MYSTEERINEITI

Rääpäisenpä pikakelauksen eilisestä, sillä sehän oli eilen ja huomisesta ei taas tiedä. Tilanteilla on tapana vaihtua niin sukkelaan, ettei aina pysy itsekään mukana.

   Lähdimme aamun sarastaessa, laulellen matkaan. Osastolla olimme kello 10.20. Salamana oli palveluskuntaa ympärillämme, pikakelaus kaikesta. Neiti oli reipas, oireeton ja yhteistyökykyinen. Hoitosuunnitelman kertaaminen, nyt sen laajemmin ymmärsin ja huojennuinkin. Sama sytostaatti neljän viikon välein, samaan aikaan kortisonit ja mahansuojalääkkeet. Kotona suun kautta kaikki muu, sytostaatti vain suoneen. Seuraava lyppi ja sytostaattitippa sattuivat samalle päivälle, siis päivälle joka meillä on jo kalenterissa... Kanyyli ja samalla verikokeet. Nielua tsekatessa sieltä löytyikin peitteitä molemmin puolin. Ja neiti ei oirehdi, siitäpä syystä taas sen "sata" lisäkoetta verestä. Pieni pääni miettii nyt kuumeisesti noita peitteitä... Voiko se olla käänteishyljintää, eikai sientä, angiinaa, kertooko kroppa jotain meneillään olevasta kuumeilusta, liittyykö moiset tehtyyn kantasolusiirtoon ja sen mukana oleviin peikkoihin ja viruksiin, onko ne muuten vaan siellä ilman syytä siis niin kuin mysterisoimassa huvikseen vain. Reetta ei ole kipeä, ei kuumeile muuta kuin piikistä hetkittäin. Samalla tulkittiin tiistain labrat. Olin itse sinne crp:kin määrännyt. Arvot jälleen loistavat, kuin täysin terveellä. Leukkarit halutulla tasolla, sytostaattiannoksen noston jälkeen. Ja itselle oli tärkeää laskenut crp, joka oli 6. Eli sekään ei siis viitannut angiinaan, vaikka nielussa on peitteitä. Reetta sai kiitosta siitä, kuinka jouhevaa häntä on tutkia ja tehdä toimenpiteitä. Samalla kun laitetaan kanyyliä, toinen käsi askartelee. Sieltä sitten pöllöhölökkää keuhkojen kuvantamisiin. Takaisin osastolle ja sytostaattia suoneen.
   Uutena lääkkeenä alkoi sellainen vahva kipulääke aamua iltaa, jonka ominaisuuksiin kuuluu pahojen asioiden tuhoaminen. Se siis tukee immunologiaa, "syömällä" klooninmurusia. Kapseleita tuli kaksi kahdesti päivässä, sellaisia kalvopäällisiä. Reettahan ei suostunut tai kyennyt sitä kokonaisena nielaisemaan. Sehän aiheutti jälleen mysteerikyselyn, saako kapselia avata. Kenelläkään ei siitä ollut tietoa, mistään ei suoranaista kieltoakaan löytynyt. Sitä soitettiin apteekkia myöten ja selkeää kieltävää vastausta emme saaneet. Eli nyt siis avaamme kapselin ja sekoitamme juomaan. No, uusien kapselien kanssa on taas uusia mutkia matkassa. Emme saaneetkaan illalla apteekista moisia ulos, koska siinä oli lapselle hevoskuuri. Siis lääke ei ole lastenlääkkeissä ja annostus hipoo jotakin... Illalla jälleen apupuhelua osastolle, jossa se herätti jälleen paljon lisäkysymyksiä. Näinpä illalla annoin Reetalle vain toisen ja aamulla toisen tableteista, jolloin aloitettu lääke pysyy kuitenkin kuvioissa mukana. Nyt sitten päivystäjän takapäivystäjä pähkää asiaa apteekin aukioloajan puitteissa... Josko nyt illaksi olisi paketti moisia käytössä.
  Illalla Reetta itketti lääkemäärien kasvu, juuri kun luuli, että moiset määrät olisivat mennyttä. Aina vain uusia, liika paljon. Illalla oli siis kortisoni, sytostaatti, mahansuojalääke, tämä uusi särkylääke ja Imukin-piikki. Ymmärrän siis täysin lapseni krokotiilinkyyneleet. Saunassa asiasta puhuimme, kerroin kuinka tärkeää niiden lääkkeiden ottaminen on, jottei tarvitse olla sairaalassa. Reetta ymmärtää täysin, mutta itkettää silti. Kysyin: "Tympäseekö?" Nyökkäys. Kysin: "Harmittaako?" Nyökkäys. Kysyin:"Pelottaako?" Pään puistaminen. Siis pahinta on tympäisy ja harmitus, lastani ei pelota. Siis sehän on loistava juttu, olla peloton kaikesta huolimatta. Mistä lapseni moisen mysteerisen vahvuuden ja luottamuksen saa, on tyyni pelkojensa kanssa. Aivan käsittämättömän ihana asia. Illalla koski leukoihin ja tarvittiin vierihoitoa, sitä oli tarjolla.
   Yöllä Tessa kipusi sänkyyn minun ja Reetan väliin. Otti kaulastani kiinni, rutisti, heitti jalkansa ympärilleni ja tuhisi todella liki. Aamulla sekin aiheutti kummastusta, kun Tessa heräsi. Ei siis tiennyt olevansa minun kainalossa. Viime viikkoina olen huomannut olevani lasteni luottamuksen arvoinen. Se on tärkeää tässä savotasssa tajuta. Osaan siis olla lapsilleni äiti, jolle uskaltaa kertoa, joka ottaa liki ja on läsnä. Siis se on mielettömän tärkeä ja vahvistava kokemus. Olen siis jokaisen raivopaukun arvoinen ja ansainnut, siis lapsilla on luottamus siihen, että niin saa tehdä, jos siltä tuntuu. Äiti ottaa kopin, äidille uskaltaa kertoa.
   Tänään saan siis puhelun osastolta, kuinka lääkkeen annostus ja saanti varmistetaan. Huomenna saan puhelun osastolta, jolloin ainakin jotakin viljelytuloksia nielun puitteissa valmistuu. Kenties myös lypin Turun analyysi... Samalla kenties kommenttia myös kauhkojen kuvantamisista. On niin monta mysteeriä, avattavaa asiaa kehissä. Mysteerejä lääkäreillekin, mitä kaikkea tuossa neidissä onkaan vallalla. Neiti sen kun porskuttaa, laulaa, tanssii ja askartelee. Sanoo minullekin, ettei tarvitse huolehtia, homma hoituu... Eilenkin auton takapenkiltä hihkaisi naama naurussa hetkuen ja ketkuen: "Kato vaikka, niin uskot, minulla on asiat ihan hyvin!"