NÄET OPETTAJIA KAIKKIALLA
Itämainen sananlasku sanoo: ”Kun oppilas on
valmis, mestari ilmestyy paikalle.” Oletko itse valmis kohtamaan tänään
opettajasi tai kokonaisen opettajakunnan? Keitä he ovat?
Olisikohan opettajasi pieni lapsi, joka tahtoo leikkiä kanssasi? Vai lemmikkisi, joka näyttää levon ja vaiston salat? Vai onko opettajasi kadulla kohtaamasi koditon, joka opettaa sinut ojentamaan kätesi hiukan pitemmälle?
Oman elämänkoulusi tärkein opettaja on kuitenkin oma sisimpäsi, joka odottaa kärsivällisesti, että olet valmis ottamaan opetukset vastaan. Kun niin käy, opetussuunnitelmakin on valmis: sinusta tulee sinä.
-TR
Positiivareiden aamun ajatus... pisti jälleen miettimään ja kelailemaan kaikkea. Ennen kaikkea tätä omaa oppimista... Hiton sitkeää, mutta pitäisi niin oppia noista lapsista ja lemmikeistä. Ne kyllä vaistovat missä mennään.
Olen kärsimätön, levoton ja kireä. Haluaisin niin vastauksia ja onnistumisia, tavoitteiden saavuttamisia. Tokihan niitä myös napsuu jokaisessa päivässä, mutta kun sitten tulee kaikkea ilmanaikaista stressavaa, niin sehän vie parhaimman terän myös onnistumisilta.
Ehkäpä paras keino on taas rykäistä se kuona ensimmäisenä ulos, jotta valokin pääsee virtaamaan sisälle. Puhun nyt minun sisäisistä ja sieluni virtauksista. Tai voiko tämän aamuisella ajatusvirralla enää puhua sielusta, taitaa olla ukkospilvi.
Miltä rikkoutuva plasmatelevisio kuulostaa? Nyt sen tiedämme se kuulostaa särkyvältä lasilta, sillä meidän plasmamme meni pirstaleiksi kaukosäätimen voimasta. En kerro, en uhastakaan, sen tarkemmin miten. Mutta paskana on, johan löytyi uusi tonnin mentävä aukko taas tähänkin budjettiin. Eli moinen ei hampaita vielä näin aamullakaan naurata.
Miltä kuulosta seinille puhutut asiat? Tyhyjältä napinalta, saman toistolta, eikä kaikupohjaa ole. Tunnen siis puhuvan paljonkin seinille, se mitä nyt enää viitsin puhua. Ärsyttää toistella kaikkea ja sitten todeta ettei kukaan kuunnellut. Väärinymmärryksiä päivästä toiseen. Reetan kohdalla olemmekin jo miettineet selkeää ja oikeaa kuulonalenemista, sillä toistoja tarvitaan. Vai onko se jo niin lyhyissä sykleissä tämä meidän arkemme, kun pyörimme koko ajan kimpassa, jotta kaikkeen kysytään mitä, hä, toistellaan ja kerrataan. Yhtä jankuttamista.
Miltä kuulostaa kärsimättömyys? Olen kärsimätön tuon Reetan piikityksen suhteen. Haluaisin, että kaikki korjaantuisi heti ja justiinsa, jotta uskaltaisin hengittää. Nyt tämä on koko ajan sellaista lyhyttä ja läähättävää, siis tämä minun hengitykseni. Tiedän, että tarvitaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, jotta moinen hoituu. Mutta mistä minä sen tänään saisin, jos en ole ripaustakaan syntymälahjaksenikaan saanut. Sitä kärsivällisyyttä, meinaan. Tämä on sellaista löysässä hirressä roikkumista. Ei tiedä yhtään missä mennään. Toisaalta pelkään suunnatomasti tulevaa lyppiäkin. Toisaalta onko moiset piikit ehtineet parin viikon aikana saada siellä mitään näkyvää aikaiseksi. Haluaisimme tehdä kaikkea kivaa näyttelynkin suhteen, mutta kun emme tiedä edes missä olemme lokakuussa. Olo on siis lievästi kärsimätön. Haluaisin ajatella, että hiljaa hyvää tulee, mutta se ei vain istu minun nuppiini. Varsinkaan tänään ja ollenkaan. Haluaisin rykäistä Reetan asiat oikeaan suuntaan, siis paranemisen päälle justiinsa ja nyt. Mutta kuinka sen rykäisen. Välillä siis tuntuu, että tällä tavalla hiukan taas meikäläistä koulutetaan, mutta enkö ihan oikeasti opi. Mikä se on kun en saa tätä "tutkintoa" suoritettua, aina tulee hylsyä hylsyn perään ja eiku alusta. Eikö ihan oikeasti vähempi oppi riitä, sikäli mikäli minua on tarkoitus moisella opettaa. Eniten ärsyttää ja huolestuttaa se, että välineenä on oma lapsi. Välillä olen jo luullut oivaltaneeni asioita, oppineeni jotain tai valmistuneeni minuksi, mutta ei.
