RIIPPAKOIVU

Jos olisit puu, niin mikä puu? Itse tunnen olevani vaahtera tai koivu. Reetta on ehdottomasti riippakoivu. "Riippakoivulla on kaunis vahva runko, mielenkiintoinen pinta, vahvat oksat. Juuret ovat syvällä ja laajasti. Samaan aikaan sen oksat ovat kuitenkin rennot ja huumorintajuiset..." Jotensakin näin analyysi aiheesta kuuluu. Viikonlopun äitikurssilla nostin aiheeseen sopivan kortin, kuvan riippakoivusta. Se kertoi lehdettömyydellään syksystä, jolloin Reetta sairastui. Samaan aikaan se oli tavallaan kuin näkymä ikkunasta, siitä katsomme päivittäin ulos. Tämän savotan, kahden vuoden aikana, olemme nähneet riippakoivunkin monessa asussa. Välillä pelkkinä karoina riippuen, välillä silmuja puskien, välillä täydessä lehdessä, sitten taas ruskan väreissä ja lehtensä pudottaen. Mutta mikä asia on ja pysyy, no se riippa ja rentous. Kaiken kauheuden ja kokemusten takanankin Reetta kokee pilkahduksia rentoudesta ja huumorista. Reetta pitää riippakoivun asenteesta, letkeydestä. Kuinka kaunis se osaa olla rentona ja pakkasen puremanakin.
   Pitkillä eristysjaksoilla olen ottanut kuvia koivunrungoista, tuohenpinnoista ja oksantyngistä. Niitä olen sitten koppiin lapselleni puhelimeen lähettänyt, ihan että kosketus luontoon ja mieluiseen puuhun säilyisi. Kuinka paljon tarinaa saa mahtumaan johonkin kuvaankin. Niin tai ainakin me saamme. Tykkäämme myös maalata ja piirtää puita, niissä vain on jotain niin kiehtovaa. Nythän olemme estyneitä eristyksestä johtuen menemään syvälle ihan oikeaan metsään. Siis ettei Reetta kauheasti altistuisi sienille ja sen sellaisille itiöille... Näinpä jalkaudumme puistoihin ja pihoihin, pakko saada jokin kosketus aiheeseen.
   Eilen teimme jotain sellaista, mitä emme olleet kumpikaan aikaisemmin tehneet. Otimme kassillisen kynsilakkoja ja lähdimme puistoon. Siis haahuilimme ja etsimme passelin paikan, johon maastoutua. Valitsimme, kas kummaa, koivun jonka juurelle istuimme. Nojasimme rentoina sen runkoon ja fiilistelimme. Samalla kaivoimme kynsilakkoja esiin ja lakkasimme kaikessa rauhassa kynsiä. Reetta valitsi kirkkaanpunaisen lakan varpaankynsiin. Samalla hän laukaisi: "Minulla on tällainen punainen villitys, ei vielä kuitenkaan viidenkympin villitys..." Mistähän neiti taas moisen oli saanut päähänsä. Oli aika jännää istuksia polun varressa koivun alla, ihan uusi perspektiivi asioihin. Koirat löysivät meidät helposti, ihmiset säpsähtelivät tajutessaan kynsiään lakkaavat huuhaat. Toiset vetivät maastopyörillään polkuja hiekka pölisten. Ihminen näyttää ihan erilaiselta koiraperspektiivistä katsottuna polkupyörän selässä. Jotenkin paljon "pyllykeskeisemmältä", pää jää silleen pieneksi nupiksi. Saimme kaveriksi kirvoja, siemeniä ja leppäkerttuja. Kyllä tekikin hyvää nojailla vahvaan runkoon ja hengitellä kaikessa rauhassa. Ainakin itse tunnuin jotensakin hiukan latautuvan. Kannatti siis kokea tuokin.
   Silloin kun Reetta on ollut hypnotisoitavana, hän on kuvitellut mieluisen matkan kuljettavaksi. Siihen matkaan kuuluu kauniita maisemia, värejä, tunnelmia, aurinkoa ja vettä. Jossakin matkan varrella mielikuvat ovat vieneet lempipuun juurelle istuskelemaan ja nojaamaan se runkoon. Siitä saa kummasti voimaa, ihan jo pelkästään ajatuksenkin voimalla. Mielikuvituksessaan. Niin mikäpä olisi kauniimpi paikka kuin nojailla riippakoivun runkoon, rannassa, veden äärellä ja kesästä nauttien. Tuskin meille kenellekään moinen mielikuvaharjoitus hallaa tekisi.
   Vuosi sitten toukokuussa, kun nivelsiteeni iltamyöhällä jalastani rikoin. Silloin ihan konkreettisesti minun piti syleillä koivua, siis poski runkoa vasten ja tiukasti kiinni pitäen. Siinä sitten laskeskelin ja tuntojani kuulostelin, kuinka kävi. Reetta soitti minulle juuri silloin ja piti hyvänä ideana sitä että nojailen puuhun, onpahan sentään joku johon nojata. Olihan äiskä-parka yksin ja kauhean kivun kourissa.

   Nyt on siis lauantai ammupäivä, olemme osastolla. Yön Reetta oli jälleen annetusta piikistä johtuen tarkkailussa. Ei raportoitavaa, nukkui hyvin. Saisimme poistua täältä, asunnolle tai vaikka kotiin. Mutta paskat me mihinkään poistuta, lusitaan kunnolla. Siis emme lähde suhaamaan kotiin, pysymme Oulussa. Alkaa nämä ees taas sahaamiset jo nyppimään. Hienot on maisemat matkalla katsella, mutta nyt ei lähetä katsomaan. Ennen kaikkea se on ajallisesti aina pari tuntia suuntaansa. Senkin ajan päätimme käyttää toisin. Ja tavoite on päästä kotiin maanantaina, niin ei hoppua senkään puolesta. Nyt osastolla meillä on jälleen muutama aikaa vievä projekti kesken. Maalaamme ja piirrämme kangastusseilla. Välillä pitää kuivua ja sitten taas jatkaa, joten eipä tästä mihinkään jouda. Kunhan saamme jälleen seuraavan vaiheen tehtyä niin sitten vapaudumme täältä. Eilen nauroimmekin olevamme sellaisia avohoidon tapauksia, muka vapaita, mutta tilivelvollisia ja liekassa. Äsken kemiamme sihahtivat, kun tuli kina puolentoista sentin viivasta. Niin siitäkinhän voi kilahtaa, siinä meni tussit nurkkaan molemmilta. Kauhea taistelu noinkin ilman aikaisesta asiasta. Mutta pistäppä kohallesi, sama naama yötä päivää ja vielä avohoitotapaus. Saa siinä tussin silloin tällöin nakatakki. Onneksi ei lentele mitään isompaa, niinkuin tippakoneet tai televisiot. Silloin ehkäpä avohoito muuttuisi sellaiseksi ikkunattomaksi koppihoidoksi. Silloin ei riippakoivujakaan ikkunasta kykenisi katselemaan.
   Kyllähän tämä välillä tuntuu, että voisi vaikka seota, siis luulen yhä etten ole seonnut. Näin kokee moni muukin vanhempi, joilla on pidempi kakku lapsensa kanssa lusittavana. Tämä on niin loputon savotta, päämääristä ja matkan kestoista mutkineen ei ole tietoa. Iltaisin uni odotuttaa ja yöt ovat pätkissä torkahdettuja. Onneksi minä pääsääntöisesti nukun, mitä nyt viimeinen viikko on mennyt hiukan harakoille. On ollut aika monta ärsytystekijää, ihmekös tuo. Mutta pikkuhiljaa luulen jälleen löytäväni heinäkuussa saavutetun tasapainon. Ei ole vaihtoehtoja, se tasapaino on vain löydettävä ja etsittävä. Vaikka sitten niihin koivuihin tukeutumalla. Onneksi tuo neiti jaksaa porskuttaa pilke silmissä. Eilenkin juoksi ottamaan piikin ja saman tien juoksi takaisin leikkimään. Ei jäänyt haistelemaan ja maistelemaan miltä tuntui. Ei kuulemma kauheasti miltään ja menoksi. Ennen jokaista pistosta Reetta saa parasetamoolia esilääkkeenä, sillä piikki saataa aiheutta horkkaa. Kuumepiikkiä, flunssan oireita, uupumista tai jotain mitä ei kukaan tiedä. Emme kauheasti tällä hetkellä analysoi mitään, vaan vedämme fiiliksellä. Kyllä se käänteihyljintä sitten kertoo, kun aikoo nostaa päätään. Siihenhän tähtäämme. Toisaalta sehän oli vuosi sitten pelottava asia, jos sitä noin niinkuin tuli, nyt sitten oikein odotamme. Silleen sopivasti, kunhan siihenkin löytyisi jokin kultainen keskitie. No, sitä tuskin tänään löytyy suuntaan tai toiseenkaan, joten meillä on mahdollisuus jalkautua katselemaan vaikka noita rentoja riippakoivuja. Yleensähän sitä ajattelee, että koivun runko on mustavalkoinen. Mutta kun sitä lähemmin tutkii, niin ei se nyt ihan mustavalkoinen olekkaan. Siitä löytyy koko värien kirjo. Mitäpä jos itsekin menisit hiukan lähemmäksi moisia luonnon ihmeitä. Antaisit käden sivellä pintaa, nenän haistella tuoksuja ja silmien imeä nähtyä. Kummasti alkaa värit palaamaan mustavalkoiseenkin maailmaan. Niin ja kaikilta salaa voisit hiukan halatakki. Mutta jos pelkäät savasi huuhaan maineen, niin tee se todella salaa. Mutta tee kuitenkin... Tsadaa!