"Jos uoman pohjalla ei olisi kiviä, ei virta voisi laulaa." Aamulla luin moisen Positiivareiden sivulta, tottahan se. Olen niin koko päivän yrittänyt löytää positiivisuutta ajatuksiini, mutta ei onnistu. Tulimme juuri pitkältä, tuuliselta, fyysiseltä ja aurinkoiseltakin pyörälenkiltä. Mietin niin kauheasti näitä omia tuntojani. Olen suunnattoman vihainen, vähän kaikille ja kaikesta. Luulin sen tunteen jo säilötyn kuukausi sitten, kun se ensimmäisen kerran näin voimakkaana iski. Mutta ei, vihaan niin tätä helevetin taistelua. Vihasin tuulta. Vihasin Reetan vinkumista, kun ei ylämäkeen kassinsa kanssa tahtonut jaksaa. En jaksanut minäkään, sitäkös vihasin. Saatan vihata kaikkea ja mitä vaan. Kauheaa, jos vihoissani paukautan vaikka jonkun taulapään liikenteessä, potkin auton kyljen vaikka lommoille... Tai viha alkaa viedä minua.
Olen kateellinen, vähän kaikille ja vähän kaikesta. Aamulla luin huippuunsa treenatun fitnesurheilijan tuskaa ja rääkkiä käsitteleviä tunnelmia. Olin kateellinen, että jotku voivat omaa kroppaansa hallita noin totaalisesti. Olin kateellinen ja vihainen siitäkin, että huippuunsa näännytetty ihminen valvoo öitä ja palelee toppavaatteissa. Niitähän meilläkin, mutta ihan toisesta syystä. Lapsella saattaa olla kuumepiikki tai äiti saattaa kieriskellä unettomana liskojen yrittäessä hirttää yön hiljaisina tunteina. Toiset näännyttävät tahallaan, tietoisesti ja systemaattisesti itseään. Kun taas näillä koluamillamme osastoilla yritetään tietoisesti nesteyttää, ruokkia vaikka nenämahaletkulla ja pitää hengissä. Eiväthän nämä yksi yhteen ole verrattavissa, mutta kuitenkin. Olen itsekin lukuisia kertoja ollut rankalla nestepaastolla, jopa paria viikkoa. Kieriskellyt horkassa, nälässä ja vierotusoireissa ruuasta. Samaan aikaan olen tuntenut suunnatonta tyydytystä, kun pärjäänkin pelkillä litkuilla. Peilikuvallani ovat alkaneet lahkeet pidentymään, eli takapuolen surkastumisen myötä jalatkin saavat lisää pituutta. Paaston jälkeen on tuntunut typerältä aloittaa syöminen, kun se hyvänolon tunne on niin koukuttava ja olo kevyt.
Tunnen tuskaa lapseni puolesta, mitä kaikkea tämä eilen aloitettu piikitys tuokaan tullessaan. Eikö kaksi vuotta jo elettyä syöpäelämää, olisi kohtuullinen yhdeksän vuotiaalle. Nyt aloitetuilla pistoksilla on tarkoitus käynnistää elimistössä käänteishyljintää, joka sitten puhdistaa omalla kapinallaan luuytimen siitä murusesta. Tällaisesta hoidosta ei ole Oulun henkilöstöllä juurikaan kokemusta, eli koekaniineina olemme. Katsotaan mitä tuo tullessaan... Onneksi olen tätä kautta löytänyt ihmisen, jolta olen saanut hurjasti nippelitietoa aiheesta. Ja sitä valtavaa toivoa ja vertaistukea. Näinpä olen kyennyt iskemään faktoja kehin myös täällä, tietämällä aiheesta. Se näyttää huojentavan hoitajiakin, niin ja tunnen sen huojentavan minunkin mieltäni. (Kiitos J!) Tänään päätettiin lopettaa myös viimeinen sytostaatti, sitäkin olin ajatellut itse ehdottaa. Sillä tämä immunologiaa vahvistava ja rassaava piikki kumoaa sytostaatin vaikutuksen ja toisin päin. Samalla molemmat kuormittavat maksaa. Eli maalaisjärjellä, maksimitehot piikistä, jolloin maksa-arvot kertovat siis suoraan käänteishyljinnästä. Ei tarvitse suhteuttaa sytostaattien vaikutuksiin maksassa. Nämä piikit ovat sitten suhteellisien hinnakkaita. Apteekkari tykkää! Sikäli mikäli hoitoja pystytään jatkamaan ja piikitystä antamaan, niin senhän teemme kotona. Kuusi ampullia, eli kahden viikon tarvis maksaa meille reilut 450€. Jabbadabbadui! Maksakoot vaikka suurempia maltaita, niitähän isketään ja niillä parannutaan. Tässä vaiheessa sitten huokaus hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, onneksi on yhteiskunta.
Viikonloppuna yksi äiti sanoi tunteneensa suunnatonta pettymystä sairauden uusittua. Olen löytänyt itsestäni myös saman tunteen. Tänään vastaan tuli jälleen uuden lapsen uusinta, silloin se pettymys läikähti heidänkin puolestaan vihan kanssa. Toki elämäänhän kuuluu pettymykset, nehän kasvattavat. Mutta pettymykset syöpäsaralla ovat lamaannuttavia, tietävät valtavia taisteluja. Ne ovat keuhkot tyhjiksi ja kippuraan lyötyjä- pettymyksiä. Pettymys lapseni puolesta on kova, pettymys siitä, ettemme ihan voittajina vielä selvinneetkään. Olisin niin halunnut jo jonkin "rastin" löytyvän, niinkuin suunnistuksessa. Inhottaa peruuttaa ja rynniä samaa reittiä takaisin ja aloittaa taas uudelleen.
Tänään olen myös suunnattoman pettynyt hääpäivästämme. Sen ei käsikirjoituksen mukaan pitänyt mennä näin. Viidestoista hääpäivä, jibbiai, eukko ja lapsi lusivat syöpäosastolla ja loput kotona. Pettymyshän se, perheen kuuluisi tehdä ruokaa yhdessä ja kattaa kauniisti. Toisaalta hämmentävää on sekin tajuta, että tämä on kuitenkin paras hääpäivä vuosiin. Olen pettynyt itseeni, että lapseni yllätti minut moista asiaa nyyhkyttämästä. Eikö tässä nyt kummemepia itkunaiheita ole. Olen pettynyt itseeni, etten taho jaksaa koko aikaa olla sata lasissa Reetan mukana. Tarvisin nyt sen latautumisen, surr rurr, taas mennään... Onneksi en ole kotona, sillä raukka yrittäisin tietenkin perinteitä noudattaen survoa itseni hääpukuun. Sehän vasta totaalipettymys olisikin myöntää, että läskit ovat ajaneet ulkomuodon ja koon sellaisiin mittasuhteisiin, ettei enää mahdu edes hääpukuun. Mutta vielä joku päivä minä siinä hillun ympäri pihoja, jääkööt vaikka selästä auki, mutta hillun...
Nyt meillä lämpenee sauna, saamme olla tämän yön asunnolla. Huomenna paukautetaan uusi piikki, jolloin pitää jäädä yöksi osastolle. Ostimme myös tuoksukynttilän. Ihan oli pakko kuvitella ja saada sellainen rentouttava tuoksu ja nautittava olo. Ajattelimme nautiskella illasta pitkän kaavan mukaan, piirustellen, kokaten, rupatellen ja nauttien. Eilen lähtiessä otin mukaan erilaisia puukyniä ja värejä. Tänään kävimme varastojamme täydentämässä ihanilla isommilla vihkoilla ja muutamalla mielettömän upealla kynällä. Eilen päivällä ehdimme parvekkeelle perustaa ateljeen. Kokeilimme ja testasimme tekniikoita parvekkeella, seitsemännessä kerroksessa, puiden latvojen tasalla ja kauniissa syysauringossa. Illalla inspiraatio jatkui koekaniinina ollessa, piikki pyllyyn samalla kun syntyi taidetta. Lääkäri aamulla kyseli näkyikö lehahduksia ihossa, ehkä näkyi, mutta kun emme erottaneet oliko se pastelliväriä vaiko käänteistä hyljintää. Oli naama sen verran kirjava. Eilen minäkin lehahtelin. Yksi hoitaja oli ihan huolissaan kirkuvan punaisesta kaulastani. Pelkäsi minun saaneen allergisen reaktion jostakin. Niin sainkin, sain allergian sairaalasta ja tästä tilanteesta. Päänsärkyni on siirtynyt nyt tällaiseksi kropan viestinnäksi. Aikoinaan kärsin hampaasta johtuvasta rajusta hermosärystä. Mitenkä hermosärky näkyy päälle päin, eipä juuri mitenkään. Minulle nousi pahimpien kipuaaltojen aikana valtava nokkosrokko, kaula ja rintakehä muuttui tuskaisen punaiseksi ja siihen tuli paksu laattamainen alue. Minulta katosi eilen myös ääni, kun saavuin osastolle. Pelkäsin olevani taudinkantaja, mutta muualla ääni toimii oikuttelematta. Asunnolla ja ulkoillessa moitteettomasti. Tästä olen vetänyt amatöörijohtopäätöksen, että moinen prässi syöpyy yhä syvemmälle psyykkeeni, niinkuin ei tähän mennessä olisi vielä tarpeeksi syvälle ehtinyt syöpyä. On ollut kauheaa todeta, ettei jaksaisi taas uudelleen moista rumbaa, mutta onneksi toinen jaksaa vuorostaan tukea ja porskuttaa. Niin eihän minun tarvitse muuta kuin vain olla ja leijua täällä yhteiskunnan huollettavana.
Tuohon aamuiseen ajatukseen palatakseni. Minä niin tarvitsen ääntelevää vettä, sopivasti kiviä uoman pohjalle, jotta vesi saa pomppia äännähdellen niiden yli. Mutta eikös meteorologitkin ole sanoneet, että Pohojanmaalla on ollut paljon sateita, jolloin vedenpinnat ovat nousseet tulvien myötä. Silloinhan ei ääntele mikään uoma, hyrrää vain massalla. Sehän on vähän niinkuin tämä meidän tilanne, liikaa vettä, tuhoa ja vesivaurioita. Mutta eiköhän moinen luonnonoikku syksyn mittaan korjaannu, vesi laske normaaliin uomaansa. Jolloin uoman pohjalta paljastuu kivet, joiden yli pomppiessaan vesi voi laulaa. Nyt saunaan....
torstai 30. elokuuta 2012
tiistai 28. elokuuta 2012
TUNNEKARUSELLI
Pyöritys jatkuu monissa asioissa, lähinnä tunnepuolella. Siis olen kokenut tunnekarusellin, joka välillä hidastaa vauhtiaan, välillä pyörii vinhasti. Kyydissä olen, mihinkäpä tästä hyppäisi. Saati sitten, että pääsisin hyppäämään vaikka haluaisikin.
Viimeisen viikon aikana olen saanut kokea valtavasti erilaisia tunnetiloja. Valtava huojennuksen helpotus Reetan tilanteesta. Siis sellainen akuutti siirtopaniikki löysäsi. Mutta nyt se paniikki on viritetty niinkuin kuminauha pidemmäksi jälleen, välillä se löysää, välillä se kiristyy. Se on toisaalta erittäin elastinen ja muuttuu nopeasti suuntaan jos toiseenkin.
Kun lorvailin Helsingissä ja lähiseuduilla muutaman päivän, tunsin jopa kevyttä leijuntaa. Nostalgiaa, kierrellessäni tutuissa kaupungeissa ja tavatessa ihmisiä menneisyydestä. Moni asia on ja pysyy tismalleen samana, vaikka vuodet vierii ja kokemukset muuttuu. Elämäntilanteista puhumattakaan. Mutta jokin oli aina niin kuin ennenkin. Oliko se henkilökemia, tunnelma, saunanlaude, nauru, halaus vai marjapensas. Omenahyvä on myös sellainen yhdistävä muisto ja tekijä, sellaisen teimme aamupalaksi. Tunnelma oli ajaton, kiireetön, aikatauluton, kiva, leppoisa ja avoin. Juuri sitä mitä tarvitsinkin. Samalla myös spontaani ja kupliva. Tavoitin jopa sen vapauden tunteen, johon ei suurperheen arjessa kykene. Ei ollut jokaisesta asiastaan tilivelvollinen, vaan voi hypätä junaan ja katsoa mihin se vie.
Perjantai-iltana pääsimme äitikurssille. Olin sitäkin odottanut ja latautumista kaivannut. Ajattelin, että sieltä saisin uusia paukkuja ja eväitä arkeen, silleen uusia ajatuksia ja kuplia. Minulla olikin yllättävän paljon ennestään tuttuja ihmisiä joukossa, siis myös Helsingin keikalta mukana kulkevia. Myös täysin tuntemattomia. Mutta siinä joukossa oli kuitenkin erittäin helppoa olla ja puhua samaa kieltä. Oikeastaan kenen vaan kanssa voi keskustella mistä vaan. Sitä on ehkä vaikea ulkopuolisen käsittää, mutta lapsen syöpä on vahva yhdistävä tekijä. Vertaistuen voima on käsittämätön. Se myös kannattelee.
Lauantain elämäntaidetta odotin mielenkiinnolla, sillä sehän on sitä taideterapiaa, jonka puolesta jaksan luukuttaa. Havaitsin myös, ettei se todellakaan kaikille ole luontaista tai helppoa. Sellaisenkin pitäisi lähteä omasta itsestään, ei aikatauluttamalla tai pakottamalla. Ja ennen kaikkea se tarvitsisi paljon aikaa; aistimiseen, kokemiseen, purkamiseen, tuntemiseen ja analysointiin... Meillä oli käytössä pienehkö huone, yli kaksikymmentä ihmistä ja valtavasti tunteita. Aloitimme valitsemalla kuvan, joka kuvastaa sitä tunnetilaa joka oli lapsen sairauden varmistuttua. Toinen kuva kertoi tämän hetken tunnetilasta. Sitten piirsimme, maalasimme, askartelimme "kehystetyn" kuvan omasta tunteesta, miltä tuntuu elää tilanteessa tai jotain sinne päin. Lopuksi piirsimme voimakuvan itselle, siis tavoitteen ja voimaannuttavan asian. Kaikki nämä kuvat avasimme kertomalla tunnelmista, sairaudesta ja tilanteestamme. Siis yli kaksikymmentä raastavaa, koskettavaa ja kipeää tarinaa. Siihen kun lisätään hysteeriset itkukohtaukset, jotka tarttuvat. Niin ei se helppoa ollut. Minä olen yleensä sellainen ihminen, että kun käyn montussa, niin pian pitää saada nokka pinnalle, muutenhan sitä hukkuu ja tukehtuu. Nyt tunsin, että minua pidettiin siellä montussa oikeastaan kokonainen päivä. Tunsin olevani paljon heikommilla jäillä kuin todellisuudessa koen olevani. Saavutetusta tasapainosta ei tietoakaan. Kahden vuoden aikana on ollut pakko jo tiettyjä asioita paketoida muistoihin, nyt ne revittiin jälleen auki. Toisaalta kyllähän niihin itsekin palaa, mutta minä en halua jäädä siihen lokakuun tunnetilaan kahden vuoden taakse. Sen jälkeen minulla on ollut muutama muukin tunnetila ja monttu. Vastaan on tullut muutama muukin mutka. Ne on ollut vain koettava ja elettävä ja porskutettava siitä huolimatta eteenpäin nokka kohti vastatuulta... Päivä loppui toisaalta kesken, sillä siinä vaiheessa tunsin tarvitsevani oikeastaan jo kriisiapua, kun taideterapia loppui. Olin todella huonolla hapella, päänsärkykin palasi. Särky josta olen vapautunut heinäkuussa, se iski valtavalla voimalla. Sitä en todellakaan ole kaivannut. Olo oli tyhjiin pumpattu, hämmentynyt, vihainen, voimaton ja outo. Reppu oli jälleen täynnä tuskaa, omaa ja muiden. Se reppu vain laitettiin selkään, kysymättä jaksaako kantaa. Tätähän tämä. Toisaalta havaitsin taideterapian mahdollisuudet, valtavat voimat ja tajusin kuinka herkille sillä pystytään viemään. Sen kanssa pitää olla myös varuillaan ja osata lukea kohdetta, valmiuksia ja halukkuutta.
Onneksi sunnuntaina sain taas tuntea positiivista aivotoimintaa, kuplintaa ja nähdä paljon mahdollisuuksia. Mutta kaiken kokemani jälkeen olin kuitenkin voimaton ja hakattu. Olisin niin kaivannut sellaista lataamista. Pelkää puhetta ja hörinää vahvoilla kokemuskilla jaettuna. Vaikka jotain hemmottelua, sellaista silmät kiinni hierottavana oloa, kurkut silmillä. Sur rur sur rur surinaa, aivotonta lataustoimintaa, sur rur... Uskon että moni muukin koki samoja tunteita, mutta tämähän on vain minun tarkka kokemukseni aiheesta. Toki kaikkia näitä kokemuksia tarvitaan, sillä ne rikastuttavat. Mutta arkemme lastemme omaishoitajina ja äiteinä on vastuuta, ajatustyötä, pelkoa, aikatuluja ja muiden määräysvallassa olemista. Mielestäni sillekin todellista vastapainoa olisi hyvä saada. Pelkkä valmis ruoka ei ehkä riitä, vaikka antaakin positiivisen sysäyksen, saa istua valmiille ja nautiskella rauhassa. Isäkursseilla kuulemma saunotaan ja saunotaan ja jauhetaan sitä kautta. Miksei siis äideilläkin voisi olla niin alkukantaista, kuten saunomista ja turvetta.
Nyt kotona olen ollut todella poikki, siis minuun ihan sattuu. Olen fyysisestikin hakatun oloinen, hartiat lysyssä. En ole montussa, vaan poikki. Saattaahan tuohon kropan kipuiluun olla syynä myös lentokentällä hölökätty maratoni matkalaukkujen kanssa. Toki olinhan liki viikon pois saatavilta, joten tunteet ovat vahvat senkin puolesta. Etenkin, yksi nimeltä mainitsematon, on valtavassa äitikaipauksessa yhä. Syyllistäen, itkeskellen, vaatien, roikkuen, takertuen, salaten ja raivoten. Sitä vyyhteä on raskas purkaa ja kantaa. Illalla tunsin jopa kuristuvani, sillä olin sellaisessa liekassa. Toisaalta ymmärrän, mutta jokin kohtuus hei. Illalla nukahdin todella uupuneena yhdeksän jälkeen. Reetta olisi halunnut herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Pasi ei ollut antanut tehdä sitä, koska oli itse läsnä. Sehän ei neidille ollut riittänyt, vaan hän oli muuttunut hysteeriseksi ja raivonnut. Nukahtaminen oli mennyt todella myöhään, paniikin puolelle ja ikäviä asioita kirjoittaen. Hysteria lietsoo väsyn kanssa kauheampaa hysteriaa. Toisaalta onhan Reetta pärjännyt liki viikon ilman minua ihan hyvin, mutta nyt se kärjistyi potenssiin kymmenen. Kyllä me tästä taas selviämme, kunhan saisin jonkin johtolangan, mistä lähteä purkamaan. Silloin kun Reetan hysteria ottaa vallan, häneen ei saa koskea, ei puhua, ei lähestyä. Neiti on kuin alkuihminen, joka hyppii seinille huutaen. Mutta tänä aamuna nousi jälleen hymytyttö. Aamupalaksi neiti on paistanut pihvejä hyvällä kastikkeella ja perunamuusiilla. Loistavia makuelämyksiä kehuen. Päästin Reetan eilen luokkansa kanssa urheilukentälle liikuntatunnilla. Sehän toki oli myös sellainen mieletön kokemus, joka varmasti uuvutti sekä henkisesti, että fyysisesti. Käydä normaaliuden rajalla, mutta palata tähän todellisuuteen. Onneksi ulkona on syksyisen kaunista. Lähdemme pyöräilemään, josko neidin lukot siinä samalla pyöräillessä aukeaisivat. Saisimme olla kahdestaan, mutta kumpikin oman pyörän selässä, niin ettemme ole ihan nipussa. Saisimme liikuntaa, aurinkoa ja hyvää mieltä päiväämme. Eiköhän tämä tunnekaruselli löydä jonkin sopivan pyörimisnopeuden, jotta siitä voi nauttia.
P.S. Nautinnon tavoittelu päättyikin hysteriaan jälleen. Ensinnäki Reetta luuli tulleensa hulluksi, kun niin kiukutti, itketti, pelotti ja ajattelutti kaikki. Se saatiin asettumaan, balanssi löytymään. Hymy nousemaan huulille ja hengitys tasaantumaan.
Nyt minä puolestani luulen saavuttavani hulluuden, sillä sain muutaman puhelun.
Ensiksi Helsingistä, yhä värähtää. Parjantaiksi Ouluun immunologian tukemispistokset aloitetaan silloin siellä. Samaan aikaan soittikin jo Oulu ja sanoo, että huomenna aloitetaan, lääkettä kaapissa. Eli huomenna aamulla labraan seitsemäksi, jotta maksa- ym arvot saadaan ennen aloitusta. Ope tulee 8.30 ja sen jälkeen "lentäen" Ouluun ja osastolle. Kuulemma takaraja on kello 14.00. Onneksi labrassa pääsemme käymään täällä, sillä silloin ope voi käydä aamulla kotona. Minulla on yhä se näyttely meneillään, kun se sai jatkoajan elokuun loppuun. Olen sopinut purkamisesta perjantaina aamusta, mutta nyt se pitääkin pistää pakettiin jo tänään. Siis jos saan heidät kiinni ja pääsen sinne. Samaan aikaan iskee murkku, väsyt, itkut, potkut ja raivarit. Samaan aikaan itse yritän junailla asiat, pitää Ukkokullan ajan tasalla. Tajuta, että taas pitää pakata, johan nuo olivatkin narulla hetken nuo ryysyt. Toinen matkalaukku ei ole ehtinyt edes varastoon. Kaikki itkee jotakin, ilimanaikoista ja toiset vakavaa. Olen voimaton, sillä nyt pyörii taas tämä karuselli niin helevetisti...
Viimeisen viikon aikana olen saanut kokea valtavasti erilaisia tunnetiloja. Valtava huojennuksen helpotus Reetan tilanteesta. Siis sellainen akuutti siirtopaniikki löysäsi. Mutta nyt se paniikki on viritetty niinkuin kuminauha pidemmäksi jälleen, välillä se löysää, välillä se kiristyy. Se on toisaalta erittäin elastinen ja muuttuu nopeasti suuntaan jos toiseenkin.
Kun lorvailin Helsingissä ja lähiseuduilla muutaman päivän, tunsin jopa kevyttä leijuntaa. Nostalgiaa, kierrellessäni tutuissa kaupungeissa ja tavatessa ihmisiä menneisyydestä. Moni asia on ja pysyy tismalleen samana, vaikka vuodet vierii ja kokemukset muuttuu. Elämäntilanteista puhumattakaan. Mutta jokin oli aina niin kuin ennenkin. Oliko se henkilökemia, tunnelma, saunanlaude, nauru, halaus vai marjapensas. Omenahyvä on myös sellainen yhdistävä muisto ja tekijä, sellaisen teimme aamupalaksi. Tunnelma oli ajaton, kiireetön, aikatauluton, kiva, leppoisa ja avoin. Juuri sitä mitä tarvitsinkin. Samalla myös spontaani ja kupliva. Tavoitin jopa sen vapauden tunteen, johon ei suurperheen arjessa kykene. Ei ollut jokaisesta asiastaan tilivelvollinen, vaan voi hypätä junaan ja katsoa mihin se vie.
Perjantai-iltana pääsimme äitikurssille. Olin sitäkin odottanut ja latautumista kaivannut. Ajattelin, että sieltä saisin uusia paukkuja ja eväitä arkeen, silleen uusia ajatuksia ja kuplia. Minulla olikin yllättävän paljon ennestään tuttuja ihmisiä joukossa, siis myös Helsingin keikalta mukana kulkevia. Myös täysin tuntemattomia. Mutta siinä joukossa oli kuitenkin erittäin helppoa olla ja puhua samaa kieltä. Oikeastaan kenen vaan kanssa voi keskustella mistä vaan. Sitä on ehkä vaikea ulkopuolisen käsittää, mutta lapsen syöpä on vahva yhdistävä tekijä. Vertaistuen voima on käsittämätön. Se myös kannattelee.
Lauantain elämäntaidetta odotin mielenkiinnolla, sillä sehän on sitä taideterapiaa, jonka puolesta jaksan luukuttaa. Havaitsin myös, ettei se todellakaan kaikille ole luontaista tai helppoa. Sellaisenkin pitäisi lähteä omasta itsestään, ei aikatauluttamalla tai pakottamalla. Ja ennen kaikkea se tarvitsisi paljon aikaa; aistimiseen, kokemiseen, purkamiseen, tuntemiseen ja analysointiin... Meillä oli käytössä pienehkö huone, yli kaksikymmentä ihmistä ja valtavasti tunteita. Aloitimme valitsemalla kuvan, joka kuvastaa sitä tunnetilaa joka oli lapsen sairauden varmistuttua. Toinen kuva kertoi tämän hetken tunnetilasta. Sitten piirsimme, maalasimme, askartelimme "kehystetyn" kuvan omasta tunteesta, miltä tuntuu elää tilanteessa tai jotain sinne päin. Lopuksi piirsimme voimakuvan itselle, siis tavoitteen ja voimaannuttavan asian. Kaikki nämä kuvat avasimme kertomalla tunnelmista, sairaudesta ja tilanteestamme. Siis yli kaksikymmentä raastavaa, koskettavaa ja kipeää tarinaa. Siihen kun lisätään hysteeriset itkukohtaukset, jotka tarttuvat. Niin ei se helppoa ollut. Minä olen yleensä sellainen ihminen, että kun käyn montussa, niin pian pitää saada nokka pinnalle, muutenhan sitä hukkuu ja tukehtuu. Nyt tunsin, että minua pidettiin siellä montussa oikeastaan kokonainen päivä. Tunsin olevani paljon heikommilla jäillä kuin todellisuudessa koen olevani. Saavutetusta tasapainosta ei tietoakaan. Kahden vuoden aikana on ollut pakko jo tiettyjä asioita paketoida muistoihin, nyt ne revittiin jälleen auki. Toisaalta kyllähän niihin itsekin palaa, mutta minä en halua jäädä siihen lokakuun tunnetilaan kahden vuoden taakse. Sen jälkeen minulla on ollut muutama muukin tunnetila ja monttu. Vastaan on tullut muutama muukin mutka. Ne on ollut vain koettava ja elettävä ja porskutettava siitä huolimatta eteenpäin nokka kohti vastatuulta... Päivä loppui toisaalta kesken, sillä siinä vaiheessa tunsin tarvitsevani oikeastaan jo kriisiapua, kun taideterapia loppui. Olin todella huonolla hapella, päänsärkykin palasi. Särky josta olen vapautunut heinäkuussa, se iski valtavalla voimalla. Sitä en todellakaan ole kaivannut. Olo oli tyhjiin pumpattu, hämmentynyt, vihainen, voimaton ja outo. Reppu oli jälleen täynnä tuskaa, omaa ja muiden. Se reppu vain laitettiin selkään, kysymättä jaksaako kantaa. Tätähän tämä. Toisaalta havaitsin taideterapian mahdollisuudet, valtavat voimat ja tajusin kuinka herkille sillä pystytään viemään. Sen kanssa pitää olla myös varuillaan ja osata lukea kohdetta, valmiuksia ja halukkuutta.
Onneksi sunnuntaina sain taas tuntea positiivista aivotoimintaa, kuplintaa ja nähdä paljon mahdollisuuksia. Mutta kaiken kokemani jälkeen olin kuitenkin voimaton ja hakattu. Olisin niin kaivannut sellaista lataamista. Pelkää puhetta ja hörinää vahvoilla kokemuskilla jaettuna. Vaikka jotain hemmottelua, sellaista silmät kiinni hierottavana oloa, kurkut silmillä. Sur rur sur rur surinaa, aivotonta lataustoimintaa, sur rur... Uskon että moni muukin koki samoja tunteita, mutta tämähän on vain minun tarkka kokemukseni aiheesta. Toki kaikkia näitä kokemuksia tarvitaan, sillä ne rikastuttavat. Mutta arkemme lastemme omaishoitajina ja äiteinä on vastuuta, ajatustyötä, pelkoa, aikatuluja ja muiden määräysvallassa olemista. Mielestäni sillekin todellista vastapainoa olisi hyvä saada. Pelkkä valmis ruoka ei ehkä riitä, vaikka antaakin positiivisen sysäyksen, saa istua valmiille ja nautiskella rauhassa. Isäkursseilla kuulemma saunotaan ja saunotaan ja jauhetaan sitä kautta. Miksei siis äideilläkin voisi olla niin alkukantaista, kuten saunomista ja turvetta.
Nyt kotona olen ollut todella poikki, siis minuun ihan sattuu. Olen fyysisestikin hakatun oloinen, hartiat lysyssä. En ole montussa, vaan poikki. Saattaahan tuohon kropan kipuiluun olla syynä myös lentokentällä hölökätty maratoni matkalaukkujen kanssa. Toki olinhan liki viikon pois saatavilta, joten tunteet ovat vahvat senkin puolesta. Etenkin, yksi nimeltä mainitsematon, on valtavassa äitikaipauksessa yhä. Syyllistäen, itkeskellen, vaatien, roikkuen, takertuen, salaten ja raivoten. Sitä vyyhteä on raskas purkaa ja kantaa. Illalla tunsin jopa kuristuvani, sillä olin sellaisessa liekassa. Toisaalta ymmärrän, mutta jokin kohtuus hei. Illalla nukahdin todella uupuneena yhdeksän jälkeen. Reetta olisi halunnut herättää minut yhä uudelleen ja uudelleen. Pasi ei ollut antanut tehdä sitä, koska oli itse läsnä. Sehän ei neidille ollut riittänyt, vaan hän oli muuttunut hysteeriseksi ja raivonnut. Nukahtaminen oli mennyt todella myöhään, paniikin puolelle ja ikäviä asioita kirjoittaen. Hysteria lietsoo väsyn kanssa kauheampaa hysteriaa. Toisaalta onhan Reetta pärjännyt liki viikon ilman minua ihan hyvin, mutta nyt se kärjistyi potenssiin kymmenen. Kyllä me tästä taas selviämme, kunhan saisin jonkin johtolangan, mistä lähteä purkamaan. Silloin kun Reetan hysteria ottaa vallan, häneen ei saa koskea, ei puhua, ei lähestyä. Neiti on kuin alkuihminen, joka hyppii seinille huutaen. Mutta tänä aamuna nousi jälleen hymytyttö. Aamupalaksi neiti on paistanut pihvejä hyvällä kastikkeella ja perunamuusiilla. Loistavia makuelämyksiä kehuen. Päästin Reetan eilen luokkansa kanssa urheilukentälle liikuntatunnilla. Sehän toki oli myös sellainen mieletön kokemus, joka varmasti uuvutti sekä henkisesti, että fyysisesti. Käydä normaaliuden rajalla, mutta palata tähän todellisuuteen. Onneksi ulkona on syksyisen kaunista. Lähdemme pyöräilemään, josko neidin lukot siinä samalla pyöräillessä aukeaisivat. Saisimme olla kahdestaan, mutta kumpikin oman pyörän selässä, niin ettemme ole ihan nipussa. Saisimme liikuntaa, aurinkoa ja hyvää mieltä päiväämme. Eiköhän tämä tunnekaruselli löydä jonkin sopivan pyörimisnopeuden, jotta siitä voi nauttia.
P.S. Nautinnon tavoittelu päättyikin hysteriaan jälleen. Ensinnäki Reetta luuli tulleensa hulluksi, kun niin kiukutti, itketti, pelotti ja ajattelutti kaikki. Se saatiin asettumaan, balanssi löytymään. Hymy nousemaan huulille ja hengitys tasaantumaan.
Nyt minä puolestani luulen saavuttavani hulluuden, sillä sain muutaman puhelun.
Ensiksi Helsingistä, yhä värähtää. Parjantaiksi Ouluun immunologian tukemispistokset aloitetaan silloin siellä. Samaan aikaan soittikin jo Oulu ja sanoo, että huomenna aloitetaan, lääkettä kaapissa. Eli huomenna aamulla labraan seitsemäksi, jotta maksa- ym arvot saadaan ennen aloitusta. Ope tulee 8.30 ja sen jälkeen "lentäen" Ouluun ja osastolle. Kuulemma takaraja on kello 14.00. Onneksi labrassa pääsemme käymään täällä, sillä silloin ope voi käydä aamulla kotona. Minulla on yhä se näyttely meneillään, kun se sai jatkoajan elokuun loppuun. Olen sopinut purkamisesta perjantaina aamusta, mutta nyt se pitääkin pistää pakettiin jo tänään. Siis jos saan heidät kiinni ja pääsen sinne. Samaan aikaan iskee murkku, väsyt, itkut, potkut ja raivarit. Samaan aikaan itse yritän junailla asiat, pitää Ukkokullan ajan tasalla. Tajuta, että taas pitää pakata, johan nuo olivatkin narulla hetken nuo ryysyt. Toinen matkalaukku ei ole ehtinyt edes varastoon. Kaikki itkee jotakin, ilimanaikoista ja toiset vakavaa. Olen voimaton, sillä nyt pyörii taas tämä karuselli niin helevetisti...
maanantai 27. elokuuta 2012
KELIVARA
Kun asumme näillä lakeuksilla ja etäisyyksillä pyrimme asioita ennakoimaan. Ottamaan niin sanotusti kelivaran. Suomeksi sanottuna lähtemään ajoissa, jottei tule turhaa kiirettä tai myöhästymisiä. Kelivaraa käytän arjessakin ja koko perhe olemme aina ajoissa joka paikassa. Tessa on myöhästynyt kerran koulusta vitkuteltuaan ja tilasin opettajalta välittömästi jälki-istuntoa, koska moinen piirre pitää karsia alkuunsa. Jälki-istuntoa ei tullut, mutta lapsi oppi kerralla. Työnanatajana olen ollut myös tässä asiassa tiukka, silloin kun työt alkaa niin pitää olla valmiudessa, niin ettei tarvitse odotella.
Kun perjantaina kokoonnuimme äitikurssin kanssa mietimme milloin kukakin on tullut. Moni oli lähtenyt suoraan töistä ja tuli hengästyneenä. Minä olin hengaillut pääkaupunkiseudulla tiistaista saakka. Kerskuin ottaneeni kelivaran, etten ainakaan myöhästy. Sitten kun lähden niin lähden perusteellisesti... Joopa joo.
Keskiviikkona sain tutustua livenä yhteen ahkeraan lukijaani ja sähköpostiystävääni. Yhteisiä jaettavia asioita ja kokemuksia on vaikka kuinka. Pasi lenteli Reetan kanssa takaisin ja minä jäin pyörimään ja turhuuden markkinoita hämmästelemään. Sovimme sokkotreffit rautatieasemalle, sillä suuntasimme samaan suuntaan ja samaan junaan. Siinä odotellessa keskustelin Fannyn kanssa, sanoin odottavani ihmistä jota en ole koskaan nähnyt. Miten siis tunnistaa? En tiennyt ikää, väriä, kokoa tai tyyliä... Fanny kysäisi: "Tiedätkö sitten edes onko sokkotreffit miehen vai naisen kanssa?" No, sen verran kyllä tiesin. Sieltä se vain väkitungoksesta hengenheimolainen tupsahti ja juttu lähti heti luistamaan. Oli muuten kiva junamatka, olisimme voineet varmaan junailla pidempäänkin. Kivaa, kiitos!
Samaa hengenheimolaisuutta sai kokea äitikurssilla. Lauantaina, minulle kahden tuntemattoman äidin kanssa, kävelimme Suomenlinnan lautalle. Puhuimme niin syviä ja hyviä, että kävelimme ohi. Siis vedimme siinä keskustellessa liian pitkäksi ja se lautta meni. Siis minä myöhästyin lautasta. Onneksi seuraava lähti heti perään. Emme siis myöhästyneet muusta ohjelmasta. Kuinka hyvää tekee olla seurassa, jossa muut puhuvat samaa kieltä.
Sain olla ja lorvia kaverin luona. Ostella saippuoita, haistella, syödä, nautiskella ja kyläillä. Tuliaisia tarvitsivat tietenkin kaikki ja Tollo vietti myös 1-vuotissynttäreitään. Tytöt muistuttelivat siis synttärilahjasta. Kummi osti tytöillemme polkupyöriin peruutuspeilit. Vernasta tämä oli niin hauska juttu jo puhelimessakin, että piti hirnua. Itselle kulkeutui pari tunikaa, sillä kummasti matkalaukullinen kamaa alkaa nyppimään kun niitä muutaman päivän pitää ja pyörittää.
Osasin siis lorvia ja nautin lomastani. Siis minulla ei ollut pätkääkään ikävä. Päiväni olivat täynnä ohjelmaa ja touhua. Ilman aikatauluja, ihan spontaania sellaista. Vapauttavaa. Ilmatkin sattuivat olemaan loistavat, joten kävelin todella paljon. Latauduin myymälöissä, näyttelyissä, Seurasaaressa, ystävien kera, salaateilla, auringolla ja turhuudella. Toki Reetan tilanne antoi minulle luvankin nauttia ja hengailla löysemmällä mielellä. Näin, koin ja sain paljon vajaan viikon aikana.
Torstaina jouduin tosin "elvyttämään" Vieno-kissan ja Tessan puhelimitse. Tessa oli elikoiden kanssa yksin kotona koulun jälkeen. Reetta hengaili mummun luona kokaten ja ommellen kaksi päivää. Vieno menee siis ja härppii Reinoa turhankin rohkeasti. Reino murisee ja varoittaa, mutta kuuro ei kuule, vaan jatkaa härppimistään. Nyt sitten Reino oli napannut kiinni Vienon etutassuun. Ei verta, kolmijalkaisuutta lähinnä. Tässä vaiheessa Tessa soittaa hysteerisen puhelun. Oli soittanut isällekin, mutta isä ei päässyt hätiin. Huutoa, itkua ja kauhua. Yritä siinä sitten saada kiinni ja selvää mitä todellisuudessa oli tapahtunut ja kuinka vakavaa. Lopulta kehotin ottamaan kylmän kääreen ja laittamaan sen Vienon tassuun ja toisen samanlaisen Tessan otsalle. Sitten lohturuokaa molemmille, äitin ja isän sänkyyn ja vierihoitoa. Tessa oli sitten syönyt kauhuunsa kaksi lihapiirakka ja kolme suklaapatukkaa, luulisi lohduttavan. Vienolle oli annettu makkaraa ja herkkuja. Sanoin kaverilleni, että hyvä ettei minun isä ole siellä, sillä tiedän kyllä isän ehdotuksen. Sehän on tyypillinen aina ja joka paikkaan.... saunan taakse ja henki pois, ettei jää kitumaan. No Pasipa olikin nokkelana soittanut papan tänne hätiin Reetan kanssa. Pappa oli tuumannut: "Amputaatio tai tapetaan pois!" Että sellainen lohduttaja! Siinä vaiheessa pelkäsin, että eläinrakkaat lapsemme käyvät jo pappa paran kimppuun ja seuraavana tarvii elvytystä ja paikkausta pappa. Lopulta oli Pasikin ehtinyt paikalle. Ottanut Vienon syliin tarkastanut, hellinyt, puhunut pehmoisia ja pussaillut. Eli kissa jäi henkiin. Juoksee entiseen malliin, mutta jospa se osaisi nyt lukea koirien elekieltäkin, ihan niinkuin omaksi parhaakseen. Jättää sellaisen sopivan kelivaran koiriin ja muiden omaan reviiriin.
