HÄRSKINÄ LOKKINA

Kuulin huhuja, jotta en ole kirjoitellut. Aika härskiä pitää ihmisiä pimennossa. En sitten varmaan ole... Aika on siipeillyt eteenpäin aaltoillen. Itse asiassa elämä on vähän niinkuin lokki, joka menee ilmavirtojen mukana. Liidellen, leijuen, välillä vinhasti räpiköiden. Jopa leijunnasta nauttien, välillä kauheasti kirkuen ja tuulta vastaan kippuroiden. Syöksähdellen, röyhkeästi kiihdyttäen. Kenenkään niskaan emme ole todennaköisesti paskoneet, mutta muita eritteitä on havaittavissa. Melusaastetta, häirintää ja elämöintiä. Emme ole napanneet keneltäkään jäätelöitä käsistä tai syöksähdelleet pelottelemaan liika liki. Mutta vähän sellaista aggressiivisen puoleista elämistä, härskiäkin sellaistahan tämä. Lokit ovat itse asiassa todella röyhkeitä lintuja, saimme sen viime kesänä Oulussa puistoreissuilla havaita. Kävivät päälle todella rohkeasti ja sieppasivat pienemmiltään. Tosin oli siellä silloin muutama napakka sorsaemokin, jotka kävivät lokkeja varpaista tai siis räpylöistä kiinni.

Vettä on tullut nyt pari päivää taukoamatta. Mutta jospa se kevät saataisiin vauhtiin moisella ropinalla. Ainakin maa saa vettä, pölyt tasaantuvat ja pian kaikki viheriöi. Satakoon ja pitäköön kylmää mieluummin nyt, kuin kesäkuussa. Toki on muutama koneellinen saatu pyykättyäkin ja kuivaksi kevättuulessa. Tarkemmin kun ajattelee, niin vaihtelevaa ja aaltoilevaa on ollut. Sateella vain tunnelmat sisällä tahtovat härskiintyä, sillä meidän poppoo on niin ulkoilmaihmisiä.

Fanny on ollut luokkaretkellä Oulussa, ihan koko päivän. Nyt illansuussa lapsen mehut ovat niin tyhjiin pumpatut. Eilinen iltayö menikin hiukan asiaa jännitellessä ja unta odotellessa. Reetta lähti päivällä tädin mukaan "siivoamaan", vitsi kuinka silmät loisti kun pääsi herttaisen härskistä äidistä hetkeksi erilleen. Tauko teki hyvää molemmin puolin. Vernan kanssa päädyimme uimaan ja vesijumppaan. Siellä me uiskentelimme sik sakkia altaassa. Minä niinkuin emoryhävalas edellä ja poikanen höristen perässä. Kävimme salaa jäätelölläkin. Tessa parka oli taas puolestaan joutunut olemaan yksin, kaverin kanssa, kotona. Se aiheutti hieman härskiintymistä. Hänelle ei koskaan, ikinä tapahdu mitään kivaa. Ei pääse edes tädin siivouskaveriksi. Niinkuin nyt pimua kauheasti tuo siivous olisi viime viikkoina muutenkaan napannut. Ajattelin, että neiti olisi saanut olla rauhassa ja kaverin kanssa, mutta äitikaipaus puskikin yllättäin esiin. Voi sitä tappelun ja härskin sanahelinän määrää, kun kotiuduimme. Olipa jälleen ihanaa olla kotona. Aika vaikea välillä toimia oikein. Tuplille on jälleen synttärikutsu huomiselle. Se on niitä asioita, joka aiheuttaa taistelua. Kauheaa tappelua. Mutta kun Reetan ei passaisi mennä, kun ei passaisi lipsua, kun on noita pöpöjäkin jos mitä jälleen liikenteessä. Samasta aiheesta käymme taistelut tanner tömisten muutaman viikon välein. Todella raivostuttavaa, mutta toisaalta ihanaa, että kaverit jaksavat kutsua. Tämä on jälleen sitä härskiä arpomista, taistelua ja pähkäämistä. Viikonlopulle sattuu myös serkkutytön synttärit, joten eristysten lipsuminen peräkkäisinä päivinä mietityttää. Ovet paukkuu kun keskustelemme kyynelsilmin aiheesta. Eihän se reilua ole, ei. Nyt sitten soitamme ja tenttaamme kaiken mahdollisen. Onko sairastettu, mitä, ketä tulee, paljonko, ruokarajoitukset, varotoimenpiteet, hygieniataso, kylmäketjut, tarjoilut, ennaltaehkäisy, valmius.... Ei nyt sentään ihan noita kaikkia, sehän olisi suorastaan härskiä, mutta aika paljon pitää tentata. Puhelu soitettu, kaverisynttäreille ei puhettakaan, koska iskä oireilee... Olipa huojentava, helppo tehdä päätös, ei tarvitse organisoida mihinkään suuntaan. Siihen loppui asiasta jahkaaminen, piste.

