SURUSISKOT

Surusiskot, kuinka kaunis, koskettava määritelmä meille äideille, jotka olemme lapsistamme joutuneet luopumaan. Siskot, joita suru yhdistää, tuo meidät toistemme elämään. Surusiskot ei ole minun keksimäni määritelmä, mutta osui ja upposi välittömästi kun sen luin. Olen haeskellut ja makustellut määritelmää, jolla meitä kuvailla, olen miettinyt sielunsiskoja, vertaisäitejä, lainalasten äidit, enkelilasten äidit, miksei -vanhemmatkin...
   Toivon Surusiskoissa olevan myös isiä, sillä lapsemmehan on ollut vain puolikas meitä äitejä. Toinen puolikas on isää. Jostain syystä, tai itse asiassa sehän on itsestään selvääkin jopa, että äidit verkostoituvat surussakin, jauhavat ja vatvovat. Miehet yleensä jättävät ajatukset omikseen tai hyvin ne peittelevät, käsittelevät eri tavalla. Toki onhan monia perheitä, joissa saattaa olla ajatuskaaviot toisinkin päin, isät niitä jotka jakavat ja äidit niitä jotka kätkevät. Kunhan eivät jättäisi kohtaamatta, avaamatta, kunhan eivät yrittäisi ohittaa tunteitaan, kunhan eivät kieltäisi, kunhan eivät jäädyttäisi tunteitaan ja ajatuksiaan, hiljaisemmat vanhemmat meinaan. Enhän voi pistää kaikkia äitejä samaan laariin, jossa itse kahlaan, en todella. Osa ei suinkaan samoin koe tai ajattele, ei ne minun ajatukseni ole sen oikeampia kuin muidenkaan. Mutta jos omat jakamani ajatukset surussakin auttavat jotakin toista, kun uskon niiden auttavan minua, meitä ja Surusiskoja. Saattaa niistä edes pieni säie, aavistus helpottaa jotakin toistakin. Tai antaa jopa sykäyksen niille omien ajatusten kohtaamisille. Nostaa omat aivoitukset kapinaan, että onhan erikoinen katsantokanta, omintakeinen ajatus, miksi se ei minuun uppoa. Miksi en samoin koe, ajattele tai asiaa ymmärrä? Silloinhan ajatus on noussut käsiteltäväksi, jolloin itse toivon että siihen löytyy oma tapa käsitellä. Sillä pakkohan surukin on kohdata, kohdata se todellisuus kun lapsi ei enää ole kanssamme. Tai siis kuka tahansa lähimmäinen, josta olemme joutuneet luopumaan, surun kaava varmaankin toistaa itseään, on sitten kyse lapsesta tai vanhuksesta. Luulisin.
   Tähän väliin heitto tästä meidän perheen toisesta puolikkaasta, kas kummaa siitä hiljaisemmasta. Hän kuulemma komppaa ajatuksiani, eikä koe että vääristelisin, jopa on kiitollinen kun sanoitan tunnelmia, ajatuksia ja olen avoin... Sepä siitä, klups!

   Surusiskot otsakkeella minua lähestyi äiti, jonka teini-ikäinen tytär menehtyi leukemiaan muutama vuosi sitten. Sairastettuaan diagnosoitua leukemiaa vain alle kaksi vuorokautta! Kuinka erilaisia voi tarinamme olla saman syöpäpaskiaisen kanssa, siitä huolimatta olemme surussamme siskoja, Surusiskoja. Meitä yhdistää monikin asia, erilaisesta sairaushistoriasta huolimatta. Jokin vain natsaa, lämmittävällä tavalla, yhteenkuuluvuus ja ymmärrys. Olen siis saanut aika monia yhteydenottoja ja tarinoita luettavakseni sähköpostin kautta. Kiitos myös nopeista haalaamisista, puhumattomista kohtaamisista, kiitos myös niistä pitkistä tiukoista halauksista, kiitos kaukaa luoduista myötätuntoisista katseista, tekstiviesteistä, kyläilyistä... Kiitos niistä kaikista, kiitos luottamuksesta, kiitos vertaistuesta. Toki itseä on lämmittänyt se, että minua on ymmärretty, tuettu ja jopa kiitelty. Toki välillä olen jopa aivoituksiani sensuroinut, miettinyt milloin pomppaa jollakin liian yli tai joku loukkaantuu. Niin kuin tuo Reetan päivä, mietin uskallanko. Onneksi uskalsin, sillä olen saanut siitä todella liikuttavaa palautetta... Niin äideiltä kuin isiltä, aikuisilta, nuorilta, lapsettomilta, vanhuksilta... Kannustettu jatkamaan aivoitusteni jakamisia. Kertomaan rohkeasti asioista, kuolemasta ja lieveilmiöistä, jota kuolema ympärilleen nakkelee.

