TURHUUDEN MARKKINOILLA
Tänään kävelen rihkaman keskellä,
enkä keksi enää ostettavaa. Kaikkialla pursuaa yltäkylläisyyttä, materiaa,
krääsää ja turhuutta. Mihin me kaikkea tätä tarvitsemme? Kuka kaikkea tätä
tarvitsee? Olenko itsekin ollut materian ja turhuuden vietävissä. Ajoittain,
kyllä, myönnetään. Kuinka monia kauniita, mutta kuitenkin turhia asioita
itseltänikin löytyy. Mihin minä niitä tarvitsen? Tukevatko ne jotenkin egoani,
pönkittävätkö itsetuntoani. Sitäkin, olen jotenkin tiettyjen asioiden kautta
vahvempi. Tunnen, kuinka johonkin rihkamaan, koruun, vaatteeseen, astiaan,
kiveen tai materiaan on kudottu pala sieluani. Kuinka jokin toiselle mitätön
asia kolahtaa itselle. Puhuttelee. Kuinka tunnen hengenheimolaisuutta vaikkapa
kaulakorun kanssa, kuinka se puhuttelee. Itselläni suuria aarteita ovat kivet.
Voin sivellä niiden pintaa, ne rauhoittavat. Kivet ovat hyviä kuuntelijoita,
pehmeitä. Tarvittaessa ne lämmittävät tai viilentävät. Aina ne kuitenkin
rauhoittavat. Meillä on kiviä sisällä, pihalla, ikkunoiden välissä,
kynttilöiden juurella. Toisille kivi on vastus, me taas olemme tietoisesti
niitä keränneet. Kivien tarinaan uppoutuneet. Mitä on tapahtunut kivelle, josta
on pala pois, osa lohjennut. Mikä kipu on sen tarinan takana?
Eilen näin hopeakorun, joka oli tehty lusikasta. Se oli riipus, selkeä
ja kierrätetty. Mikä siinä jäi puhuttelemaan, miksi se kosketti? Mietin lusikan
alkuperää, koettua matkaa ja uudistettua olomuotoa. Kuinka siitä on hiottu
esiin ajattomuus ja tehty iätön. Kuinka joku on löytänyt yksittäisen lusikan
arvon arvaamattoman, tajunnut sen kauneuden. Jalostanut orvosta, pois
heitetystä ja eriparisesta mielettömän upean yksilön. Voi kuvitella kuinka
tekijä on lempeästi sivellyt lusikan pintaa, katsellut sitä tyytyväisenä, ollut
sopusoinnussa materiaalin kanssa. Kuinka tekijä on ollut tyytyväinen
lopputulokseen, henkäissyt valmiin riipuksen puhuttelevaa kauneutta. Nostanut
sen katseensa korkeudelle, peilannut lusikasta omaa tyytyväisyyttään ja
kädentaitojaan. Katsonut pinnassa valon leikkiä.
Moniko meistä ihmisistä pönkittää itseään yltäkylläisyydellä ja
rihkamalla. Peittäen todellisen minuutensa, koska ei uskalla sitä avoimesti
näyttää. Itselleenkään paljastaa. Milloin tulee oman itsensä kanssa siihen
pisteeseen, ettei enää löydä sitä rihkamaa, jolla peittää. Pari vuotta sitten
kun eksyin turhuuden markkinoille pakon sanelemana, moinen iski päin
tajuntaani. Ihmiset hamstrasivat kuin maailmanlopun edellä kaikkea ympäriltään.
Kaksin käsin ja molemmin puolin kärryä. Tarvitsivatko he ihan oikeasti kaikkea
sitä? Mihin? Oliko se vain hetkellinen tyydytys, joka heitettiin sitten myöhemmin
turhana pois. Kaiken muun turhan kanssa, liikana. Varmasti näinkin, kuinka se
rihkama vain oli välikäsi, jonka kautta paettiin kenties todellisuutta,
pönkitettiin itsetuntoa. Siihen ei uskallettu kiintyä, sen tarpeellisuutta ei
mietitty. Niin ja siksihän se ostettiin rihkamana, jottei siihen tarvitse
kiintyä. Voi pistää kiertoon ilman omaatuntoa ja syvällisempää pohdiskelua.
Meissä ihmisissäkin on niin paljon hiomattomia timantteja, loistavia
yksilöitä. Voi kunpa meille jokaiselle löytyisi se ikioma koruseppä, joka
kykenisi yksilöllisyytemme hiomaan esiin. Omaa persoonaamme tukien ja
vahvistaen. Vuosi vuodelta kaikessa sisin nostaa arvoaan. Enää minulle ei
pinnallisuudella ole niinkään arvoa, sitä mitä ensi silmäyksellä näemme. Haluan
perehtyä moneen asiaan pintaa syvemmältä, syvästi. Useilta eri kanteilta,
miettien, makustellen, kuunnellen ja perehtyen. Kuinka vaatimattomuudenkin
takaa saattaa paljastua mieletön hehku, aito sisin. Kuinka tärkeää tämä hehku
on löytää, antaa sille tilaa ja kunnioittaa sitä. Siihen ei tarvita tekokultaa
tai rihkamaa. Naarmut ja lommot ovat kultaakin arvokkaampia, ne ovat todellisia.
Kirjoitin tämän tekstin viikko sitten kirjoittajakurssilla, siten että ensimmäinen lause oli annettu, loput ovat omaa tuotantoa. Laitoin paikallislehteen ja he päättivät sen julkaista. Koru on nyt minulla itsellä, se on ihana. Parasta on vielä sekin, että se ääntelee kivasti. Sitä puolta en tiennyt ennen kuin sen kaulaani laitoin. Eli se on lähes heräteostos, muttei ollenkaan turha, se on tärkeä ja muistuttaa vaahtoamastani aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti