VALKOSIPULIKANAWOKKI

Keittiössämme häärää käkkäräpäinen kokki, tehden valkosipulista kanawokkia. Muutama puolituntinen tässä aamun mittaan oli taistelua, mutta keittiössä kokkimme asettuu. Kunhan vain saa kauhanvarteen asettumaan. Nyt tuoksuu erinomaiselle, suu kuuluu napsuvan ja kokki kehuu elikoille tekemäänsä ruokaa. Kokilla on jälleen apulaisia lauma, osa lattialla, osa jakkaralla istuen. Aamupala ei ole maistunut, koska jääkaappimmehan on tietysti tuttuun tapaan "tyhjä". Siis meidän kaapissammehan ei koskaan ole yhtään mitään, mitä pitäisi. Sen kun aina tietäisi mitä siellä pitäisi olla. Jotenkin yhtälöhän menee näin, että jos ostelee toiveiden mukaan, niin seuraavaan aamuun mennessä toiveetkin ovat jo muuttuneet. Kokkimme menee kaapille ja kysyy kaikkea sitä mitä sieltä ei löydy... Tarkka pimu. Nyt neiti kattaa minullekin annosta, onneksi en ole ehtinyt minäkään kahvia kummoisempaa suuhuni pistämään. Eli lounastamme jo aamu yhdeksältä. Samapa tuo. Hyvä ruoka, parempi mieli... Itse kullakin.
   Keittiömme on luovassa tilassa, olemme tehneet rakkausrasioita ja maalanneet. Sarjatyönä, yksin, vuorotellen, silloin kun juolahtaa idea mieleen tai ihan vain kokeillen. Hauskaa, kunhan siihen paneutuu ja saa rauhassa fiilistellä. Hämmentäviä lopputuloksia ja ideoita. Lapset jopa kehuskelevat toistensa töitä, keskustelevat kannustavasti ja oivaltavat yhdessä. Olen auttanut revontulien luomisessa, niin että peukaloni on palanut rakoille. Siihen tarvitaan sormivoimaa, jotta Reetan idean saamme tehtyä tarvittavalla voimakkuudella. Rankkaa siis ja pikkupomo vaatii aina lisää pikmenttejä, kun ei näy tarpeeksi... Muut tytöt lähtivät kouluun, mutta malttamattomina, sillä jokin uusi kokeileva idea jäi illalla toteuttamatta. Tuollaisessa asiassa neidit komppaavat toisiaan saumattomasti, kehittelevät yhdessä.

   Illalla sain osallistua kirjoittajapiiriin. Nyt pyrkii ulos niin paljon taas riimintynkää. Se on mieletön tunne, kun riimihanat aukeavat, sellainen sisäinen pulppuava kutkutus. Kohta lähtee. Voi kuinka odotankaan, kun oikein aukeavat. Saimme kotitehtäviä ja harjoituksia. Ne vievät mukanaan. Yhtäkkiä sitä huomaa polkevansa tietyllä poljennalla ja oivaltavansa jotain. Valmiiksihan ne eivät aivan hetkessä tule, tuskin koskaan. On hämmentävää lukea omia ajatusvirtoja kurssin jäljiltä, miettiä kuinka moisen on saanut itsestään ulos. Tekniikoitakin on monia ja tyylejä. Aaaah, tarvin niin tuotakin puolta. Kohta lähtee taas paksua kirjettä luettavaksi... On jännää, kun oman tekstinsä voi ensin monisanaisesti kirjoittaa, sitten viilata sieltä minimalsitisemmin sana kerrallaan pois, silleen että jäljelle jää kuvaileva kielikuva. Minulle runsaalle, monisanaiselle kirjoittajalle se tekee niin hyvää, typistäminen meinaan. Muutamia kauniita otikkoja ja aiheita on yön aikana pulpahtanut mieleeni. Haluan niin päästä ne ulkoistamaan itsestäni. Olen saanut kuulla välillä huokauksia, kun lukija avaa postaukseni. "Taas noin kauhean pitkästi, en jaksa lukea edes..." Tällainenhan minä yleensä olen, rönsyilevä tapaus.

