KÄYNNISTYMISVAIKEUKSIA

Hiukan nikottelee tämä kone, tai starttaa hitaanlaisesti. Itsestäni puhun, omia tuntojani kelaan.
   Yöllä on ollut napakasti jo pakkasta, tuntuu syksyltä. Viljapellot lainehtivat, on paksua ja kosteaa aamusumua, kypsyvää kesän valmiuden tuoksua, hevosia, navetoita, niistä koostuu tämä lapsuuden kotikyläni tuoksumuistot. Samat, jotka alitajunnasta taas pulpahtivat, kun nokkaani oven raosta ulkoilutin.
   Olemme siis yhä evakossa, yhä suuremmalla syyllä. Kotona on lauma kaatunut, liekö entero kaikilla. En tiedä, on vähän käynnistymisvaikeuksia. Sain vain vestin ja osotoslistan; kaikki kotona. Pasilla nyt elen paukasi kuume neljäänkymppiin, Vernallakin kilahti, Tessasta en tiedä, mutta kotona oli sekin. Olen ollut pullantuoksuinen äiti, nakkasin pakastekanelipullia oven raosta ja kaikki olivat tyytyväisiä. Reetan kanssa eilen kokkasimme marjapiirakoita ja -kääretorttua, lihaa ja kasviksia uunissa, salaattien kera. Ainakin pysymme evakossakin hyvässä lihassa.
   Tiistaikohan se oli kun viimeksi kirjoitin. Noh, keskiviikkona lähdimme Reetan kanssa pyörillä kylille. Puolivälissä matkaa saimme osastolta puhelun, joka kummasti kevensi vastatuulta. Negatiivinen testitulos toisen kerran! Eli neuroleukemia on nyt hallinnassa, nyt voidaan selkälääkettä harventaa, kerta viikkoon. Eli keskiviikkona ei siis tarvinnutkaan lähteä osatolle, eikä torstaina ollutkaan nukutusta. Vain labrat täällä. Sehän tiesi valtavasti vapaata aikaa ja mahdollisuuksia. Reetalle muutama lisäkerä lankaa ja minä pääsin tanssikurssille. Eilisen sitten jännitimme labroja, tankkaukseen vai ei. Noh, rimaa hipoen riittivät, tänään sama jännitys. Eilen trompparit 27, tankkausraja 20. Nyt kohta imaisen aamunäytteet ja katsotaan mihin suuntaan arvot liikkuvat. Eilen vein Pasin töihin, sillä minulla on nyt auto labrahyppelyistäkin johtuen. Töissä kuume kilahti ja mies piti kotiin kyyditä. Kohta työterveyteenkin. Kunhan en olisi nyt tarttunut. Ainakin onnistuneesti olimme toisiamme lääppimättä;-) Desinfioitu on käsiä, auton ovia, rattia ja niin edelleen. Minullakin oli autolle käyttöä, kävinköhän kolmesti eilen kylillä, kaikkea en polkupyörällä ehdi, sillä matkaa yhteen suuntaan on kuutisen kilometriä.
  Ohjelmatoimisto (äiti) tekee tällekin aamupäivälle juoksulistaa, mikäpä siinä samallahan ne, kun labrassakin käyn. Kaikki vain pitää tehdä rivakasti, että, jos tai kun tulee Oulun keikka tähän rytäkkään. Oulun keikkaan saa varata neljä tuntia matkoihin ja jos tromppareita tiputetaan niin siihenkin pari tuntia. Joskus ihmiset tykkäävät huonoa ja kummaksuvat, kun en vaikka osaa sanoa osallistunko johonkin kippokutsuille. Mutta kun tätä jokapäiväistä ohjelmaamme niin lyhyillä varoitusajoilla rukataan ja nopeasti vaihtuvilla tilanteilla. Enhän minä itsekään tiedä missä olen, miten voin muka jotain luvata. Toisaalta nyt ei kauheammin kynttilät tai kipot enää kiinnostakaan. Mitenköhän? Tämän viikon suunnitelmien muutoksissa oli positiivista monikin asia, myös keskiviikkoinen vapaa ilta. Kävin fuskua ja foksia tanssimassa. Kuinka moni tuttu tuli jututtaan ja kyseli missä olen ollut. Halauksiakin sain. Ihana tunne, olla kaivattu, jossakin. En minä enää kauheasti tanssia osannut, mutta kahden tunnin paikkeilla olin jo vietävissä. Siihen saakka oli pikkaisen niin kuin käynnistymisvaikeuksia. Laahasi kone, kampesi vastaan ja nikotteli. Teki niin hyvää. Reettahan tuo tosin yritti vastustaa, mutta lopulta suostui minun menemisiini. Oli pelannut, virkannut, kikattanut puhelimessa ja puuhannut mummun kanssa, aika oli mennyt rattoisasti. Mutta kapina se on pienikin kapina. Ymmärrän. Tiistaina käämimme olivat tiukalla, kun tajusimme taas tämän evakkoeristyksen ja sen mahdollisen pituuden. Pikapakkasin kassikaupalla kotoa, paniikissa, lähes hengittämättä kimpsut ja kampsut. Reetan matkalaukkuhan oli yhä olohuoneen lattialla, sen loksautin kiinni ja mukaan. Toivottavasti siellä ei enteropisaratartuntaa ole, vain pelkkiä kissankarvoja.