Miltä kuulostaa kun koira oksentaa? Sellaista "oukgh oukgh" ja nytkähtelyt päälle. Kuuleeko yökkäävä koira? No ei kuule eikä tottele, vaan jähmettyy paikalleen, yleensä maton päälle. Reino tuossa äsken yökkäili, lamaantui ja betoniksi muuttui. Sitä ei tahdo saada liikkeelle tai jaksa kantaa, silloin kun se yökkii. Niinpä ensimmäinen vaahdotus osui olkkarin nukkamatolle ja seuraava eteisen matolle. Sitten sain vastaan haraavan koiran työnnettyä pihalle. Kilahti ja sieppasi. Samalla kun kannoin, työnsin ja puskin koiraa ulos, keksi jo kuuro kissamme nukkamatolla olevan läjän. Eli opinko tästä jotain tai muutuinko yhtään kärsivällisemmäksi? Ehen! Savusin ja sisäisesti noiduin. Miten kuuro kissa voi tietää, että jotain tapahtuu, jos ei muulloinkaan tiedä. Miten se kerkiääkin osalliseksi moiseen läjään.
Miltä kuulostaa luento plasmatelevisiosta? Varsinkin kun on mitta täynnä koko hiivatin aihetta. En halua kuulla sanaakaan plasmoista, tuumista, hinnoista tai hankinnoista. Eli tämän asian suhteen heittäydyn itse tasan tarkkaan umpikuuroksi. Ihan oksettaa koko aihe. Mitäs jos vetäisin laatan aina nukkamatolle, kun aihe ei ole sovelias korvilleni. Mun puolesta voisimme olla ilman yhtä telekkaria, jos ei kerran osata moista ehjänä pitää. Kärsikäämme nahoissamme moinen. Maailmassa on nääs paljon puuhaa, oivallettavaa ja aistittavaa, sikäli mikäli television tuijottamiselta tajuaisimme. Se passivoittaa ja turruttaa, moni asia jää sen varjolla tekemättä. Sama toki koskee kaikkea ruutuaikaa, jota vietämme, se on aina jostakin muusta pois. Herkkä aihe tämäkin...
Jälleen tappelemme aamulääkkeistä, joka hiivatin kerta sama show. Miksi moisesta pitää aina taistella? Kilpajuoksua, kiristystä, kapinaa, uhkailua ja huutoa. Olen niin lopen kyllästynyt ja väsynyt moiseen kolme kertaa viikossa toistuvaan juttuun. Miksi Reetan pitää nostaa siitä aina kauhea meteli, kun ei vaihtoehtoa ole. "Nielase ne tabut ja sillä siisti!" Ja eiku menoksi...
Olihan minulla jotakin positiivisiakin virtauksia nupissani, milloinkahan ne rykäisisin. Vai joko ne unohdin?
Eilen kävin kahden typyn ja koirien kanssa metsässä. Ihana ilma, puolukoita ja sieniä. Latautumista ja luonnonrauhaa. Ihanaa yhdessä oloa ja leppoisuutta. Koirat löysivät jälleen tutun pienen jorpakon, siis savikolon. Sinne ne eksyvät aina naama virneessä. Reino ottaa reunalta vauhtia ja loikkaa montun keskelle. Taas uudestaan ja uudestaan. Kaino ei ui, mutta kahlaa mielellään. Sen jälkeen ne ovat onnellisia ja tuoksuvat kaikkea muuta kuin raikkaalle. Hamstrausvietin iskiessä on vaikea päättää kumpaa kättä käyttää. Jotenkin hölömyä kun samaan aikaan oikealla koukkii puolukoita, kun vasen hamuaa sieniä. mihin ne siitä raukat karkaisivat. Saimme kohtalaiset saaliit. Illalla tein sienimuhennosta, syötävän hyvää...