   Aasinsilta tuosta rönsyilystä, selviää kohta kunhan asiaa aukaisen... Kun minä nyt olen sellainen floristi, niin puhuttelen kukkia nimillä, tunnistelen niiden luonteita ja sen sellaisia. Kesällä tein erinäisiä kukkaiskielen oivalluksia ja väänsin ne arkeemme sopiviksi. Eli minulla oli pitkän aikaa Kärsimyskukka, jostain syystä moinen kasvi kasvoi, kukki ja kärsi loistavasti meillä. Eli elämässämme oli kärsimystä, moiselle kasville otollinen kasvuympäristö. Fanny huoneessa on taas Rönsylilja eli harha-askel eli syrjähyppy. Se taas voi vallan mainiosti, hypähtelee aina uutta hyppyä eli rönsyä. Mitä tämä taas kertoo elämästämme, sitäpäs olenkin miettinyt. Josko se kertoisi myös hyppivästä luonteestammekin, aina uusia kotkotuksia ja rönsyjä. Veikeitä pomppimisia suuntaan jos toiseenkin. Enkelinsiipi, kaksihaarainen, perinteinen mummujen kukka. Toinen haara vioittui, joten silloinhan enkelinsiipemme oli siipirikko. Katkaisin vioittuneen siiven ja pilkoin palasiksi ja laitoin juurtumaan, tavallaan lastoitin ja hoidin siipirikon. Siellä alkoi uutta versoa puskemaan ja juurta ilmestymään. Nyt siis meillä on uudelleen istutettu ja rehevä monihaarainen kasvi. Sain hoidettua vaurioituneen siiven kuntoon, josko nyt enkelinsiipemme olisi jälleen työkykyinen. Sitten pihalle.... Särkynytsydän, aina vain uutta särkynyttä sydäntä puski. Todella vahva tänä kesänä, kauniita pieniä, uusia mutta kaikki yhtä lailla särkyneitä sydämiä kaikki. Vähempikin levinneisyys kiitos riittäisi. Palavarakkaus, on se meilläkin ollut. Mutta nyt näkyy loikanneen naapurin puolelle...

   Reino puskee ja tönii kuonolla, vaatii huomiota. Reetan tekemä valkosipulikanawokki oli loistavaa. Resepti lyhyesti: kanafileitä hitaasti kanaliemikuution ja veden kanssa haudutettuna, sekaan täysjyvänuudelia ja valkosipulikermaa. Johan oli hyvää, konstailematonta ja simppeliä. Teemme usein kiinalaisvaikkutteista suhteellisen kevyttä wokkia, runsaasti erilaisia osasia ja kasviksia, monipuolista ja värikästä. Nyt oli kiva maistaa yksinkertaista ja maukasta, Reetan omaa reseptiä. Kokkimme on välillä napakka mielipiteissään ja kokeiluissaan, mutta antaa olla, sillähän sitä oppii. Muutkin tekevät aktiivisesti omia kokeilujaan. Sunnuntaina meillä oli jälleen ravintola, jossa kaksi kokkia. Välillä kokit meinaavat ottaa hermot, kun asiakkaat eivät yksinkertaisesti halua syödä kerralla koko ruokalistaa läpi.
   Pian lähdemme labraan, aika imaista verenkuva. Ei siinä huolta ole, vastahan tuo oli ihan hallinnassa... Sain eilen mielettömän avaavan ja rohkean sähköpostin. Siis saman kokeneelta äidiltä. On uskomattoman ihanaa tajuta, kuinka eri ihmiset samassa tilanteessa voivat kokea niin samoin. Muun muassa tämä kireys, kärsimättömyys, uskosta epäuskoon ja kaikki lieveilmiöt. Sain myös tarkan kuvauksen tulevien lyppien ja vaikutusten mahdollisuuksista. Kaiken sen tunnemylläkän ja mitä saattaa tulla vastaan. Tässä suora lainaus upeasta kirjeestä, joka sai minut märisemään entistä vuolaammin...."miksi et rakastaisi itseäsi :9..." Kiitos Johanna mielettömästi! Näinpä, kyllähän tässä savotassa ja viime kuukausina se oman itsensä rakastaminen on jäänyt kaiken muun taakse. On mieletöntä, että olen löytänyt vertaistuen kautta ihmisen, jolta saan valtavasti tietoa ja tukea aiheesta. Osastolla hoitajat sanoivatkin minun tietävän aiheesta joskus enemmän kuin he. Mutta minähän olen pumpannut ja imenyt kaikilta tahoilta tiedonmurusia, koska pitäähän minun nyt sentään jotain tietää, varsinkin äitinä. Kaiken pointti tässä on taas se, että kyllä tästä hyvä tulee, mutta hitaasti, kärsivällisesti ja huolella. Eli näitä minun "parhaita" puoliani jalostetaan yhä pidemmälle. Kuinkahan olenkaan kärsivällinen ja piiitkillääää hermoilla varustettu ihminen, äiti, puoliso, kasvattaja ja aikuinen, jahka tämän oppimääräni saan luettua ja tentittyä. Toinen ihana teksti minulle on tullut postissa: "Kun elämä on vaikeaa ole kiltti itsellesi." Eli tänään menemme kärsivällisesti ja maltilla yhtä päivää onnistumisineen ja mahdollisuuksineen eteen päin. Kun nyt olemme noita rakkausrasioita urakalla tehneet, jätän yhden auki itsenikin eteen, jotta se rakkaus tihkuisi sieltä pikkuhiljaa jokaiseen päivään... Meille itse kullekin, kukapa sitä ei tarvitsisi, rakkautta ja kanawokkia meinaan.

P.S Labrat: Hb 125, tromp 217 (!), leukkarit 3,6 ja neutrofiilit 0,8. Kaikki nousseet, hemo keikkuu samoissa. Tässä päivässä ei käsittääkseni huolen häivää. Paitsi, että iskän valkosipulikanawokin söikin vahingossa salaa Reino...