SEIKKAILU...

Reetta värittää mielenrauhaa, mielellään ja kaikessa rauhassa. Minulla polttelisi jo vaikka mikä hoidettava asia. Osa tavaroistamme on yhä mummulassa, nekin pitäisi kotiuttaa, sillä olemme sieltäkin lentävän lähdön ottaneet reilu viikko sitten. Pasi haki eilen pyörät, jotka sinne jäivät myös. Tuulipukuni eilen pikaiseltaan löysin sieltä, kun kuumeisesti kaikki kaapit ja laukut kotona kolusin. Kengät, osa lääkkeistä, cvk:n hoitovehkeitä ynnä muuta on siellä yhä.


   Eilen siis paistoi aurinko ja oli joutopäivä. Saimme idean lähteä seikkailupuisto Pakkaan Kalajoelle. Olemme siitä pitkin kesää puhuneet, suunnitelleet ja jappasseet. Puoli yhdeltätoista keksimme ja olimme ensimmäiset ihmiset radalla kahdeltatoista kun puisto aukaisi ovensa.
   Ensimmäisellä radalla manasin jo suuresti omia valjaitani ja ideaa osallistua. Minä, tunnetusti korkeanpaikankammoinen, koheltaja ja tonnikeiju... Verna ja Tessa aloittivat kanssani samalla radalla. Pasin kanssa lähti kiertämään Reetta ja Fanny. Ensimmäiset tikapuut ja ensimmäinen vaijeri. Kyllä itketti, vapisutti, oksetti ja teki vaikka mitä. Minä en ääneen pillittänyt, mutta muutama lapsistamme kyllä. Paniikki oli heti päällä. Ymmärrän täysin heitä, mutta niin me vain menimme. Vapisten, märisten, askel askeleelta edeten ja mikä tärkeintä itsemme ja omat pelkomme este esteeltä voittaen. Pitkät liu'ut olivat huikeita, piti uskaltaa heittäytyä. On se jännää liidellä teiden yli, puusta puuhun kuin mikäkin Tarzan. Kypärä oli tarpeellinen, kolisin milloin mihinkin. Reetta ei tahtonut yltää, piti varvastella ja vetää käsillä. Pieni on pieni, mutta niin se vain viuhoi menemään ketterästi. Kolme tuntia, pilvipoutaisessa säässä. Pelot jäivät pikkuhiljaa ja radasta tuli seikkailu ja hauska. Lihakset huuteli hoosiannaa. Ja nyt ne vasta huutaakin. Uskomaton tuo Reetan kunto, sisu ja jaksaminen. Mitä ilmeisemmin yhä solukuopassa, mutta se ei hidasta. Kolme tuntia vaikealla radalla vaatii jokaiselta jo kuntoa, terveiltäkin. Isot tytöt osoittivat yllättävää vauhtisokeutta ja rohkeutta, Fanny meni edellä ja todella rohkeasti. Yllättää päivä päivältä, sillä luulin Fannyn olevan arkajalka. Ilmeisesti olen ollut niin paljon pois kotoa, etten ole rohkeuden kasvamista huomannut.
   Kuulemma ääniefektit olivat kohdallaan, kun minä liidin puusta puuhun. Kerran piti huutaa apuun setä, joka sitten minut yhden radan puolivälistä pelasti. En päässyt mihinkään suuntaan, enkä jaksanut itseäni hinata, kun olin niin maitohapoilla, hiivatin painava ja nauratti. Sitten se setä (noin kaksikymppinen adonis) tuli roikkuen vaijereissa omien käsiensä varassa ja puski minut ylämäkeen. Huohotti se setäkin sen jälkeen. Tyttöjä hävetti katsoakin, mutta toisaalta oli hienoa tulla pelastetuksi. En minä siltä radalta pois päässyt, piti jatkaa surffilaudalla liidellen ja rata loppuun. Koin suunnattomia onnistumisia ja iloja, yllätyin rohkeudestani moneen kertaan. Tosin kolhin itsestäni sellaisia paikkoja, joita en ymmärrä. Nilkka on hiukan kivulias, alapää otti osumaa joka kulmasta, pää kolisi jatkuvasti ja purin huuleni verille. Mutta ei kuitenkaan pahasti, vaikka kaikki muuta luulivat. Tytöt nauroivat, että jännä yhtälö Pasi ja ketteryys, kun oli pakko koiveltaa menemään latvoissa. Olla ketterä, jotta pääsee pois kiikkumasta.
   Otin kuvia tytöistä, kun he vielä radalla jatkoivat. Yhdessä kuvassa Reetalla oli jännä ilme, kysyin mistä moinen. Kuulemma oli juuri sanaista arkkuaan avaamassa ja aikomuksena räkyttää minulle. Kuulemma olin taas nauranut, eikä häntä yhtään juuri sillä hetkellä siellä puussa naurattanut. Joo, sivalsihan se sanainen säilä, muistan kyllä. Mutta kuuluu asiaan ja moiseen paniikkivipuun aina välillä. Kun ei kerta kaikkiaan pääse mistään mihinkään, ellei vain ylitä pelkojaan ja jatka. Mietin siellä korkealla puussa omien pelkojeni kanssa tuota Reettaa. Kuinka monia kertoja hän on joutunut ja joutuu yhä heittäytymään täysin tuntemattomaan. Toivoa, että turvaköydet kestää, matka on siedettävä ja perillä odottaa tukeva teline, seuraava vaijeri, riippusilta tai jopa turvallinen maankamara. Kuinka rohkea Reetan täytyy olla, ei auta panikoida, ei jäädä kauhuun. On aina hypättävä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Kyllä tuon neidin luonne tuollakin näkyi, vaikka kunto ei varmasti kaikkeen olisi monenkaan mielestä riittänyt, neiti pisti sen riittämään, matka eteni solukuopista ja muutamista muistakin hidasteista huolimatta. Kolme tuntia, on paljon, varsinkin edellisen vuorokauden biletyksen ja tanssimisenkin jälkeen. Huippu jaksaja.
   Menimme syömään seikkailupuiston jälkeen ja silloin satoi muutama pisara. Meille sattui loistava syyssää tuolle päivää. Kyllä illalla oli raukeaa ja lihaksia särkevää porukkaa sohvallamme. Ei kukaan jaksanut edes nahistella. Nyt aamulla Reetta vääntäytyi sängystä kivuliaana. Mutta kun vertailimme kipupaikkoja, niin samoista kohdin lihakset huutelee. Jotenkin Reettaakin rauhoitti moinen vertailu, tietää mistä kivusta on kyse. Alkuillasta lähdemme osastolle. Verikokeet. Luultavasti tromppareiden tankkaus aamulla, ennen anestesiaa, raja on se 50. Hb on pitänyt hyvin. Toivottavasti leukkareissakin on jytinää ja arvot alkavat kohenemaan. Kasvutekijää on nyt reilu viikko piikitetty. Huomenna selkälääke neuroleukemian hoitoon. Käsittääkseni ainakin vuoden ajan kerta viikossa jatkossa annetaan moinen. Tosin blinatumomabin aikana, niiden neljän viikon yhtäjaksoisen tiputuksen aikana, sitä ei anneta. Vasta kun lääke on tiputettu niin sitten. Sellaisen suunnitelman tarkistuksen kuulin viime perjantaina. Huomenna otetaan myös alat, eli maksa-arvot. Nekin pitäisi saada laskemaan..., jotta voisi blinatumomabin aloittaa. Viikko sitten ne olivat nelisensataa, eli korkealla, tosin antibiootitkin niitä nostivat.
   On kiva päästä kertomaan kaikista Reetan viikonlopun tekemisistä ja loistavasta jaksamisesta lääkäreille. Samalla antamaan kiitos, että moiset asiat meille mahdollistettiin. Ihminen kun on kokonaisuus, korvienvälikin määrittelee paljon jaksamista muissakin savotoissa. Nyt olemme saaneet korviemme väliin niin paljon uutta valoa, virtaa, uutta rohkeutta, uskallusta, potkua ja kokemuksia, että on taas mistä ammentaa. Olemme valmiita hyppelemään jälleen kohti uusia seikkailuja...