Olen käynyt myös tanssimassa. Teki pitkästä aikaa nannaa. Nyt lavalla oli vanhempaa konkariporukkaa tavallista enemmän, sillä Souvarit esiintyivät. Kun ikähaitari nousee, niin partavesikin muuttuu. Kaverini sen sanoiksi puki, siellä tuoksui perinteinen Mennen-partavesi. Äärimmäisen tärkeä oivallus tuokin. Onneksi minäkin pistin ruusukoltun päälleni, jotta sopeuduin joukkoon.
Perjantaina menimme osastolle piikille, sillä Imukin pistoksen annostusta nostettiin 0,2:sta 0,35:een milliin. Eli liki puolella. Se kuulemma vaatii sellaisen tarkkailun. Olimme sairaalassa yötä. Enhän minä siellä nukkunut, jotenkin vain pyöritytti. Niinpä sitten luin, luin ja ajattelin, hiukan luin ja ajattelin jälleen. Kunnes kaksi kertaa päätin kokeilla oikealla kyljellä unen tuloa. Siihenkäs Reetta välittömästi reagoi, kuin selkäni hänelle käänsin."Äiti." Miten neiti voi ajatella, että yöllä häntä laiminlyön, jos selän käännän. Valoihin tai lehden rapinaan ei minkäänlaista reagointia. Se oli kuulemma sellainen tunne unenkin läpi, että heräsi... Haa, symbioosi on vahva. Todella vahva. Hauskakin asia, alitajuinen asia myös.
Eihän siitä piikistä mitään tullut, siis ei aiheuttanut mitään erityistä. Eli siitä ei raportoitavaa, itse sen pistin, niin kuin kotonakin. Eilen soittelin sairaalaan ja pyysin saada siirtää piikkejä päivän aikaisemmiksi. Sain tahtoni läpi. Tämä siitä syystä, että perjantaina lähdemme kukonpieraisun aikaan ajamaan Kuorttia kohden. Ampulli vaatisi kylmäsäilytyksen ja tarkkailua toki jokaisen pistoksen jälkeen. Näinpä saankin pistää jo torstaina, ettei tarvitse perjantaina moista mukaan ottaa ja yön saamme tarkkailla kotona, mieluummin kuin reissun päällä. Hyvä näin.
Veriarvot Reetalla ovat hyvät. Hb noin 130, noussut siis. Trompparit laskeneet 198:aan noista perinteisistä liki kolmensadan lukemista. Leukkarit samaa tasoa, reilut kaksi. Maksa-arvot loistavat. Nyt minua kauheasti säikäytti tuo "alhainen" trompparitaso. Pyysin lisäselvityksiä, jotten aivan panikoisi moisesta. Itse pyörittelin sen johtuvan Imukinista, arvoja laskien. Sainkin paksun nivaskan luettavaksi ja sieltähän se selkeä syy löytyikin. Sitä kun pieni mieli ajattelee, että onko syöpä kasvanut, jos arvot laskee... Mutta silloin pitäisi monien muidenkin arvojen laskea samaan aikaan, eikä kohentua niin kuin Reetan kohdalla. Paniikin voi saada aikaan kaikesta, se on erittäin liipaisu herkässä. Miksiköhän? Lääkäreiden kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen taas luottavainen, siis sain palautettua moisen tunteen, joka välillä on hiukan ollut häilyväinen. Mutta uskon, että monella muullakin menee uskosta epäuskoon, toivosta epätoivoon, kiikkuen ja keinuen. Siihen vaikuttaa niin moni seikka. Sain käydä lääkäreiden kanssa erittäin hyviä keskusteluja, mieletön vahvistava tunne, kun pystyy jauhamaan ja avaamaan asioita.
Tänään pääsen omaishoitajien vesijumppaan ja uimaan. Illalla kirjoittamaan ohjatusti. Odotan kumpaakin kauhean innolla. Pääsen omieni pariin molemmissa hommissa. Minähän, vanhalla sielulla varustettuna, porukan liki nuorimpana viihdyn siellä eläkeläisten seurassa. Se porukka ei turhia napise ja tiedän ettei minun tarvitse jostakin plasmatelevisiosta moisilla keikoilla huolehtia ollenkaan. Jos puhuisin altaassa aiheesta, niin kaikki nauraisivat tekarit kiiluen, mitä tuo tyttö hubajaa... Tästä jatkukoon parempana tuleva viikko, parempana kuin yön hiljaisina tunteina voisi kuvitellakaan. Reettakin otti tabut sitten omasta tahdostaan näpsäkästi, kunhan ensin tunnin toista aiheesta napisi. Mitähän kaikkea sitä tänään oppiikaan?
Olisikohan opettajasi pieni lapsi, joka tahtoo leikkiä kanssasi? Vai lemmikkisi, joka näyttää levon ja vaiston salat? Vai onko opettajasi kadulla kohtaamasi koditon, joka opettaa sinut ojentamaan kätesi hiukan pitemmälle?
Oman elämänkoulusi tärkein opettaja on kuitenkin oma sisimpäsi, joka odottaa kärsivällisesti, että olet valmis ottamaan opetukset vastaan. Kun niin käy, opetussuunnitelmakin on valmis: sinusta tulee sinä.
-TR
Positiivareiden aamun ajatus... pisti jälleen miettimään ja kelailemaan kaikkea. Ennen kaikkea tätä omaa oppimista... Hiton sitkeää, mutta pitäisi niin oppia noista lapsista ja lemmikeistä. Ne kyllä vaistovat missä mennään.
Olen kärsimätön, levoton ja kireä. Haluaisin niin vastauksia ja onnistumisia, tavoitteiden saavuttamisia. Tokihan niitä myös napsuu jokaisessa päivässä, mutta kun sitten tulee kaikkea ilmanaikaista stressavaa, niin sehän vie parhaimman terän myös onnistumisilta.
Ehkäpä paras keino on taas rykäistä se kuona ensimmäisenä ulos, jotta valokin pääsee virtaamaan sisälle. Puhun nyt minun sisäisistä ja sieluni virtauksista. Tai voiko tämän aamuisella ajatusvirralla enää puhua sielusta, taitaa olla ukkospilvi.
Miltä rikkoutuva plasmatelevisio kuulostaa? Nyt sen tiedämme se kuulostaa särkyvältä lasilta, sillä meidän plasmamme meni pirstaleiksi kaukosäätimen voimasta. En kerro, en uhastakaan, sen tarkemmin miten. Mutta paskana on, johan löytyi uusi tonnin mentävä aukko taas tähänkin budjettiin. Eli moinen ei hampaita vielä näin aamullakaan naurata.
Miltä kuulosta seinille puhutut asiat? Tyhyjältä napinalta, saman toistolta, eikä kaikupohjaa ole. Tunnen siis puhuvan paljonkin seinille, se mitä nyt enää viitsin puhua. Ärsyttää toistella kaikkea ja sitten todeta ettei kukaan kuunnellut. Väärinymmärryksiä päivästä toiseen. Reetan kohdalla olemmekin jo miettineet selkeää ja oikeaa kuulonalenemista, sillä toistoja tarvitaan. Vai onko se jo niin lyhyissä sykleissä tämä meidän arkemme, kun pyörimme koko ajan kimpassa, jotta kaikkeen kysytään mitä, hä, toistellaan ja kerrataan. Yhtä jankuttamista.
Miltä kuulostaa kärsimättömyys? Olen kärsimätön tuon Reetan piikityksen suhteen. Haluaisin, että kaikki korjaantuisi heti ja justiinsa, jotta uskaltaisin hengittää. Nyt tämä on koko ajan sellaista lyhyttä ja läähättävää, siis tämä minun hengitykseni. Tiedän, että tarvitaan pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä, jotta moinen hoituu. Mutta mistä minä sen tänään saisin, jos en ole ripaustakaan syntymälahjaksenikaan saanut. Sitä kärsivällisyyttä, meinaan. Tämä on sellaista löysässä hirressä roikkumista. Ei tiedä yhtään missä mennään. Toisaalta pelkään suunnatomasti tulevaa lyppiäkin. Toisaalta onko moiset piikit ehtineet parin viikon aikana saada siellä mitään näkyvää aikaiseksi. Haluaisimme tehdä kaikkea kivaa näyttelynkin suhteen, mutta kun emme tiedä edes missä olemme lokakuussa. Olo on siis lievästi kärsimätön. Haluaisin ajatella, että hiljaa hyvää tulee, mutta se ei vain istu minun nuppiini. Varsinkaan tänään ja ollenkaan. Haluaisin rykäistä Reetan asiat oikeaan suuntaan, siis paranemisen päälle justiinsa ja nyt. Mutta kuinka sen rykäisen. Välillä siis tuntuu, että tällä tavalla hiukan taas meikäläistä koulutetaan, mutta enkö ihan oikeasti opi. Mikä se on kun en saa tätä "tutkintoa" suoritettua, aina tulee hylsyä hylsyn perään ja eiku alusta. Eikö ihan oikeasti vähempi oppi riitä, sikäli mikäli minua on tarkoitus moisella opettaa. Eniten ärsyttää ja huolestuttaa se, että välineenä on oma lapsi. Välillä olen jo luullut oivaltaneeni asioita, oppineeni jotain tai valmistuneeni minuksi, mutta ei.