Eilen sitten oli aika kotiutua. Kaverin kanssa suuntasimme kentälle hyvissä ajoin. Siis rauhassa, nautiskellen, rupatellen ja sopivaa aikataulua kehuen. Meidän koneemme lähtivät vartin välein. Tai siis näinhän me luulimme ja oletimme. Kun saavuin omalle portille siinä ei näkynyt ristin sielua. Valotaulussa luki kyllä Oulu ja kello 16.00. Siis se mun kone meni jo ja minä kökötin portilla. Siis minä jäin koneesta, ihminen jolla on joka paikassa hyvä kelivara. Hikosin, vapisin, melkein itkin, olin hiukan suutuksissakin ja kaikkea siltä väliltä. Siinä vaiheessa pulpahti myös suunnaton koti-ikävä. Minä halusin justiin ja nyt kotiin. Jotaki Tiinaa kyllä kuulutettiin, muttei Piippoa. Pasi tuossa piilovittuilikin: "Milläköhän nimellä se rouva on reissannut jos ei itsekään muista." Olenhan välillä unohtanut kokonaan nimeni ja miehenikin nimen... "Miten tuo nyt on mahdollista...?" Huokauksia, voivotteluja ja kuulin pään puistamiset ja toivottomuuden puhelimessa. Mitäpä sitten. Oulun kentällä minulla oli sovittu kyyti yhden toisen miehen kanssa, sitäkin sitten perumaan. Sitten tunika hölskyen paniikissa selvittämään tilannetta. Jäänkö iki ajoiksi sinne? Virkailija luki vain iltapäivälehteä kiirettömänä, kun minulla oli paniikki, Nähtävä, kuultava ja haistettava. Raahasin terminaalissa päästä päähän koko omaisuuttani puolijuoksulla. Kaipasin suunnattomasti vipin adjutantteja viemään ja hoitelemaan minut johonkin mihin kuulun. Siinä tilanteessa se olisi varmaan ollut joku ikkunaton ja pehmustettu... "Ihan itsekö myöhästyitte?", kysyi virkailija. Mitä tuohon kuuluu vastata? Olen kyllä ollut paikalla aika päiviä, mutta en siinä koneessa. "Ite ja ite, kun en ehtinyt koneeseen, kun se tunneli oli jo tyhjä, kun olin jo siellä, kun olin muka ajoissa, kun mua ei ainakaan kuulutettu ja olin kyllä missä minun kuuluikin olla, ja nyt avaa se kone (saakeli), sulje se lehti (saakeli) ja hoida minut pois täältä, palvele mua ja heti!!!" Sitten juoksin taas pöllönhölökkää luukulta toiselle, lentoyhtiöltä toiselle... Pankkikortti ei käynyt maksuvälineenä ja taas tunika ja matkatavarat sai kyytiä kun hinasin itseni pankkiautomaatille ja takaisin. Tuli muuten kalliiksi, maksoin siis kalliit oppirahat. Mutta niistäpä ei huudella. Luulisi minunkin siis oppivan kelivaran merkityksen, paraskin kasvattaja. Sitten jälleen uuden turvatarkastuksen kautta ja hakemaan oikeaa porttia. Naama oli punainen, meinasi kyllä jo naurattaakin, niin ja itkettääkin uudelleen ja suututti vietävästi.
Onneksi siinä vaiheessa oli kaksi miestä kenelle soittaa, toinen torui ja marmatti ja toinen organisoi rauhallisesti. Mietit varmaan kumpi niistä oli aviomieheni. Menin vessaan rauhoittuman, pesin naaman, otin kaulahuivin pois kaulasta (siksiköhän niin hikosinkin), hain sen oikean portin, tarkistin aikani ja paikkani ainakin kolmekymmentäkahdeksan kertaa. Portille tuli kone hyvissä ajoin, ajattelin kiilata heti sisään, etten myöhästy. Onneksi tsekkasin taulun, sillä se menikin Malagaan... Sitten olisinkin saattanut olla vielä enemmän hukassa, koska minun tuurillani olisin varmaan siihen koneeseen jotenkin päässyt...Tunsin olevani hiivatin tyhjäpää ja olin todella raivoissani itselleni. Itsetuntoni sai valtavan kolauksen, ei minulle nyt tällaista kuulu sattua. Minulle, joka en myöhästy mistään ja koskaan, paitsi lauantaina lautasta. Mikä ihme minulle on tullut? Lähetin tekstareita kavereille, jotka kotiutuivat samalta kurssilta. Sain osakseni sympatiaa, naurua, voivottelua, kelivara-huomautteluja ja taas naurua. Niin minkäpä sille muun voi kuin nauraa, toivoton. Lähtiessäkin lapset jo sanoivat: "Ootko nyt varma että ossaat takasi?" Siis minähän teen näitä keikkoja ihan alaikäisten kanssa, olen muka luotettava ja tunnollinen ja osaan pitää kelivaran. Siis olenko ihan huuhaaksi muuttunut täysin älyvapaa ja yhteiskuntakelvoton jo? Kaverit olivat keskenään kuulemma nauraneet, että tämä voi sattua vain minulle... Millaisena minua pidetään, minähän olen vastuullinen kasvattaja, äiti lapsilleni ja syntymävuoden perusteella aikuinen. Jotenkin toivoton olo, mutta kaikesta huolimatta naurattaa.
Illalla kun sitten toisen miehen kyytillä kotiuduin oli ikävää havaittavissa lapsista. Verna lähes puhumatta pyysi päästä viereen. Katsoi silleen tiukasti, näin ikävän, jota ei voinut myöntää, yritin oikolukea lastani ja sain selvän. Reetta taas rutisti suunnattomasti ja silmät kertoivat ikävästä. Sellaiset spanielin sellaiset ja alta kulmien. Isommat pussailivat lukemattomia kertoja. Kissoilla oli tarinaa ja sylipulaa. Koirat hyppivät, nuolivat varvasvälitkin. Ukkokulta esitti lapsille äidin huuhailua ja oletettua toimintaa turhuuden markkinoilla. Olisin kuulemma unohtunut jonnekin kippoja hiplaamaan, rättejä puristelemaan tai ihan vain taivastelemaan kaikkea. Ehei, olin aistikas rauhallinen nainen raikkaassa tunikassa, joka määrätietoisesti osti ainostaan suklaata tuliaisiksi ja luki ohjeita mihin mennä ja mihin aikaan. Se aistikkuus vain jotenkin floppasi ja katosi jossakin. Minä itse olen kyllä ihan syytön, mielestäni yhä ja kyllä. Se vaan sattui minulle. Kaveri lähetti aamulla tarkistukset oman kännykän tapahtumista, ihmetys on siis hänelläkin suuri, miksen muka ehtinyt...
Nyt juoksen siis näitä juostavia asioita, toimitan lippua ja lappua eri paikkoihin. Kynsin välillä korvallistani, mietin kaikkea tapahtunutta. Pyykkään haisevaa pyykkiäni. Niin ja yritän latautua kurssin jäljiltä äidiksi ja havainnoida kaiken kotona tekeillä olevan. Punoa arjen juonia kelivaroineen, jotta kaikki luistaisi niin kuin pitääkin. Niin ja lapset tappelevat todella kotoisasti.
Kun perjantaina kokoonnuimme äitikurssin kanssa mietimme milloin kukakin on tullut. Moni oli lähtenyt suoraan töistä ja tuli hengästyneenä. Minä olin hengaillut pääkaupunkiseudulla tiistaista saakka. Kerskuin ottaneeni kelivaran, etten ainakaan myöhästy. Sitten kun lähden niin lähden perusteellisesti... Joopa joo.
Keskiviikkona sain tutustua livenä yhteen ahkeraan lukijaani ja sähköpostiystävääni. Yhteisiä jaettavia asioita ja kokemuksia on vaikka kuinka. Pasi lenteli Reetan kanssa takaisin ja minä jäin pyörimään ja turhuuden markkinoita hämmästelemään. Sovimme sokkotreffit rautatieasemalle, sillä suuntasimme samaan suuntaan ja samaan junaan. Siinä odotellessa keskustelin Fannyn kanssa, sanoin odottavani ihmistä jota en ole koskaan nähnyt. Miten siis tunnistaa? En tiennyt ikää, väriä, kokoa tai tyyliä... Fanny kysäisi: "Tiedätkö sitten edes onko sokkotreffit miehen vai naisen kanssa?" No, sen verran kyllä tiesin. Sieltä se vain väkitungoksesta hengenheimolainen tupsahti ja juttu lähti heti luistamaan. Oli muuten kiva junamatka, olisimme voineet varmaan junailla pidempäänkin. Kivaa, kiitos!
Samaa hengenheimolaisuutta sai kokea äitikurssilla. Lauantaina, minulle kahden tuntemattoman äidin kanssa, kävelimme Suomenlinnan lautalle. Puhuimme niin syviä ja hyviä, että kävelimme ohi. Siis vedimme siinä keskustellessa liian pitkäksi ja se lautta meni. Siis minä myöhästyin lautasta. Onneksi seuraava lähti heti perään. Emme siis myöhästyneet muusta ohjelmasta. Kuinka hyvää tekee olla seurassa, jossa muut puhuvat samaa kieltä.
Sain olla ja lorvia kaverin luona. Ostella saippuoita, haistella, syödä, nautiskella ja kyläillä. Tuliaisia tarvitsivat tietenkin kaikki ja Tollo vietti myös 1-vuotissynttäreitään. Tytöt muistuttelivat siis synttärilahjasta. Kummi osti tytöillemme polkupyöriin peruutuspeilit. Vernasta tämä oli niin hauska juttu jo puhelimessakin, että piti hirnua. Itselle kulkeutui pari tunikaa, sillä kummasti matkalaukullinen kamaa alkaa nyppimään kun niitä muutaman päivän pitää ja pyörittää.
Osasin siis lorvia ja nautin lomastani. Siis minulla ei ollut pätkääkään ikävä. Päiväni olivat täynnä ohjelmaa ja touhua. Ilman aikatauluja, ihan spontaania sellaista. Vapauttavaa. Ilmatkin sattuivat olemaan loistavat, joten kävelin todella paljon. Latauduin myymälöissä, näyttelyissä, Seurasaaressa, ystävien kera, salaateilla, auringolla ja turhuudella. Toki Reetan tilanne antoi minulle luvankin nauttia ja hengailla löysemmällä mielellä. Näin, koin ja sain paljon vajaan viikon aikana.
Torstaina jouduin tosin "elvyttämään" Vieno-kissan ja Tessan puhelimitse. Tessa oli elikoiden kanssa yksin kotona koulun jälkeen. Reetta hengaili mummun luona kokaten ja ommellen kaksi päivää. Vieno menee siis ja härppii Reinoa turhankin rohkeasti. Reino murisee ja varoittaa, mutta kuuro ei kuule, vaan jatkaa härppimistään. Nyt sitten Reino oli napannut kiinni Vienon etutassuun. Ei verta, kolmijalkaisuutta lähinnä. Tässä vaiheessa Tessa soittaa hysteerisen puhelun. Oli soittanut isällekin, mutta isä ei päässyt hätiin. Huutoa, itkua ja kauhua. Yritä siinä sitten saada kiinni ja selvää mitä todellisuudessa oli tapahtunut ja kuinka vakavaa. Lopulta kehotin ottamaan kylmän kääreen ja laittamaan sen Vienon tassuun ja toisen samanlaisen Tessan otsalle. Sitten lohturuokaa molemmille, äitin ja isän sänkyyn ja vierihoitoa. Tessa oli sitten syönyt kauhuunsa kaksi lihapiirakka ja kolme suklaapatukkaa, luulisi lohduttavan. Vienolle oli annettu makkaraa ja herkkuja. Sanoin kaverilleni, että hyvä ettei minun isä ole siellä, sillä tiedän kyllä isän ehdotuksen. Sehän on tyypillinen aina ja joka paikkaan.... saunan taakse ja henki pois, ettei jää kitumaan. No Pasipa olikin nokkelana soittanut papan tänne hätiin Reetan kanssa. Pappa oli tuumannut: "Amputaatio tai tapetaan pois!" Että sellainen lohduttaja! Siinä vaiheessa pelkäsin, että eläinrakkaat lapsemme käyvät jo pappa paran kimppuun ja seuraavana tarvii elvytystä ja paikkausta pappa. Lopulta oli Pasikin ehtinyt paikalle. Ottanut Vienon syliin tarkastanut, hellinyt, puhunut pehmoisia ja pussaillut. Eli kissa jäi henkiin. Juoksee entiseen malliin, mutta jospa se osaisi nyt lukea koirien elekieltäkin, ihan niinkuin omaksi parhaakseen. Jättää sellaisen sopivan kelivaran koiriin ja muiden omaan reviiriin.
Eilen sitten oli aika kotiutua. Kaverin kanssa suuntasimme kentälle hyvissä ajoin. Siis rauhassa, nautiskellen, rupatellen ja sopivaa aikataulua kehuen. Meidän koneemme lähtivät vartin välein. Tai siis näinhän me luulimme ja oletimme. Kun saavuin omalle portille siinä ei näkynyt ristin sielua. Valotaulussa luki kyllä Oulu ja kello 16.00. Siis se mun kone meni jo ja minä kökötin portilla. Siis minä jäin koneesta, ihminen jolla on joka paikassa hyvä kelivara. Hikosin, vapisin, melkein itkin, olin hiukan suutuksissakin ja kaikkea siltä väliltä. Siinä vaiheessa pulpahti myös suunnaton koti-ikävä. Minä halusin justiin ja nyt kotiin. Jotaki Tiinaa kyllä kuulutettiin, muttei Piippoa. Pasi tuossa piilovittuilikin: "Milläköhän nimellä se rouva on reissannut jos ei itsekään muista." Olenhan välillä unohtanut kokonaan nimeni ja miehenikin nimen... "Miten tuo nyt on mahdollista...?" Huokauksia, voivotteluja ja kuulin pään puistamiset ja toivottomuuden puhelimessa. Mitäpä sitten. Oulun kentällä minulla oli sovittu kyyti yhden toisen miehen kanssa, sitäkin sitten perumaan. Sitten tunika hölskyen paniikissa selvittämään tilannetta. Jäänkö iki ajoiksi sinne? Virkailija luki vain iltapäivälehteä kiirettömänä, kun minulla oli paniikki, Nähtävä, kuultava ja haistettava. Raahasin terminaalissa päästä päähän koko omaisuuttani puolijuoksulla. Kaipasin suunnattomasti vipin adjutantteja viemään ja hoitelemaan minut johonkin mihin kuulun. Siinä tilanteessa se olisi varmaan ollut joku ikkunaton ja pehmustettu... "Ihan itsekö myöhästyitte?", kysyi virkailija. Mitä tuohon kuuluu vastata? Olen kyllä ollut paikalla aika päiviä, mutta en siinä koneessa. "Ite ja ite, kun en ehtinyt koneeseen, kun se tunneli oli jo tyhjä, kun olin jo siellä, kun olin muka ajoissa, kun mua ei ainakaan kuulutettu ja olin kyllä missä minun kuuluikin olla, ja nyt avaa se kone (saakeli), sulje se lehti (saakeli) ja hoida minut pois täältä, palvele mua ja heti!!!" Sitten juoksin taas pöllönhölökkää luukulta toiselle, lentoyhtiöltä toiselle... Pankkikortti ei käynyt maksuvälineenä ja taas tunika ja matkatavarat sai kyytiä kun hinasin itseni pankkiautomaatille ja takaisin. Tuli muuten kalliiksi, maksoin siis kalliit oppirahat. Mutta niistäpä ei huudella. Luulisi minunkin siis oppivan kelivaran merkityksen, paraskin kasvattaja. Sitten jälleen uuden turvatarkastuksen kautta ja hakemaan oikeaa porttia. Naama oli punainen, meinasi kyllä jo naurattaakin, niin ja itkettääkin uudelleen ja suututti vietävästi.
Onneksi siinä vaiheessa oli kaksi miestä kenelle soittaa, toinen torui ja marmatti ja toinen organisoi rauhallisesti. Mietit varmaan kumpi niistä oli aviomieheni. Menin vessaan rauhoittuman, pesin naaman, otin kaulahuivin pois kaulasta (siksiköhän niin hikosinkin), hain sen oikean portin, tarkistin aikani ja paikkani ainakin kolmekymmentäkahdeksan kertaa. Portille tuli kone hyvissä ajoin, ajattelin kiilata heti sisään, etten myöhästy. Onneksi tsekkasin taulun, sillä se menikin Malagaan... Sitten olisinkin saattanut olla vielä enemmän hukassa, koska minun tuurillani olisin varmaan siihen koneeseen jotenkin päässyt...Tunsin olevani hiivatin tyhjäpää ja olin todella raivoissani itselleni. Itsetuntoni sai valtavan kolauksen, ei minulle nyt tällaista kuulu sattua. Minulle, joka en myöhästy mistään ja koskaan, paitsi lauantaina lautasta. Mikä ihme minulle on tullut? Lähetin tekstareita kavereille, jotka kotiutuivat samalta kurssilta. Sain osakseni sympatiaa, naurua, voivottelua, kelivara-huomautteluja ja taas naurua. Niin minkäpä sille muun voi kuin nauraa, toivoton. Lähtiessäkin lapset jo sanoivat: "Ootko nyt varma että ossaat takasi?" Siis minähän teen näitä keikkoja ihan alaikäisten kanssa, olen muka luotettava ja tunnollinen ja osaan pitää kelivaran. Siis olenko ihan huuhaaksi muuttunut täysin älyvapaa ja yhteiskuntakelvoton jo? Kaverit olivat keskenään kuulemma nauraneet, että tämä voi sattua vain minulle... Millaisena minua pidetään, minähän olen vastuullinen kasvattaja, äiti lapsilleni ja syntymävuoden perusteella aikuinen. Jotenkin toivoton olo, mutta kaikesta huolimatta naurattaa.
Illalla kun sitten toisen miehen kyytillä kotiuduin oli ikävää havaittavissa lapsista. Verna lähes puhumatta pyysi päästä viereen. Katsoi silleen tiukasti, näin ikävän, jota ei voinut myöntää, yritin oikolukea lastani ja sain selvän. Reetta taas rutisti suunnattomasti ja silmät kertoivat ikävästä. Sellaiset spanielin sellaiset ja alta kulmien. Isommat pussailivat lukemattomia kertoja. Kissoilla oli tarinaa ja sylipulaa. Koirat hyppivät, nuolivat varvasvälitkin. Ukkokulta esitti lapsille äidin huuhailua ja oletettua toimintaa turhuuden markkinoilla. Olisin kuulemma unohtunut jonnekin kippoja hiplaamaan, rättejä puristelemaan tai ihan vain taivastelemaan kaikkea. Ehei, olin aistikas rauhallinen nainen raikkaassa tunikassa, joka määrätietoisesti osti ainostaan suklaata tuliaisiksi ja luki ohjeita mihin mennä ja mihin aikaan. Se aistikkuus vain jotenkin floppasi ja katosi jossakin. Minä itse olen kyllä ihan syytön, mielestäni yhä ja kyllä. Se vaan sattui minulle. Kaveri lähetti aamulla tarkistukset oman kännykän tapahtumista, ihmetys on siis hänelläkin suuri, miksen muka ehtinyt...
Nyt juoksen siis näitä juostavia asioita, toimitan lippua ja lappua eri paikkoihin. Kynsin välillä korvallistani, mietin kaikkea tapahtunutta. Pyykkään haisevaa pyykkiäni. Niin ja yritän latautua kurssin jäljiltä äidiksi ja havainnoida kaiken kotona tekeillä olevan. Punoa arjen juonia kelivaroineen, jotta kaikki luistaisi niin kuin pitääkin. Niin ja lapset tappelevat todella kotoisasti.
MITÄKÄPÄ?
Jälleen tuntuu, etten tiedä mikäköhän maa tai mikäköhän valuutta. Olo on kuin karusellissa tai lingossa pyöritetyllä. Siis nuppi sekaisin vähän kaikesta. Mutta olenhan joskus sanonut, että jäsentelen kirjoittamalla, joten jäsentelen siis kirjoittamalla. Jospa se linko pysähtyisi jossakin vaiheessa...
Silloin heinäkuussa, kun kävimme Helsingissä saimme kolme vaihtoehtoa Reetan hoitoihin. Samalla hematologi itsekseen ääneen ajatteli: "Josko kantasolua ja immunologiaa voisi tukea yhdessä sytostaattien kanssa, mutta siitäpä ei ole kokemusta..." Tämä ajatus minulle ja Reetallekin jäi kuplan lailla mieleen pyörimään ja ajatuksena itämään. Olen siitä Oulussakin lääkäreille ja hoitajille puhunut ja ääneen kotona ajatellut, josko...
Nyt sitten menimme kolmestaan sinne Helsinkiin. Reetan lääkärikokous venyi ja venyi, mutta meidän kannalta positiivisesta syystä. Yhdessä komitea olikin miettinyt ja päätynyt tässä vaiheessa seuraavanlaiseen ajatukseen ja hoitokaavioon. Eli annetut hoidot ovat purreet hyvin, lapsi on hyväkuntoinen, kasvanut ja testien perusteella kaikki hyvin. Näin ollen toista kantasolusiirtoa ei olla tässä vaiheessa toteuttamassa. Toivottavasti ei sitten koskaan tarvita! Nyt menemme matalalla sytostaattien ylläpidolla kuukausi kerrallaan. Joka kuukausi lyppi Oulussa, verenkuva kahden viikon välein. Mikäli luvut pysyvät nollilla, niin tällä jatketaan. Mikäli nousua on havaittavissa tueksi otetaan immunologiaa tukevat pistokset ja kolmas vaitoehto on vasta uusi siirto. Eli loistava suunnitelma, paljon parempi kuin se mitä minä olin suunnitellut. Siis ainakin itsestä tuntui todella huojentavalta. Nyt siis odotetaan että hyvin toimiva uusi kantasolu puhdistaa ajan kanssa luuytimen murusen häivähdyksestä. Sytostaatit menevät säännölliseti tablettina kotona suun kautta, vain yksi lääke. Suonensisäisiä ei tarvita. Ei siis myöskään kortisooneja ja muita lisälääkkeitä. Ainoastaan Merkaptopurin ja Ditrim, helppoa, kaikki kotona ja suun kautta. Teki mieli hyppiä ja pompahdella, kyynelehtiä helpotuksesta ja nauraa höristä. Taisin itse asiassa taputtaa käsiä ja hihkua! Hihkua, jes, jes, tätä halusin ja sain paremman suunnitelman, kuin tajusinkaan ajatella etes... Onneksi suunnitelma tuli lääkäreidenkin taholta, koska olisihan se ollut vaikea itse saada ajetuksi sisään protokollaan. Mielettömän hyvä näin. Rokotusohjelmaa ei käynnistetä, koska sehän immuunijärjestelmää jälleen sekoittaisi. Näinpä Reetan kotikoulu sekä eristys pysyvät ennallaan ja ruokavalio jatkuu entiseen malliin vähämikrobisena. Sosiaalinenkin puoli pysyy hallinassa suurperheen, kaksoissiskon ja kavereiden ansiosta. Toista on esimerkiksi ainoilla lapsilla, helposti vuosien eristys eristää myös sosiaalisesti.
Maanantaina Oulun verikokeiden "liian" hyvät arvot mietityttivät. Ammattilaiset tulkitsivat infektion olevan päällä niiden perusteella, muttei muuten nähtävissä tai mitattavissa. Eli samaa röhäpöpöä kuin meillä muillakin. Anestesiakelpoisuuden tarkastamisessa löytyi punoittava kurkku. Sitähän se, muttei estänyt nukutusta. Salainen flunssa. Pysyköönkin salaisena ja oireettomana. Muuten arvot kertovat loistavasta tilanteesta. Siis loistavasta kunnon suhteen, toipumisen suhteen. Yksi mutka loistavuudessa on positiivinen löydös syövänmurusena. Siis ristiriitaista ja hämmentävää. Tehty kuntotesti osoitti, että kunto on loistava. Reetta sai jopa parempia tuloksia kuin vertailukohteena olevat ikäisensä terveet koululaiset. Notkeampi, voimakkaampi ja nopeampi...
Nyt sitten loppuviikosta tai ensi viikon alusta odottelemme ja totta kai myös jännittelemme Helsingissä tehdyn lypin mittaustuloksia. Lääkäri kuulosti ainakin erittäin luottavaiselta, huolettomalta ja vahvalta suunnitelman suhteen. Nyt sitten olen perunut aikasempia suunnitelmia ja aikatauluja. Ohjelmoinut kalenteria ja Oys:ia sekä koulua. Yrittänyt ajaa suunitelmat sisään, jotta tajuaisin mitäkäpä...
Silloin heinäkuussa, kun kävimme Helsingissä saimme kolme vaihtoehtoa Reetan hoitoihin. Samalla hematologi itsekseen ääneen ajatteli: "Josko kantasolua ja immunologiaa voisi tukea yhdessä sytostaattien kanssa, mutta siitäpä ei ole kokemusta..." Tämä ajatus minulle ja Reetallekin jäi kuplan lailla mieleen pyörimään ja ajatuksena itämään. Olen siitä Oulussakin lääkäreille ja hoitajille puhunut ja ääneen kotona ajatellut, josko...
Nyt sitten menimme kolmestaan sinne Helsinkiin. Reetan lääkärikokous venyi ja venyi, mutta meidän kannalta positiivisesta syystä. Yhdessä komitea olikin miettinyt ja päätynyt tässä vaiheessa seuraavanlaiseen ajatukseen ja hoitokaavioon. Eli annetut hoidot ovat purreet hyvin, lapsi on hyväkuntoinen, kasvanut ja testien perusteella kaikki hyvin. Näin ollen toista kantasolusiirtoa ei olla tässä vaiheessa toteuttamassa. Toivottavasti ei sitten koskaan tarvita! Nyt menemme matalalla sytostaattien ylläpidolla kuukausi kerrallaan. Joka kuukausi lyppi Oulussa, verenkuva kahden viikon välein. Mikäli luvut pysyvät nollilla, niin tällä jatketaan. Mikäli nousua on havaittavissa tueksi otetaan immunologiaa tukevat pistokset ja kolmas vaitoehto on vasta uusi siirto. Eli loistava suunnitelma, paljon parempi kuin se mitä minä olin suunnitellut. Siis ainakin itsestä tuntui todella huojentavalta. Nyt siis odotetaan että hyvin toimiva uusi kantasolu puhdistaa ajan kanssa luuytimen murusen häivähdyksestä. Sytostaatit menevät säännölliseti tablettina kotona suun kautta, vain yksi lääke. Suonensisäisiä ei tarvita. Ei siis myöskään kortisooneja ja muita lisälääkkeitä. Ainoastaan Merkaptopurin ja Ditrim, helppoa, kaikki kotona ja suun kautta. Teki mieli hyppiä ja pompahdella, kyynelehtiä helpotuksesta ja nauraa höristä. Taisin itse asiassa taputtaa käsiä ja hihkua! Hihkua, jes, jes, tätä halusin ja sain paremman suunnitelman, kuin tajusinkaan ajatella etes... Onneksi suunnitelma tuli lääkäreidenkin taholta, koska olisihan se ollut vaikea itse saada ajetuksi sisään protokollaan. Mielettömän hyvä näin. Rokotusohjelmaa ei käynnistetä, koska sehän immuunijärjestelmää jälleen sekoittaisi. Näinpä Reetan kotikoulu sekä eristys pysyvät ennallaan ja ruokavalio jatkuu entiseen malliin vähämikrobisena. Sosiaalinenkin puoli pysyy hallinassa suurperheen, kaksoissiskon ja kavereiden ansiosta. Toista on esimerkiksi ainoilla lapsilla, helposti vuosien eristys eristää myös sosiaalisesti.
Maanantaina Oulun verikokeiden "liian" hyvät arvot mietityttivät. Ammattilaiset tulkitsivat infektion olevan päällä niiden perusteella, muttei muuten nähtävissä tai mitattavissa. Eli samaa röhäpöpöä kuin meillä muillakin. Anestesiakelpoisuuden tarkastamisessa löytyi punoittava kurkku. Sitähän se, muttei estänyt nukutusta. Salainen flunssa. Pysyköönkin salaisena ja oireettomana. Muuten arvot kertovat loistavasta tilanteesta. Siis loistavasta kunnon suhteen, toipumisen suhteen. Yksi mutka loistavuudessa on positiivinen löydös syövänmurusena. Siis ristiriitaista ja hämmentävää. Tehty kuntotesti osoitti, että kunto on loistava. Reetta sai jopa parempia tuloksia kuin vertailukohteena olevat ikäisensä terveet koululaiset. Notkeampi, voimakkaampi ja nopeampi...
Nyt sitten loppuviikosta tai ensi viikon alusta odottelemme ja totta kai myös jännittelemme Helsingissä tehdyn lypin mittaustuloksia. Lääkäri kuulosti ainakin erittäin luottavaiselta, huolettomalta ja vahvalta suunnitelman suhteen. Nyt sitten olen perunut aikasempia suunnitelmia ja aikatauluja. Ohjelmoinut kalenteria ja Oys:ia sekä koulua. Yrittänyt ajaa suunitelmat sisään, jotta tajuaisin mitäkäpä...
maanantai 20. elokuuta 2012
VAPINAA
Mehän pyrimme olemaan kurinalaisia näissä ruokavalioissa, eristyksissä, pilikun viilaamisissa ja niuhoituksissa. Tänään päätin kuitenkin olla löysällä moraalilla varustettu mamma, vein laumani hampurilaiselle. Itse asiassa häissä lapsilleni lupasin, jos he rohkaisevat itsensä ja lähtevät tanssimaan, niin saavat hamppikset. Sitten kun se tanssikynnys tuli ylitettyä, niin johan pistivät jalalla koreasti. Nauraen ja innoissaan. Eivät vain ilman moista hampurilais-porkkanaa tahtoneet kehdata. Mutta mitä mamma edellä niin sitä lapset perässä... Onhan tuo nähty ennenkin. Tänään sitten koulun jälkeen ajelin laumani kanssa syömään. Reetta pääsi ensimmäistä kertaa kyseiseen ravintolaan, jo se aiheutti kikatusta ja vapinaa. Sitten annoin tilata haluamansa annoksen, ilman sensurointia, siis kaikilla majoneeseilla ja salaateilla. Voi kuinka hymy nousi silmiin saakka jo pelkästä mahdollisuudesta. Kun ateriat kannettiin pöytään alkoi Reetta vapisemaan kauttaaltaan. Siis kädet vipattivat ja vapisivat, silkasta onnesta ja silkasta normaalius-mahdollisuudesta. Muut tytöt luulivat, että sen aiheutti "kielletyt aineet", mutta vapina alkoi jo pelkästä ajatuksesta, että voi maistaa kaikkea haluamaansa. Tunnetusti kaikkiruokaista lastamme moiset rajoitukset ovat siis lievästi rajoittaneet. Neiti söi, makusteli, nauroi ja vapisi. Välillä itsekin katsoi käsiään ja kauhisteli vipatusta. Tuumasi olevansa vain niin kauhean innoissaaan syömisestä, että ihan vapisee kokonaan. Voi meidän pientä, kuvittele mikä valtava kokemus ja elämys. Osaammeko me itse moisista nauttia, arvostaa, tuntea suunnatonta vapinaa onnesta. Niinpä, harvapa meistä varmaan vapisemaan alkaa ruokaa saadessaan. Saati sitten istumisestaan ravintolan sisällä. Morkkishan siitä minulle hiukan jäin, kun meninkin lipsumaan, mutta se vapina saaa vieläkin hymyilemään. Onneksi rikoin sääntöjä ja lipsuin, jos se teki noin hyvää.
Olen tässä pakannut, aamulla lähdemme vaihteeksi maailmalle. Nyt on sitten kauhean paljon joutoaikaa, kun ei tarvitse enää kokata eikä pakata. Huusholli on siivottu floristeilun jäljiltä lähes siedettävään kuntoon. Aamuni alkoi kolinan kuuntelulla. Luulin Reetan keittävän minulle aamukahvia, kunnes alkoi pauke ja hyörinä. Nousin katsomaan kelloa, viisihän se, ei siis ollut Reetta kyseessä. Umpikuuro kissamme on aamuvirkkua sorttia ja somisti huushollia haluamallaan tavalla. Sillä Vieno ei todellakaan tajua, kuinka paljon saa ääntä aikaiseksi. Varmaan itsekin pelkäisi, jos kuulisi. Kyytiä sai piirongin päällä mullat kukkaruukusta. Sitten oli vuorossa somistuskivet, sellaiset pienet ja värikkäät kynttilän juurelta. Viskeli ja hämmensi mullan kanssa. Samassa asetelmassa oli myös pyöreitä jäämeren kiviä, niistähän se kunnon pauke alkoi kun niitä lattialle pujotteli ja sitten kieritti niitä lattialla. Sitten sata lasissa perään ja pian siihen osallistui koko elikkolauma. Näinpä aamuni alkoi Vienon herättämänä ja heti täydellä vauhdilla. Ihanat elikkomme! Niille ei voi olla pahalla tuulella, vaan tekee mieli rutistaa ja pussata. Juuri meille passeleita, kaikki höyryjä ja omintakeisia olentoja. Minä keittelin kahvit ja avasin tietokoneen. Siinä vaiheessa alkoi kuulumaan Ukkokullan taholta jo epäuskoista ähinää..."Et kai sinä nyt sitten kirjoittamaan ala?" Niin, no olisinhan minä alkanut, mutta sekin saattaa hiljaisessa huushollissa aiheuttaa meluhaittoja. Niinpä sitten yritin äänettömänä nypyttää ja nipottaa, oli kyllä tuskallista. Seitsemältä nousimmekin jo taksiin, yhdeksältä oli silmälääkäriaika Oulussa. "Kaunissilmäinen lapsi", oli kommentti. Kauniit kuulemma päältä ja sisältä nämä lapseni silmät. Onhan ne, kauniithan ne. Ihanathan ne. Verikokeiden kautta yhdeksi kotiin. Meikä nukkui väsyjään pois mennen ja tullen, nyt kulkee taas. Soittelin ja kyselin labratuloksia. Ne ovat hämmentäviä. Herättivät paljon kysymyksiä, mutta virka-aika oli napsahtanut muutaman minuutin ennen sitä loppuun, joten lääkäreiden kommentteja en saanut. Hb 125, tromb 375, leukkarit 6,8 ja neutrofiilit 2,9. Onko se sitten hyvä, kun ne ovat niin hyvät? Kuinka moisten sytostaattien aikana voi arvot vain parantua ja kohentua, olla kuin terveellä. Mitä se kertoo, pitääkö huolestua, saako nauttia? Tulevasta lypistäkin Reetta oli ihan mielissään: "Ihan kiva, sittenpä tiedetään missä mennään..." Hämmentävä lapsi.
Vapinaa ovat aiheuttaneet myös uudet koulukirjat ja läksyt. Reetta tekee niitä itsekseen aivan intona. Huutelee oivalluksiaan ja nauraa tajutessaan uusia asioita. Annan nauttia ja vapista moisesta. Tässä pakatessa löysin laukustani myös sellaisen valkoisen karvapallon. Vieno oli kääriytynyt sinne pienelle kerälle. Pitää aamulla ihan oikeasti tarkistaa, ettei vapisevia elikoita ole nousemassa koneeseen. Minusta on jotenkin vapauttavaa ja kivaa jäädä lorvimaan Helsingin seudulle. Odotan myös innolla tulevaa Äiti-kurssia. Elämäntaiteilua (keho- ja taideterapeutti, luovuusterapian asiantuntija, elämäntaideohjaaja kouluttaa), konsertteja, risteily ja lorvimista. Ihan minun juttu, ihan vapisuttaa. Minulla on visio, että tuleva Helsingin keikka avaa monia muitakin kysymyksiä... Saattaa siis olla, etten muutamaan päivään vapinaltani kykene kirjoittamaan, tsppadappaduu!
Olen tässä pakannut, aamulla lähdemme vaihteeksi maailmalle. Nyt on sitten kauhean paljon joutoaikaa, kun ei tarvitse enää kokata eikä pakata. Huusholli on siivottu floristeilun jäljiltä lähes siedettävään kuntoon. Aamuni alkoi kolinan kuuntelulla. Luulin Reetan keittävän minulle aamukahvia, kunnes alkoi pauke ja hyörinä. Nousin katsomaan kelloa, viisihän se, ei siis ollut Reetta kyseessä. Umpikuuro kissamme on aamuvirkkua sorttia ja somisti huushollia haluamallaan tavalla. Sillä Vieno ei todellakaan tajua, kuinka paljon saa ääntä aikaiseksi. Varmaan itsekin pelkäisi, jos kuulisi. Kyytiä sai piirongin päällä mullat kukkaruukusta. Sitten oli vuorossa somistuskivet, sellaiset pienet ja värikkäät kynttilän juurelta. Viskeli ja hämmensi mullan kanssa. Samassa asetelmassa oli myös pyöreitä jäämeren kiviä, niistähän se kunnon pauke alkoi kun niitä lattialle pujotteli ja sitten kieritti niitä lattialla. Sitten sata lasissa perään ja pian siihen osallistui koko elikkolauma. Näinpä aamuni alkoi Vienon herättämänä ja heti täydellä vauhdilla. Ihanat elikkomme! Niille ei voi olla pahalla tuulella, vaan tekee mieli rutistaa ja pussata. Juuri meille passeleita, kaikki höyryjä ja omintakeisia olentoja. Minä keittelin kahvit ja avasin tietokoneen. Siinä vaiheessa alkoi kuulumaan Ukkokullan taholta jo epäuskoista ähinää..."Et kai sinä nyt sitten kirjoittamaan ala?" Niin, no olisinhan minä alkanut, mutta sekin saattaa hiljaisessa huushollissa aiheuttaa meluhaittoja. Niinpä sitten yritin äänettömänä nypyttää ja nipottaa, oli kyllä tuskallista. Seitsemältä nousimmekin jo taksiin, yhdeksältä oli silmälääkäriaika Oulussa. "Kaunissilmäinen lapsi", oli kommentti. Kauniit kuulemma päältä ja sisältä nämä lapseni silmät. Onhan ne, kauniithan ne. Ihanathan ne. Verikokeiden kautta yhdeksi kotiin. Meikä nukkui väsyjään pois mennen ja tullen, nyt kulkee taas. Soittelin ja kyselin labratuloksia. Ne ovat hämmentäviä. Herättivät paljon kysymyksiä, mutta virka-aika oli napsahtanut muutaman minuutin ennen sitä loppuun, joten lääkäreiden kommentteja en saanut. Hb 125, tromb 375, leukkarit 6,8 ja neutrofiilit 2,9. Onko se sitten hyvä, kun ne ovat niin hyvät? Kuinka moisten sytostaattien aikana voi arvot vain parantua ja kohentua, olla kuin terveellä. Mitä se kertoo, pitääkö huolestua, saako nauttia? Tulevasta lypistäkin Reetta oli ihan mielissään: "Ihan kiva, sittenpä tiedetään missä mennään..." Hämmentävä lapsi.
Vapinaa ovat aiheuttaneet myös uudet koulukirjat ja läksyt. Reetta tekee niitä itsekseen aivan intona. Huutelee oivalluksiaan ja nauraa tajutessaan uusia asioita. Annan nauttia ja vapista moisesta. Tässä pakatessa löysin laukustani myös sellaisen valkoisen karvapallon. Vieno oli kääriytynyt sinne pienelle kerälle. Pitää aamulla ihan oikeasti tarkistaa, ettei vapisevia elikoita ole nousemassa koneeseen. Minusta on jotenkin vapauttavaa ja kivaa jäädä lorvimaan Helsingin seudulle. Odotan myös innolla tulevaa Äiti-kurssia. Elämäntaiteilua (keho- ja taideterapeutti, luovuusterapian asiantuntija, elämäntaideohjaaja kouluttaa), konsertteja, risteily ja lorvimista. Ihan minun juttu, ihan vapisuttaa. Minulla on visio, että tuleva Helsingin keikka avaa monia muitakin kysymyksiä... Saattaa siis olla, etten muutamaan päivään vapinaltani kykene kirjoittamaan, tsppadappaduu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)