   Itse asiassa pinnalle on noussut tärkeänä ajatuksena ja johtolankana sellainen asia, että kuolema ei saisi olla tabu. Kuolemasta pitää uskaltaa puhua, keskustella. Ennen kaikkea minulla on huoli lapsista, joita Reetankin kuolema koskettaa. Koulukavereista, ikätovereista, alakoulun oppilaista, yläkoulun oppilaista, sairaalakavereista, lukijoista. Mitä kuolema nostaa pintaan meissä itse kussakin. Entäs lapsissa, joilla tämä saattaa olla ensimmäinen kohtaaminen kuoleman kanssa. Ja vielä ikätoverin kautta. Tietoisuus siitä, että tällainenkin on mahdollista, jopa lapsille. Kun meistä kukaan ei ole kuolematon, kaikki sen kohtaamme, eikä suinkaan ole itsestään selvää että kuolemme vasta vanhana. Minusta on tärkeää, että olemme lapsillemme aikuisia, kuuntelijoita ja rohkaisijoita. Jopa otamme itse opiksemme lastemme tavasta käsitellä ja kohdata ajatukset kuolemasta. On vääryys kieltää lapsilta kuoleman olemassaolo. Näissä "syöpäläispiireissä" varsinkin olen seurannut kuinka kauaskantoiset seuraukset sisarusten sairastumisilla ja jopa menehtymisillä on. On tärkeää ennaltaehkäistä vuosikausien patoutumia lapsissamme, sillä onhan se paljon vaikeampi asia kohdata vaikka kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä, jos se on aikoinaan jäänyt käsittelemättä. Kielletty ja peitetty, torjuttu ajatus... Kuoleman käsittely saattaa viedä viikkoja, kuukausia, ennen kuin se nousee pintaan. On tärkeää, että olemme silloin läsnä, tartumme ajatuksiin, olemme se turvallinen kainalo, jossa lapsemme saavat olla.
   On ollut hyvä kuulla, että tekstejäni on luettu koko perheen voimalla, itketty ja muisteltu yhdessä. Uskallettu! Meidän menetyksemme ja suru Reetasta on jopa yhdistänyt ihmisiä. Opettajat näkivät meillä käydessään Reetasta nukkuvat ja hymyhuuliset kuvat. Se oli kuulemma tärkeä asia, jonka he ovat voineet lapsille koulussakin kertoa. Nukkuvan levollisuuden ja kauneuden, suupielien hymyn. On ollut hienoa, jos lapsille on piirtynyt asiasta sellainen mielikuva alitajuntaan, kuoleman kauneus.   

   Hautajaispäivä oli uskomaton valon päivä monilla ihmisillä. Vauvasta muoriin ja vaariin osallistui ja poltti Reetan juhlapäivänä kynttilää. Kotonaan, omiensa kanssa, omia läheisiään ajatellen, muistellen ja lähestyen. Sain valtavan määrän kuvia kynttilöistä. Yksi ihanimmista viesteistä oli, että yksi nuorimies kuunteli Säkkijärvenpolkkaa Reetan muistolle. Yksi sairaalakaveri, eskarilainen, oli kertonut äidilleen olevansa iloinen Reetan kuolinpäivänä. Hän ei ole surullinen vaan on nyt iloinen, kun Reetan ei tarvitse enää sairastaa ja tuntea kipua. Kuinka viisaita nämä syöpälapsemme ovat! Kolme ja puolivuotias serkkupoika havainnoi hautajaisissa, että siellä kaikki ovat surullisia ja ne jotka eivät ole siellä ovat myös surullisia. Mistä lapsi näitä asioita tietää? Samainen poika kertoi omalle tädilleen -Tiesitkö täti, että siellä Reetta-serkun hautajaisissa kaikki setätkin itki. Nekin setät jotka ei ollut tullut sinne autolla tai kävelyllä tai millään, jotka oli siellä jo valmiiksi. On tärkeää itkeä, antaa luvan kyynelille, opettaa itkemään. Itseämme ja lapsiamme. Minä nimittäin olen aikoinaan ollut erittäin "kuiva" ihminen, enkä ole osannut itkeä, enkä ole osannut puhua, enkä ole uskaltanut pysähtyä. Muutama norsu on siis ollut nuorempana rintani päällä, mutta olen opetellut ja jopa oppinut. Ja olihan minulla myös loistava opettaja, Reetta! Nytkään minulla ei ole norsua rintani päällä, vaikka syitä ja aihioita kenties olisi. Yritän sen aistittavissa olevan norsun työstää, ennen kuin se tekee pesänsä päälleni. Norsunpesä, enpäs aikaisemmin ajatellut norsuilla pesää olevankaan? Hah. Ennen kuin asiat tukehduttaa ja tukahduttaa minut. Pyrin kohtaamaan asiat kun ne tulevat kohdalle ja työstämään niitä. Nostamaan norsunpoikasen pöydälle...

   -Mitä sanoa äidille, jonka lapselle on kaivettu hauta...?, mietti yksi ystäväni. Kysyin tietenkin, että loppuiko sanat? Onhan tärkeää muistaa, että olen yhä kuitenkin sama ihminen, kaikesta huolimatta, haudatusta lapsestani huolimatta. Toki uusilla asioilla maustettu ja kuorrutettu, mutta edelleenkin ihteni, Surusilmäinenkin, sen kyllä näkee, mutta tunnistan yhä itseni. Samaisen ystävän kanssa keskustelimme surunapista. Olin itsekin miettinyt, pitäisikö sellainen ottaa käyttöön. Mutta sitten huvitti tavallaan sekin, että olisiko surunappimme minkä värinen. Laittaisinko punaiseen takkiini mustan napin? Merkiksi surustani. Samaan aikaan kun ajattelee Reettaa, ei se nappi olisi musta, se olisi värikäs, iso punainen, keltainen tai oranssi. Tämä ystävä on tullut elämäämme blogin kautta. -Sehän tässä on se mitä ei tajua. Me ei ikinä oltais tavattu ilman Reettaa... niin hienoa mutta kyllä muusta syystä on ihmisiin kivempi tutustua... Mutta en vaihtais pois tapaamistamme... Tuossa kiteytyy moni asia, ajatus ja ystävyys. Sisaruus... Sielunsisaruus.
   Juhlavieraista yksi mies oli miettinyt ääneen värejämme. Oranssi? Pitikö Reetta oranssista, kynttilätkin? Piti ja paljon muistakin väreistä. Olemme saaneet myös kysymyksiä ja ajatuksia siitä, kun olemme puhuneet Reetan juhlista. Voiko niin sanoa, ajatella? Miksei? Surukin voi olla juhla, surujuhla. Juhlimme Reettaa oikein kunnolla, hän oli tasan juhlansa ansainnut. Värikkäät ja oman näköisensä. Onneksi valitsimme juhlapaikaksi kotimme, se oli lämminhenkinen juhla, vaikka tuolit loppuivatkin ja ahdasta oli. Ne olivat juuri lapsemme toivomat juhlat. Suruineen ja iloineen. Itse en sen enempää ajatellut tai pyöritellyt lehti-ilmoitustakaan, sanelin ne sanat mitkä sydän käski. Siinäkin puhuin juhlasta. Tästäkin on tullut ihanaa palautetta, kiitos. En ole tavoitellut erikoisuutta tai poikkeavuutta, mutta ihmiset ovat löytäneet ajatuksemme ja saaneet syyn ajatella toisin kuin kaavoihin kangistuneina yleensä teemme. Pukukoodi oli juhlissa, muu kuin kokomusta. Reetta ajatteli aina, minkä värisen päivän minä tänään valitsen? Hänelle kokomusta ei ollut vaihtoehto. Näinpä Reetan juhlissa oli paljon kivoja värikkäitä huiveja, kravatteja, mekkoja... Surujuhlamme oli värikäs, kuvien katsominen lohduttaa, sillä lämpö ja syvä yhteys välittyy niistä. Lämmittää suunnattomasti.
   Surusiskot sopii myös lähipiirimme määritelmään. Siskoni ja veljeni tasan surevat, koko lähipiirimme, kipeä pala heistäkin lähti Reetan kuoleman myötä. Ei siis ole yksinoikeutettua ainoastaan meidän lastemme konkreettisten menettäneiden vanhempien käyttää moista määritelmää. Vaikka se meihin selkeästi kohdistuukin. Surusiskot ovat useita kehiä ja säikeitä sisältävä ilmaisu, yhteisestä menetyksestä ja sen laajoista ilmenemisistä. Koen myös, että Tessa, Fanny ja Verna ovat Surusiskoja. Olisi tärkeää myös löytää vertaistukea heille, sisarensa menettäneille lapsille ja nuorille. Teineille, nuorille aikuisille, elämäänsä aloitteleville, omien siipiensä kantavuutta hapuileville... Surusiskoille, jotka jatkavat matkaa ilman sitä yhtä sisarta. Sisarta, joka heiltä otettiin, jolle siivet annettiin. Reetta-siskoa, joka enkeliksi muutettiin.

   Eilen lähdin tuosta vain kauppaan, ei tarvinnut kytätä kännykkää, aikatauluttaa, suunnitella, jahkata. Otin auton ja menin. Kun kävelin sisälle minulla läikähti suunnaton syyllisyys elämän helppoudesta. Kuinka helppoa elämä nyt on kun olemme joutuneet Reetasta päästämään irti. Saanko olla helpottunut, saako elämäni tuntua helpolta. Miksi koen siitä syyllisyyttä? Kuuluuko minun olla syyllinen kun koen syyllisyyttä tai kun koen helppoutta. Olenko lapseni unohtanut jos menen ja voin mennä, ja kulutushysteriaan tuosta vain pyörähdän, vaikkapa hiplaamaan tunikaa tai ostamaan rucolaa? Laiminlyönkö silloin haudattua lastani? Olisinko parempi, oikeampi, sureva äiti, jos märisisin kotona? Ei sen puoleen eiliset kauppareissut olivat liikuttavia kohtaamisia monienkin ihmisten kanssa, äärimmäisen hyviä halausten, loistavien keskustelujen ja itkun siivittämiä hetkiä. Tärkeitä ja jopa yllättäviä, kannustavia, rohkaisevia, ajatuksia herättäviä... Olen siis kiitollinen kun tulin lähteneeksi. Nytkin olen istunut koneella, kuunnellen musiikkia ja ajatuksiini uponneena pitkän tovin. Reetastahan kirjoitan, lastani ajattelen, Reettahan on yhä läsnä, kikattaa kuvassa kynttilän valossa ihan vieressä. Tunnen läsnäolon. Samalla vilahtaa syyllisyys, kun olen saanut yhdeltä istumalta kirjoittaa, itsekkäästi naputella. Tämän tunteen läsnäoloa yritän opetella, uudenlaisen syyllisyyden, toisaalta sehän on yksi äitiyden perustunteista. Oli niin tai näin, osaamme syyllisyyden kyllä löytää. Yritän senkin selättää, jotensakin jäsennellä, saada hallintaan.
   Haudalla tulee käytyä usein, jopa useita kertoja päivässä. Nyt kello lähenee puoltapäivää, ja kas kummaa syyllisyys siitä etten ole vielä käynyt. Mietin myös kuinka usein haudalla käydään? Olenko seko, kun käyn usein tai jätän kokonaan jopa käymättä. Mikä on oikea määrä. Hautausmaa on sinänsä aika lähellä, hiukan niin kuin matkan varrella kun kaupoista ajelee. Lähes huutoetäisyydellä kotoa, jos oikein kovasti huutaa. Kukat ovat alkaneet lakastua, kynttilöitä on sammunut, uusia sytytelty. Aika rientää eteen päin. Olen siitä edelleenkin hyvilläni, ajan jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Vierivästä aikajanasta. Tänään olemme vierineet kokonaisen kalenterikuukauden eteenpäin Reetan kuolemasta. Nyt ajanlaskun voi ajatella jo kokonaisena kuukautena, ei enää yksittäisenä päivänä uudessa elämässämme. Onko väärin muuttaa laskentatapaa? Vai pitääkö minun edelleenkin laskea päiviä. Syyllisyys tuostakin, jep! Reetan kuolinpäivä on sama kuin yhden tätini kuolinpäivä vuonna 2001. Isällä oli aina tapana laskea ja yhdistellä asioita, kuka kuoli kenenkin syntymäpäivänä tai kuolinpäivänä, tai kuka haudattiin kenenkin hautauspäivänä, tai kuka syntyi kenenkin kuolinpäivänä... Jännittävää on tajuta joitakin asioita vasta paljon myöhemmin. Kuten esimerkiksi mummumme on haudattu oman äitinsä syntymäpäivänä. Isämme haudattiin veljemme kihlajaispäivänä jne...
  
    Tänään on hyvä päivä, kiitollisen raukea, kaihoisakin. On myös Kainomme 7-vuotispäivä. Koirabileet! Olen surullinen, mutta suurin tunne on suunnaton kiitollisuudella ja lohdutuksella marinoitu ikävä lastani. Koti on niin hiljainen ilman Reettaa, puhumatontakin lastamme, ennen kaikkea naurun rätkätys puuttuu hiljaisista päivistä. Ikävä kouristelee välillä suunnattomasti. Satuttaa ja kirvoittaa roiskuvat kyyneleet, kunnes taas helpottaa yhtä nopeasti kuin kouristikin.  On ollut ihana kuulla ja saada pöllöviestejä, selviytyjistä jotka käyvät lohduttamassa yhtä jos toista, mitä yllättävimmissä paikoissa. Meistä pidetään huolta ja pidetään me huolta toisistamme... Olkaamme Surusiskoja toisillemme!