Miltä kuulostaa kun koira oksentaa? Sellaista "oukgh oukgh" ja nytkähtelyt päälle. Kuuleeko yökkäävä koira? No ei kuule eikä tottele, vaan jähmettyy paikalleen, yleensä maton päälle. Reino tuossa äsken yökkäili, lamaantui ja betoniksi muuttui. Sitä ei tahdo saada liikkeelle tai jaksa kantaa, silloin kun se yökkii. Niinpä ensimmäinen vaahdotus osui olkkarin nukkamatolle ja seuraava eteisen matolle. Sitten sain vastaan haraavan koiran työnnettyä pihalle. Kilahti ja sieppasi. Samalla kun kannoin, työnsin ja puskin koiraa ulos, keksi jo kuuro kissamme nukkamatolla olevan läjän. Eli opinko tästä jotain tai muutuinko yhtään kärsivällisemmäksi? Ehen! Savusin ja sisäisesti noiduin. Miten kuuro kissa voi tietää, että jotain tapahtuu, jos ei muulloinkaan tiedä. Miten se kerkiääkin osalliseksi moiseen läjään.
Miltä kuulostaa luento plasmatelevisiosta? Varsinkin kun on mitta täynnä koko hiivatin aihetta. En halua kuulla sanaakaan plasmoista, tuumista, hinnoista tai hankinnoista. Eli tämän asian suhteen heittäydyn itse tasan tarkkaan umpikuuroksi. Ihan oksettaa koko aihe. Mitäs jos vetäisin laatan aina nukkamatolle, kun aihe ei ole sovelias korvilleni. Mun puolesta voisimme olla ilman yhtä telekkaria, jos ei kerran osata moista ehjänä pitää. Kärsikäämme nahoissamme moinen. Maailmassa on nääs paljon puuhaa, oivallettavaa ja aistittavaa, sikäli mikäli television tuijottamiselta tajuaisimme. Se passivoittaa ja turruttaa, moni asia jää sen varjolla tekemättä. Sama toki koskee kaikkea ruutuaikaa, jota vietämme, se on aina jostakin muusta pois. Herkkä aihe tämäkin...
Jälleen tappelemme aamulääkkeistä, joka hiivatin kerta sama show. Miksi moisesta pitää aina taistella? Kilpajuoksua, kiristystä, kapinaa, uhkailua ja huutoa. Olen niin lopen kyllästynyt ja väsynyt moiseen kolme kertaa viikossa toistuvaan juttuun. Miksi Reetan pitää nostaa siitä aina kauhea meteli, kun ei vaihtoehtoa ole. "Nielase ne tabut ja sillä siisti!" Ja eiku menoksi...
Olihan minulla jotakin positiivisiakin virtauksia nupissani, milloinkahan ne rykäisisin. Vai joko ne unohdin?
Eilen kävin kahden typyn ja koirien kanssa metsässä. Ihana ilma, puolukoita ja sieniä. Latautumista ja luonnonrauhaa. Ihanaa yhdessä oloa ja leppoisuutta. Koirat löysivät jälleen tutun pienen jorpakon, siis savikolon. Sinne ne eksyvät aina naama virneessä. Reino ottaa reunalta vauhtia ja loikkaa montun keskelle. Taas uudestaan ja uudestaan. Kaino ei ui, mutta kahlaa mielellään. Sen jälkeen ne ovat onnellisia ja tuoksuvat kaikkea muuta kuin raikkaalle. Hamstrausvietin iskiessä on vaikea päättää kumpaa kättä käyttää. Jotenkin hölömyä kun samaan aikaan oikealla koukkii puolukoita, kun vasen hamuaa sieniä. mihin ne siitä raukat karkaisivat. Saimme kohtalaiset saaliit. Illalla tein sienimuhennosta, syötävän hyvää...
Olen käynyt myös tanssimassa. Teki pitkästä aikaa nannaa. Nyt lavalla oli vanhempaa konkariporukkaa tavallista enemmän, sillä Souvarit esiintyivät. Kun ikähaitari nousee, niin partavesikin muuttuu. Kaverini sen sanoiksi puki, siellä tuoksui perinteinen Mennen-partavesi. Äärimmäisen tärkeä oivallus tuokin. Onneksi minäkin pistin ruusukoltun päälleni, jotta sopeuduin joukkoon.
Perjantaina menimme osastolle piikille, sillä Imukin pistoksen annostusta nostettiin 0,2:sta 0,35:een milliin. Eli liki puolella. Se kuulemma vaatii sellaisen tarkkailun. Olimme sairaalassa yötä. Enhän minä siellä nukkunut, jotenkin vain pyöritytti. Niinpä sitten luin, luin ja ajattelin, hiukan luin ja ajattelin jälleen. Kunnes kaksi kertaa päätin kokeilla oikealla kyljellä unen tuloa. Siihenkäs Reetta välittömästi reagoi, kuin selkäni hänelle käänsin."Äiti." Miten neiti voi ajatella, että yöllä häntä laiminlyön, jos selän käännän. Valoihin tai lehden rapinaan ei minkäänlaista reagointia. Se oli kuulemma sellainen tunne unenkin läpi, että heräsi... Haa, symbioosi on vahva. Todella vahva. Hauskakin asia, alitajuinen asia myös.
Eihän siitä piikistä mitään tullut, siis ei aiheuttanut mitään erityistä. Eli siitä ei raportoitavaa, itse sen pistin, niin kuin kotonakin. Eilen soittelin sairaalaan ja pyysin saada siirtää piikkejä päivän aikaisemmiksi. Sain tahtoni läpi. Tämä siitä syystä, että perjantaina lähdemme kukonpieraisun aikaan ajamaan Kuorttia kohden. Ampulli vaatisi kylmäsäilytyksen ja tarkkailua toki jokaisen pistoksen jälkeen. Näinpä saankin pistää jo torstaina, ettei tarvitse perjantaina moista mukaan ottaa ja yön saamme tarkkailla kotona, mieluummin kuin reissun päällä. Hyvä näin.
Veriarvot Reetalla ovat hyvät. Hb noin 130, noussut siis. Trompparit laskeneet 198:aan noista perinteisistä liki kolmensadan lukemista. Leukkarit samaa tasoa, reilut kaksi. Maksa-arvot loistavat. Nyt minua kauheasti säikäytti tuo "alhainen" trompparitaso. Pyysin lisäselvityksiä, jotten aivan panikoisi moisesta. Itse pyörittelin sen johtuvan Imukinista, arvoja laskien. Sainkin paksun nivaskan luettavaksi ja sieltähän se selkeä syy löytyikin. Sitä kun pieni mieli ajattelee, että onko syöpä kasvanut, jos arvot laskee... Mutta silloin pitäisi monien muidenkin arvojen laskea samaan aikaan, eikä kohentua niin kuin Reetan kohdalla. Paniikin voi saada aikaan kaikesta, se on erittäin liipaisu herkässä. Miksiköhän? Lääkäreiden kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen taas luottavainen, siis sain palautettua moisen tunteen, joka välillä on hiukan ollut häilyväinen. Mutta uskon, että monella muullakin menee uskosta epäuskoon, toivosta epätoivoon, kiikkuen ja keinuen. Siihen vaikuttaa niin moni seikka. Sain käydä lääkäreiden kanssa erittäin hyviä keskusteluja, mieletön vahvistava tunne, kun pystyy jauhamaan ja avaamaan asioita.
Tänään pääsen omaishoitajien vesijumppaan ja uimaan. Illalla kirjoittamaan ohjatusti. Odotan kumpaakin kauhean innolla. Pääsen omieni pariin molemmissa hommissa. Minähän, vanhalla sielulla varustettuna, porukan liki nuorimpana viihdyn siellä eläkeläisten seurassa. Se porukka ei turhia napise ja tiedän ettei minun tarvitse jostakin plasmatelevisiosta moisilla keikoilla huolehtia ollenkaan. Jos puhuisin altaassa aiheesta, niin kaikki nauraisivat tekarit kiiluen, mitä tuo tyttö hubajaa... Tästä jatkukoon parempana tuleva viikko, parempana kuin yön hiljaisina tunteina voisi kuvitellakaan. Reettakin otti tabut sitten omasta tahdostaan näpsäkästi, kunhan ensin tunnin toista aiheesta napisi. Mitähän kaikkea sitä tänään oppiikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti