nykyinen olomuoto, kuka tietää tai kykenee sen määrittelemään. Mutta sen tiedän, tunnen yhä että lapsellamme on asiat hyvin, hän oli mukanamme koko ajan. Luotan yhä Reetan asioiden olevan paremmin kuin aikoihin, se riittäköön luomaan tämän tunnetilan yhä ja aina vain. Haluan yhä pitää se saavutetun tyyneyden ja kiitollisuuden. Kävimme siis mekin taivasmatkalla. Uskon ja luotan yhä enemmän siihen, että Reetan on hyvä olla. Ja mikäli taivas on yhtään sellainen paikka kuin lentokoneen ikkunoista saa nähdä, niin onhan se kaunis paikka. Kaikkinensa. Mikä rauha, levollisuus, valo ja tyyneys, ajattomuus, kirkkauksineen...

   Liki vuosi sitten, kun Reetta aivovaurion vuoksi romahti, kävimme Oulussa psykiatrin juttusilla. Silloinkin meille oli kerrottu, että lapsemme ei selviä, silloinkin elinaikaennuste oli tunnista, muutamaan, korkeintaan viikkoon kahteen. Silloinkin olimme jättämässä jäähyväisiä, silloinkin olimme kuoleman kanssa nokatusten. Silloinkin annoimme palan lapsestamme kuolemalle. Silloinkin olimme peloissamme, kauhuissamme, epätoivoisia, väsyneitä, lapaset tippuneina, tämän todellisuuden kanssa tekemisissä. Silloinkin luulimme menettävämme lapsemme syövättömänä aivovauriolle, koimme asian olevan farssin, eihän sen näin pitänyt mennä, saada syöpä voitettua ja antaa lapsi leukoenkelofalopatialle... Silloinkin ammattilainen osasi keskustella kanssamme, antaa meille luottamusta kohdata kuolema. Silloinkin meitä kehotettiin perheenä hautajaisten jälkeen tekemään matka yhdessä, me jäljelle jääneet. Silloinkin Reetta selvisi, kuin ihmeiden kautta, ylitti sen hetken kaikki mahdolliset elinaikaennusteensa päivä päivän jälkeen. Silloinkin saimme olla tekemisissä aikalisän, jatkoajan ja ihmeiden kanssa. Silloinkin meille annettiin lisää aikaa sopeutua tilanteeseen, tulevaan, väistämättä seuraavaan kuolemaan. Tosin silloin kaikki luulivat kuoleman tulevan etenevän aivovaurion kautta ja myötä. Mutta kas kummaa, tämän vuoden saimme pala palalta lapsemme takaisin aivovaurion syövereistä. Saimme kokea syövättömän ajan ja paljon suunnattoman hyviä, ikimuistoisia hetkiä. Niin hurjaa kuin se onkin ajatella, olen tyynen rauhallinen sen asian suhteen, että viimeisillä viikoilla syöpä oli mukana Reetan elämässä. Ei siis jää mitään jossiteltavaa, se paskiainen syövän pirulainen voitti, lapsemme, meidät ja lääketieteen. Sen asian edessä on vain nöyrästi sopeuduttava, hyväksyttävä se lapsemme kohtaloksi. Vaikka edelleenkään en hyväksy sitä, että meidän tai juuri sinun lapsesi on vakavasti sairas, taistelee syövän tai minkä tahansa todellisuuden kanssa. Se on niin väärin. Kenenkään ei kuuluisi sairastua...

   Ystäväni lapsi oli miettinyt oman sisarensa kuoleman jälkeen, miksi juuri hän. Niin miksi juuri tietyn lapsen kohtalo, elämän käsikirjoitus, elämäntarina, on juuri tällä tavalla kirjoitettu. Päivät meidän oman aikakäsityksemme mukaan vähiksi kirjoitettu. Eihän kukaan vanhemmista antaisi ketään lapsistaan, se on varma. Eikä kukaan ketään valitsisi, ainakaan itse en siihen kykenisi. Mutta kun näki Reetan hiipumisen, tiesi taistelun rankkuuden, ymmärsi faktat, hyväksyi todellisuuden, olin valmis luopumaan lapsestani. Antamaan hänen mennä. Enhän voinut toivoa yhtään enempää kipua tai kärsimystä omalle rakkaalleni. Itsekkyydestä saada pitää lapseni luonamme, olin valmis luopumaan, lapseni parhaaksi. Koen yhä kuoleman ja rajan ylittämisen olevan Reetalle parempi asia kuin syövän ja kaikkien lieveilmiöiden kanssa taistelun. Viimeisien viikkojen todellisuuden. Nyt olin ja olimme valmiita, olimme saaneet tarvittavat eväät vanhempina ja koko perheenä tälle todellisuudelle. Tuskin yhtään enempää meitä olisi voitu evästää tai valmistaa kuolemalle. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, ei olla epätoivoisia, ei tarvitse enää lapasia tiputtaa, ei tarvitse olla kauhuissaan, ei tarvitse taistella vastaan. Saamme olla tämän todellisuuden kanssa rauhallisia, tyynen kiitollisia, lapsemme asiat ovat nyt paremmin kuin koskaan. Tai ainakaan aikoihin, sillä haluan uskoa Reetan asioiden olleen ihan mallillaan täällä meidänkin kanssamme, kaikesta huolimatta...

   Palaan vielä tuohon ajatukseen miksi, kuka? Miten sen voi määrittää, kuka on "joutilaampi" kuolemaan kuin toinen? Toki onhan ihmisiä, jotka toivovat vuosikausia omaa kuolemaansa. Senkin ymmärrän täysin, varsinkin jos taustalla on vahvat perusteet toivolle, siis kuoleman toivolle. Jännä sanayhdistelmä kuolema ja toivo samassa, mutta jonkun todellisuutta sekin. Toivolla on monta määritelmää. Toki hiukan on ristiriitaista ajatella asia niin, että jotkut elää kituuttavat vain kuollakseen. Kyllähän siitä elämästäkin ja maanpäällisestä matkasta kannattaa nauttia. Tai ainakin minun elämänfilosofiani on nautintoon ja elämyksiin taipuvainen. Kannattaa kokea ja nähdä, jotta on kuolemankin jälkeen mitä muistella, ottaa mukaansa. Sillä uskon Reetan ottaneen mukaansa muistot ja omat kokemuksensa. Uskon Reetan ottaneen mukaansa hyvät asiat, elämykset, maanpäällisen elämän hohtohetket, ilot ja kivat kokemukset. Ainakin täällä kanssamme eläessään hänellä oli taipumus muistaa hyvät ja unohtaa pahat asiat. Tarttua jokaiseen hetkeen, täysillä. Eihän Reetta muuten meitäkään muistaisi, jos ei voisi ottaa muistoja mukaansa, eikä lapsemme tasan ole meitä unohtanut. E'hei... Kuka on siis joutilaampi? Kuolemaan meinaan? Laajensin ajatusmaailmaa ja perspektiiviä omasta perheestä laajemmaksi... Voimmeko määrittää, että kerjäävä laitapuolen kulkija tai kassialma on joutilaampi kuolemaan, kuin vaikka tehokkaampi yhteiskunnan rattaassa olija? Rattaan pyörittäjä. Mikä on ajanut ihmiset kaduille, "joutilaiksi" meidän silmissämme. Mikä on tarina jokaisen takana, minkä seurausta kaikki nykyisyys on? Uskon monen tarinasta löytyvän valtavan herkkyyden, sekä jonkin kriisin tai trauman. Eli tästä kun vetää johtopäätöksen, yksi ynnä kaksi, minullahan olisi kaikki mahdollisuuden olla juuri se "joutilas". Olenhan tavallaan tällä hetkellä kriisissä, väsyksissä, traumatisoitunut, herkkä ja joutilas. Siis en ole enää millään tavalla yhteiskuntaa pyörittävä ihminen, olenhan Reetan kuoleman myötä työtön, tuloton, turhake, ihminen joka leijuu määritelmien ja tehokkuusajattelun jälkeen monillakin rajoilla... Ainakin nyt kuitenkin luulen, etten ole kadulle päätymässä, varsinkaan talvea vasten, siellähän saattaa kylmä tulla ja vilu. Olen sen verran mukavuudenhaluinen... Ja toisekseen luulen olevani niin hiivatin elämänjanoinen, idearikas ja utelias, että haluan jatkaa yhä elämänkarusellissa roikkumista, jopa nauttimista ja ilakointia, enkä hypätä toivottomuuteen, sikäli mikäli siihen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa. Ainakin Reetta on minua siihen aina kannustanut ja rohkaissut, näyttänyt itse esimerkkiä. Mutta jos päädyn kassilamaksi, muistakaa moikata siitä huolimatta. Minulla kun on kieroutunut tapa ajatella, että ystäviä ja tukiverkostoa tarvitsevat kaikki, ovat kulissit tai elämäntilanteet mitkä tahansa, ihmisiä me olemme. Silloin ystävyys punnitaan...

   Olimme siis Prahassa. Itselleni se oli entuudestaan tuttu kaupunki. Onhan siellä nähtävää ja  koettavaa, muutama päivä on todellakin vain pinnan raapaisua. Meille sattui hyvät syysilmat, hiukan tihkusadetta alkuviikosta, muuten poutaa, jopa aurinkoista. On se hienoa heilua omien kännyköiden kanssa ja kuvata, voi sitä kuvien määrää, jonka tytöt napsivat. Ei mitään järkeä, noin niin kuin sivusta seuratessa, mutta se on tätä päivää. Oli sitten kansallisuus tai kulttuuri mikä tahansa, näin kuuluu ilmeisesti tehdä. Napsin minäkin, aivan huikeita kuvia napsinkin. Linnoista, kirkoista, vuorista, kukista, leivoksista, ruoista, tilanteista, puistoista, ruskasta, silloista, kelloista, saippuakuplista, hevosista, sattumuksista, kauneudesta, elämyksistä... Kävelimme "miljoonia" askelia. Kyllähän se pisti välillä puita halailemaan, kun aloitimme päivämme vuorikiipeilyllä ja korkealle kipuamisilla. Jalat huusivat hoosiannaa ja sydän meinasi tulla korvista ulos. Mutta sitkeästi vedimme. Jostain syystä minulla, muutamalla lapsellanikin on tapana laskea kaikkea. Nyt laskimme mm. portaita. 79 ylös, 280 alas,  208 ylös ja 101 alas. Nupulakiviä, korkeuseroja, polkuja ja sokkeloita. Monta kertaa ajattelin, että liikuntarajoitteisille matka olisi paljonkin vaikeampi, esteettömyys vanhassa kaupungissa ja luostarin poluilla ei ihan ole nykypäivää. Mutta Reetta tuntui olevan niin mukana koko ajan, mistä sen tietää, sen nyt vain tietää, aistii ja tuntee. Ihan sama vaikka olisitkin eri mieltä, minulle tämä on totta;-) Ainakin kotiin palatessa, tunsin tasan lapseni olleen reissussa mukana. Yleensähän sitä muille kertoo missä on oltu ja mitä tehty, Reetalle ei tarvinnut kertoa, sillä hän oli kanssamme joka paikassa. Oli meillä Reetta kuvanakin mukana, hotellihuoneemme pöydällä, kynttilä seuranaan. "Mihin Reetta pakataan?" Todella outo kysymys, mutta pakkasimme Reetan (kuvana) laukkuuni. Se on meidän elämäämme, todellisuuttamme, eikä itseä periaatteessa hämmennä, ulkopuolisia varmaankin...

   Hotellilla kävimme periaatteessa vain nukkumassa, aamupalalla ja suihkussa. Hieno huoneisto, yhdellä vessalla, ilman sohvia. Emme siis suuremmin hotellilla viipyilleet, janosimme kokemuksia. Olimme jokainen päivä liikenteessä aamusta iltaan, ainakin sen kahdeksan tuntia. Tauottomasti samoilemista, kävelemistä ja elämyksiä. Askelmittari olisi kannattanut olla, sillä niitähän tuli. Muutama sanaharkka, vessajonotus, suihkujonotus, kinastelu ja kompromissi kuului arkeemme sielläkin. Kait se on normaaliuden mittari, hah. Meidän laumamme persoonat ja tempperamentit kulkevat taivasmatkoillakin mukana. Ruoan merkitys on valtava, varsinkin kun kulutuskin on kova, nälkä kun yllättää ei paljon meidän sakilla hapaita naurata. Ja välillä hampaita nauratti aivan älyttömästi! Torstaina erehdyimme illallisristeilylle, se ei oikein vastannut käsitystämme huippulaadusta ja hinta/laatusuhde oli muuta kuin odotimme... Silloin alkoi sanaharkka olla jo sietämätöntä, eikä laivasta, joka olikin kytyinen pikku paatti, päässyt pois vaikka olisimme olleet siihen valmiit ensimmäisen tunnin jälkeen... Onneksi olimme ainoat "ylivieskankieliset" saimme rauhassa ääneen tapella... Risteily olikin pääasiassa paikallaan pyörimistä ja suluissa jonottamista. Buffetissa oli tylsät eväät, samanlaisia paistettuja kanankoipia ja perunoita kuin kotonakin ja selän takana trumpetti huudatti jazzia niin että meinasi tajunta lähteä. Pieninä annoksina jazz on kivaa, kuunneltavaa, mutta kun se tulee läpi pään ja tauotta, se ei minun aistejani hivellyt. Siihen kun vielä pettymys ja väsy, niin ei kiva. Eilinen aamumme sai myös farssin piirteitä. Olimme huolehtineet ja tilanneet meille sopivan kuljetuksen hotellimme kautta. Viisi henkeä matkalaukkuineen, ei mene normitaksiin. Kymmeneltä hotellilta, jotta ehdimme kentälle... Silloin piti jo käyttää ajatuksissakin kirosanoja, sillä jouduimme odottamaan kokonaiset 45 minuuttia kulkupeliä, joka ei meinannut saapua lukuisista puheluista huolimatta. Kello 10.45 pakkauduimme paniikilla autoon. Huumorintajumme jalostui jälleen vessahätineen huippuunsa. Hiukan jo otsassa kihelmöi moinen farssi. Lopulta naiskuljettajamme saapui ja antoi pikkuisen kenkää autolleen matkalla kentälle. Reiluun varttiin surautti, kun toiseen suuntaan meni liki puoli tuntia... Ehdimme justiin, juosten ja huohottaen. Kunnes sitten porteilla... tsadaa, luulitko meidän myöhästyneen, ehei, lento oli tasan 45 minuuttia myöhässä. Pulssimme tasaantui pikkuhiljaa, mutta poskilihaset kiristivät yhä. Siinä missä jalkojenkin lihakset liikkumisesta, mutta se kipuilu oli kivaa ja ansaittua, poskilihaksien kipuilu täysin turhaa ja ilman syytämme meille nakattua. Mutta ehdimme, sittenkin. Pääsimme jälleen levollisen kirkkaalle taivasmatkalle...

   Mietin ennen reissuamme, onko matka todellisuuden pakoilua vai mitä. Miten siihen pitäisi suhtautua, mitä odotuksia sille asettaa. Onko tarkoitus unohtaa? Unohtaa mitä, Reettako, kuolemako, ikäväkö, suruko? Paetako? Nollatako? Yhdistyä perheenäkö, jakaa kokemus, hakea elämys, irtiotto, nautinto, seikkailu??? Syyllisyys ja tietoisuus siitä, ettemme Reetan kanssa päässeet koskaan Helsingin kenttää pidemmälle, vapaaehtoiselle taivasmatkalle. Reissu teki hyvää, se on nyt päällimmäinen ja vahva tunne, onnistuimme. Pystyimme olemaan ilman pelkoa, ilman huolta. Pystyimme tarjoamaan olemassa oleville lapsillemme perheloman, elämyksen ja ikimuistoisen syysloman. Ikävä kulkee mukana koko ajan, niin sen kuuluu kulkeakin. Se iskee yllättävissä paikoissa, tilanteissa, ravisuttelee ja kouristelee. Se kuuluu tähän elämäämme, otan sen jopa kiitollisuudella vastaan, en ole sitä tukehduttanut, mutta sekään ei ole meitä tukehduttanut tai tukahduttanut. Helsinki-Vantaan kentällä muistot hyökkäsivät yllättävän voimakkaina, jopa ilkeästi sielua ja sydäntä väännellen. Kuinka monta taivasmatkaa lensimme Reetan sairauden aikana, lukemattomia. Liian tuttu paikka, niihin liittyvine raskaine muistoineen. Muistan yhden taivasmatkamme jo silloin, ajattelin taivaan olevan kaunis paikka, jonne lapsemme pääsee... Silloin ajatus puistatti, mutta myös suunnattomasti lohdutti, kun tätä todellisuutta ja jatkuvaa kuolemanpelkoa elimme. Se oli yksi Helsingin reissuista, jotka liittyi leukemian uudelleen löytymiseen ja tähän todellisuuteen. Muistan kuinka Reetta ihaili koneen ikkunasta taivaan kauneutta ja oli niin levollinen... Sinä se rakas tillotti pienestä ikkunasta ja ihaili taivasta, kuinka valo siivilöityi ja ympäröi Reetan... Piirrätimme nykyisestä viisihenkisestä perheestämme karikatyyrin. Mietin kuumeisesti, haluanko ja onko sekään oikein. Piirtää nykyinen perhe, ilman Reettaa. Toisaalta ajattelin sen olevan konkreettisen. Jostain syystä se piirtäjä piirsi minun naamani viereen sydämen, juuri kun kävin tätä sisäistä ikävä-suru-todellisuus-taisteluani. Ihan kuin hän olisi aistinut kamppailuni ja Reetan. Jopa Reetan läsnäolon ja pyöräytti sen sydämen korvani viereen. Se lohdutti ja lohduttaa edelleen, hymyilyttää. Yhä ajattelen montakin asiaa Reetan kautta. Ostokset, mitä Reetta tarvii, syö, haluaa ja mistä tykkää. Jaoin perillä lapsille käyttörahaa, kas kummaa neljä oli edelleenkin kerroin. Risteyksissä ja kaduilla katson esteettömiä kohtia, viimeisen vuoden pyörätuolin huomioiden. Samalla aistin Reetan kykenevän liikkumaan, ilman rajoitteita, sillä vuorillakin bongasin asioita jotka Reetta kykenisi bongaamaan. Näin ja katselen maailmaa monesti Reettaperspektiivistä. Puheissa Reetta on myös mukana, usein. Tulee aina olemaan, sillä en edes yritä karkottaa lastani sanavarastostani tai ajatuksistani. Reetta on yhä niin mukanamme, olemme sitten missä tahansa. Kotiin oli hyvä palata, ei yhtään ahdistanut tai todellisuus ei iskenyt päin näköä. Todellisuus ja se surullisenkin kuuluisa kiitollisuus on niin syvällä jokaisessa hetkessä. Taivasmatka on takanamme, nyt jalat ovat turvallisesti jälleen maankamaralla. Arvatkaa minne askeleeni nyt suuntaavat? Reetan haudalle, tietenkin. Onneksi lähipiiri on huolehtinut haudalla vierailuista ja kynttilöistä matkammekin aikana. Samoin eläimet ja koti ovat olleet hyvässä hoidossa. Meillä on hyvä turvaverkko olemassa, taivasmatkamme mahdollistettiin... Olen edelleenkin, entistä vahvemmin sitä mieltä, että taivas on kaunis paikka...