ReettaNoomiElina: TILITYS OSA 2

Näköjään paastot eivät tee hyvää tai ainakaan paranna meikäläisen oloa. Onneksi siis päästelin aamulla kauheimmat sälät ulos, joten nyt voin leppoisamminkin tilitellä. Tai siis ainakin yritän olla leppoisampi. Hahaa, siinäpä haasteentynkhää tälle iltaa. Vai vielä leppoisampi...

Kaksi sinisilmää...

Viattomiako?

Tollojen herkkä hetki.

Taustalla kiehuu hauki, keittoaika on sitten laatuaikaa ja miestenjuttuja...

Taistelukaverit, miksiköhän Vieno tykkää härppiä noita ohtahiuksia?

Vieno pienenä, eli Vieno Tyttis Lumipallo Lempi Lempeä.

Tollomme, eli Leino Tollo Maitoparta Letku Letkeä.

   Olen viime viikolla hypännyt säilönnän saloihin ja mehustellut marjoja. Nyt odotamme oman puun omenoita, jotta saisin keitellä hilloja. Säilöntävimma on sellainen vimma, joka vie mennessään. Sieniäkin olen säilönyt. Jotenkin mieletöntä, ottaa omatekemää hilloa puuronsilmäksi. Ehtaa, ehtaa. Metsän ja pihan puut värittyvät ympärillämme, nautin niin tästä värikylläisestä, hedelmällisestä ja kypsästä vuodenajasta. Minua jälesti yhtenä päivänä banaanikärpäset, sellaiset pienet pörrijäiset. Ukkokulta uskoi minun olevan niin hedelmällinen... Pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena vaiko loukkauksena.
   Tollo-kissamme on saanut varteensa lihaa ja karvansa kiiltämään. Kaippa sillä on helppo elämä, leppoiset kissanpäivät meillä ollessa. Komia on kolli. Pasin kanssa niillä on yhteisiä kollijuttuja, joita me muut ei aina ymmärretä. Tollo osaa jo istua keittiön korkealla jakkaralla, hellan vieressä, silloin kun Pasi sille keittelee pyytämiään kaloja. Siinä ne sitten turisevat pehmoisia. Vienoakin Pasi on yrittänyt opettaa jakkaralle, mutta Vieno näkee jakkaran vain kehotuksena pompata pöydälle. Siis se kissaneiti on vilipitön riiviö, aito ja ihana.
   Koirat olivat reissumme ajan mummulassa hoidossa. Voi sitä kaipauksen tuskaa, kun ne aamulla hain kotiin. Katsoin parhaakseni istua keskelle sohvaa, jolloin molemmat pääsivät yhtä aikaa nuolemaan korvat, posket ja kaulan. Siistiä. Kuinka vilipitöntä heidän ikävänsä ja palvontansa olikaan. Olen korvaamaton emo heille, siis maailman paras lähestulkoon. Papparainen soitteli illalla, joko haemme elikot, sillä niissä oli levottomuutta aistittavissa ja nälkäkin. Kyllähän meidän pitikin ne hakea jo eilen, mutta paluumatka hiukan venähti. Toki levottomuutta saa aikaiseksi hokemallakin kerran varttiin: "Joko tuli, kuka tuli? Onko nälkä? Ruokaa! Joko tuli, kuka tuli...." Vähäkö iskän ilme venähti, kun arvasin miksi koirat olivat olleet levottomia. "Siis nekö muka ymmärtää, taisin minä muutaman kerran sanua..." Todellakin, muutaman kerran, tunnen isäni. Illalla kun saavuimme, oli kissoillakin muutama tarina kerrottavana. Meno oli ollut kylläkin kuin kissatalossa, olivat hiukan ottaneet omia vapauksia. Ja kauhia lemu, sillä pari päivää siivoamaton hiekkalaatikko ja kaksi elukkaa, hiukan piti tuuletella siivouksien lomassa.
   Tänään olen pyykännyt, juossut juostavia, täyttänyt jääkaappia ja kokannut. Olen kiertänyt muutaman tutun luona ja esitellyt Kympin Lasten kirjaa, siis itkettänyt aika monia. Herkistää ulkopuolisiakin, näköjään, loistava eeppos. Olen järkkäillyt näyttelyä Oulun suunnalle, kysellyt tiloja ja aikatauluja... Siis kuinka tärkeää olisi, että moinen asia tulisi koko kansan tietoisuuteen. Näkyväksi ja kuulluksi. Onhan tätä syöpäelämää myös kehä kolmosen ulkopuolellakin. Tällä tavalla Lastenklinikan toimintaan kerätään varoja ja kenties joskus jokin asia on jossakin asiassa jonkin verran paremmin. Siis kansalaiskeräyksillä ja tajunnanvirralla saataisiin positiivisia nytkähdyksiä uuden klinikan toteuttamisessa. Helsingissä toimiva sairaala toimii museoon verrattavissa tiloissa. Vaikka itse olemme kritisoineen Oulunkin osaston kuntoa, niin kun saimme elää Helsingissä huomasimme elävän kolmekymmentä vuotta takapajuisemassa sairaalassa, kuin Oulukaan on. Siis, kun sai vertailupohjaa ja katsoi laajemmin. Onhan myös harmi, että Suomen huippulääketiede joutuu toimimaan moisissa tiloissa, alkukantaisissa, jotka eivät vastaa nykypäivän tarpeita ja haasteita. Tästä tietty voisin laajemminkin tilittää, mutta pian leppoisuus katoaa...
   Reetta sai pari viikkoa sitten kansainvälisen Dr Dog-maskotin. Koira saapui monen mutkan kautta meille. Se valmistetaan Kiinassa, oli lentänyt sieltä Kanadaan, josta mutkien ja välilaskujen kautta Intiaan. Sieltä parin viikon matkustelujen jälkeen Suomeen ja Reetalle. Koiran on kehittänyt kanadalainen tyttö, joka on aikoinaan ollut vakavasti sairas. Lopulta moinen maskotti oli hänen elämäänsä tullut, viimeinkin joku joka ymmärtää lasta. Tästä idea Dr Dogista on saanut alkunsa. Nyt se on kansainvälisesti tunnettu juttu, tärkeä osa toimintaa monissa lastensairaaloissa. Lähetin kiitoskuvan koirasta ja Reetasta sen lähettäjälle, joka taas välitti kuvan tälle idean kehittäneelle tytölle. Tai siis entiselle tytölle, joka on jo aikuinen. Mieletön tämä maailma ja nettiyhteydet! Kaikki voi olla niin lähellä ja tässä hetkessä. Koira sai nimen Pipi Amma, se on nyt tärkeä perheenjäsen. Kävimme kovan nimikilpailun, loppujen lopuksi tuo on yhteistyön tulos. Vernallakin oli hauska ehdotus; Kumi Na Uha. Lueppa yhdyssanana, loistava oivallus jälleen.
   Reetta on tänään jälleen vaatinut minulta koko ajan huomiota, kuuntelemista ja täydellistä läsnäoloa. Edes lehden kirkollisia ilmoituksia en taho saada luettua, kun nekin keskeytetään. Toki lastani vartenhan olen, mutta jokin kohtuus. Sanoinkin jo äsken, että puhu Vienolle, jos se jaksaisi kuunnella... Kunnes tajusin, että se onkin kuuro se kissa, siitäkös Reetta taas pulttasi. "Vielä nyt kuurolle kissalle puhumaan..."

   Alkukesästä törmäsin huoltoasemalla pahviseen naisfikuriin, ihan Pasin unelmien naisen näköinen. Niinpä sen sitten kampanjan päätyttyä puhuin meille asumaan. Kävin maanantaina tankkaamassa auton ja sieltähän se pahvinainen kannettiin välittömästi kyytiin. Toin se makkarin nurkkaan odottamaan Ukkokultaa ruokkikselle. Annoimme sille nimen Paula, Pahvi-Paula. Teoriahan kuuluu näin, että jos olen pidempiä aikoja pois kotoa, niin pitäähän miehellä vaimoke olla. Toiset hankkivat pumpattavia-Barbaroita, minä hanikin pahvisen-Paulan. Luulisi miehen olevan tyytyväisen. Koirat eivät olleet Paulaa vielä nähneet aikaisemmin. Kainohan moista pelästyi. Ei uskaltanut makkariin tulla, haukahteli vain oven suusta ja kauhisteli. Pasin piti sitten Paulaa ympäri huushollia talutella, jotta koira tajuaisi ettei se ole pelottava ja paha, jos kerran iskäkin sen kanssa kävelee. Näin meillä.
   Tuolla reissussa ollessa ajelimme yhden kuormurin perässä. Yhdessä mutkassa sitten sivuovi siitä autosta aukesi ja jotain lensi liikenneympyrään. Pasi yritti huitoa ja antaa käsi- ja valomerkkejä, minä huusin vänkärinpaikalta, mutta kuski ei nähnyt eikä kuullut. Ajoimme perässä, soitimme reksiterikeskukseen, numerotiedusteluun ja lopulta auton omistajalle. Sieltä kuului muutama ärräpää, lopulta kuljetus pysähtyi, mutta jätkät eivät olleet moksiskaan. Onhan tuo lasti vähentynyt-tyyliin. Pian tuli kiitosviesti omistajalta, sillä hukattu vehje oli 15 000 euron arvoinen... Tänään tuli kiitoksena satasen lahjakortti alkomaholiliikkeeseen, siis aidosti kiitollinen taisi se omistaja olla. Ehkei kuitenkaan niille jätkille, jotka toheloivat moisen asian. Ukkokulta lähti silmät kiiluen hankinojaan tekemään, ajatella satasella viskiä, ainakin tunnin se viipyi hiplaamassa ja silittelemässä. Lopulta tuli kotiin ja antoi puolet lahjakortista vielä meitsille. Minulla ei ehkä tuntia mene pullojen sivelyyn, ostan kauhiasti ertilaisia pikkupulloja, saanpahan kerralla ainakin korillisen...Sehän tietää bileitä, korot kattoon ja lanteet liikkumaan, jeah! Niin, missäköhän välissä ja sieluntilassa... Loppukoon tämänpäiväiset tilitykseni tähän, öitä kaikille.