   Olemme pyöräilleet, ulkoilleet, eilen illalla kävimme hernevarkaissa. Eilisen osaston puhelun jälkeen Reetan fiilikset rentoutuivat, jäi kitinät ja alkoi ruoka maistumaan. Virtaa oli loppuillan kuin pienessä kylässä. Kuinka paljon tuo henkinen paine, odottaminen ja jatkuva liipaisuherkässä eläminen vaikuttaa kaikkeen, jokaisen päivään ja käynnistymisvaikeuksiin. Sitä starttailee aina puolitehoilla, kun on lähtökuopissa, jokainen liike on ennakoitava ja oltava muutettavissa. Kun napsahtaa käsky, niin se on aina menoa silloin. Nyt ajattelin, että vien labrat aika myöhään, pahimman ruuhakan jälkeen. Joskus on ollut mahdollista ajaa ne heti, jolloin mamma kykenee jo omat tulkintansa tekemään. Tätä päivää tulkitsisin näin, että nyt nähdään tromppareiden suunta, laskeva vaiko nouseva. Jos lasku jatkuu yhä, niin tänään tankataan. Mikäli solukuoppa alkaa olla lusittu, niin arvot nousevat itsekseen ja tankkausta ei tarvita. Eilen sain myös silmälääkäriltä puhelun. Miksikö kävimme viime viikolla näköhermotutkimuksessa? Kenen lähetteestä? Noh, kutsu oli kirjeen mudossa tullut meille jo kesäkuussa, joten tottelimme. Joskin ihmettelin, miksi, kun kesäkuussa todettiin että silmät ovat loistavassa kunnossa. Vasteet huippuhyvät. Äitinä ajattelin jo silloin, jätettiinkö minulle jotain kertomatta, kun niinkin isot tutkmukset uudelleen määrättiin tehtäväksi. Osastollakin kolme kertaa ainakin kysyin tutkimuksesta ja sen tarpeellisuudesta, mutta sielläkin sanoivat että kannattaa mennä jos kerran on kutsu tullut. No menimme, jälleen loistavat ja hyvät vasteet, silmät voivat hyvin. Tavallaan vahingossa tuo tutkimus nyt tehtiin, mutta mitään syytä noihin kesällisiin kaksoinäkyhin ja silmien kieroon menoon tai sulkapalloon osumattomuuten ei sieltä löydy. Vedimme tästä johtopäätöksen, että kaikki liittyi tuohon  neuroleukemiaan. Moni asia selittyy sillä. Niin ja sulkapalloonkin neiti osuu nyt moitteettomasti. Tiistaina Reetta meinasi pelivehkeet kotipihalta mukaan napata, mutta ajatteli pian niissäkin enteroa olevan. Jätti siis sinne. Paineita aiheuttaa myös viikon päästä olevat siskon häät. Siinä mielessä, että lapsia kuuluu tähän laumaan paljon. Toivottavasti kukaan ei enää tartu ja enteroksi muutu. Tosin onhan tätä muuallakin kun meidän perheessä, saattaahan se toisen koulun kautta tai mistä vaan napsahtaa ja kenelle vaan. Mutta moinen aivoitus kiristää kummasti, aika montaa nuppia. Nyt olevien laskelmien mukaan Reetta ja minäkin olisimme olleet häihin pääsemässä, mutta eihän sitä vielä tiedä kuka pääsee ja kuka ei. Toivottavasti sentään hääpari;-) Eli on tämä jännää, vähän kaikki ja niin moni asia nikottelee ja on hiukan käynnistymisvaikeuksissa.
   Nyt alkaa aamusumu hälvenemään, kello lähentelee puolta yhdeksää. Reetta nukkuu todella hyvin. Varmaan sen kymmenen kertaa yöllä neidin lämmön kädelläni mittasin, se on aika tarkka mittari se. Kämmen otsalle ja helpotuksen huokaus, helppoa. Kyljen kääntäminen ja taas unta nuppiin. Yhtenä päivänä pyöräilin ja sillankorvassa lentoon lähti kaksi valtavaa lintua. Hiukan säikäyttivät, siipien kärkiväli kurjen siipien kärkivälin luokkaa. Vaalean harmaita ja lensivät ihan joen pinnan päällä, matalalla ja joen suuntaisesti mutkitellen. Ensin ajattelin niitä kurjiksi, mutta päädyinkin harmaahaikaraan. Sivuprofiili oli erilainen, haitarikaulainen. Sain kuulla niitä asuneen tässä jokivarressa. Niin tämä minun "kotini" on ihan Kalajoen rannassa, joki virtaa parinkymmenen metrin päässä. Vesilintuja ja niiden elämää voi seurata nojatuolista.
   Mutta joo, nyt yritän käynnistyä. Tiskikone odottaa täälläkin tyhjentämistä, ohjelmatoimistolla on pitkä lista, Reetalta pitää ottaa näytteet, omaa peilikuvaakin voisi fiksata. Pitääkää peukkuja, että tästäkin päivästä tulee (ei tulisi, ei siis mitään empivää ehkämuotoa konditionaalissa!) kaunis, hyvä ja starttaisi positiivisilla asioilla ja rentoudella. Surrurrr! Käynnistyi!