Nyt kun on sadellut, niin meikä on lompsuttanut joka paikassa kirkkaan punaisissa kumppareissa. Sekös on lapsistani ennenkuulumatonta, hävettävää. Verna sanoikin niiden olevan todella härskit. Meillä täällä maaseudulla ei ihan oikeasti kuljeta kumppareissa kaupoissa ja kaduilla. Sen huomasin jo syksyllä Helsingissä, siellä kumppareita oli joka toisella. Mutta minusta ne ovat ihanat, taatusti pirteän väriset ja mokomat hyvät jalassakin. Mutta eikös sadepäivänä saa nyt vaikka kumpparit tuoda pilkettä silmiin. Saahan äiskä revitellä edes niiden voimalla, jos muuten on altavastaajana. Härskisti pidän niitä ainakin viikon putkeen, satoi tai paistoi. On todella laajaa osaamista vaativaa äitiyttä, kun sadekin on minun syytäni. Samoin eristykset, väsymys ja kiukut. Tunnen olevani moniosaaja ja suunnattoman lahjakas pilaaman kaiken.

Tänään jouduin ottamaan itsestäni naamakuvan. Käytin siihen kännykkää ja omaa kättä. Voi vitsi mikä tuskainen savotta. Voiko sama ihminen näyttää eri kuvakulmista kuovilta, lokilta, pelikaanilta (eikös sillä ole se pussi nokan alla joka heiluu), irvikuvalta, norsulta, hylkeeltä, idiootilta tai ihan vain härskiltä. Meinasi liipaisukäsi moisesta puutua ja kuvatila loppui kännykästä. Samoin akku. Samoin itsetunto ja kärsivällisyys. Reettakin yritti auttaa, sanoi minun olevan liika raaka ja kriittinen itseäni kohtaan. Käski olla kiltimpi. Samaan aikaan neiti kuitenkin härskisti nauroi otoksille, ilmeilleni ja tuskalleni. Miten tuohon pitäisi sitten suhtautua. Voi hitsi, vieläkin moisesta olotila on kaoottinen ja tuskainen. Kaikkea sitä lupaakin. Niin paljon helpompaa on vain naputella tätä konetta, ilman että kukaan näkee miten härskiltä ihiminen näyttää. Tämän takana saa olla vaikka vaaleanpunaisissa mummupöksyissä, pyyhe päällä, tukka sekaisin tai muuten vain härskinä ja härskiintyneenä.

Seuraava kappale kertoo minun härskistä itsekkyydestäni. Ne, jotka pitävät minua itsekeskeisenä joutilaana ihmisenä, joka laiminlyö perhettään, voivat pompata lopputeksteihin suoraan. Aion nimittäin kertoa mitä kaikkea olen härskin itsekkäästi tällä viikolla harrastanut ja tehnyt, lähinnä itsekkäästi liikkunut. Lähes päivittäin olen koirien kanssa pyöräillyt, siis molemmat hurtat yhtä aikaa. Se onkin yllättävän helppoa, ne kulkevat kuin unelma. Olen testannut Reinoa irrallaan, hyvin pelittää sekin. Reinohan tunnetusti palvoo minua, joten se juoksee Kainon ja pyörän välissä. Hakee itse paikkansa. Voimme kohdata muita koiria ja lenkkeilijöitä ihan huoletta, Reino seuraa. Kainolla onkin rapakunto, sillä koiraneiti hiipuu suhteellisen nopeasti. Välillä on koomista vetää koiraa hihnalla perässä ja ryömittää itse pyörällä. Tosin jaksaisitko itsekään tuntia täysillä pyörän rinnalla, edes puolta tuntia. Olen meinannut pyörän etukoriin Kainon nostaa tai hankkia sellaisen koppimopon, jota vedetään perässä. Aikoinaan lapsia sellaisella kiikutimme pyörän perässä. Olisiko nyt koiran vuoro. Olen käynyt kahtena aamuna aikaisin kuntosalilla ja uimassa, siis ennenkuin perhe nousee ylös. Saatan herätysten jälkeen ampaista koirien kanssa happihyppelylle, siinäpä oikovat raajojaan ajan kanssa, ilman että olen jokaista naksausta kuulemassa. Olen käynyt Fannyn kanssa vesijumpassa, uimassa ja kuntosalilla. Eilen illalla itsekäästi menin jälleen salille, zumbaan ja syvävenyttelyyn. Isä oli sen ajan kotona, joten en laiminlyönyt laumaani. Kyllä hiki roiskusi. Mielettömän hauskaa ja tehokasta, muttei kivaa peilistä katsottuna. Peilikuva oli punaisen härskiintynyt. Tänään sitten Vernan kanssa vesijumppa ja uinti. Huomenna aamu alkaa salilla. Illalla osallistumme Tessan, serkun ja systerin kanssa Kokkola Cityruniin, siellä nykäisemme "maratonin". Uskokoon ken haluaa. Sadetta on lupaillut, josko vetäisin moisenkin lenkin punaisissa kumppareissa ja vedenpitävässä leveälierisessä noitahatussa. Jännänä odotan, mitä moisesta laatuajasta esikoisen kanssa kehkeytyy. Tulemmeko eri junilla kotiin, vai mahdummeko samaan autoon. Härskiä hakea noita rajoja moisellakin, mutta teen sen kuitenkin. Yksilöllistä laatuaikaa nääs.

Nyt voitte palata riveille, itsekäs luukuttaminen loppui....Ukkokulta on vielä töissä, vaikka on iltamyöhä. Reetta tuossa tuli kaulaani vasten itkemään omaa olemistaan, kaipaamaan normaaliutta. Jälleen, taas, vieläkin ja yhä uudestaan. Annan nyyhkyttää, silittelen hiuksista, jotka eivät tunnu lapselle omilta. Kyllä minäkin sen huomaan, ne tuntuvat erilaisilta minunkin käteeni, eivätkä ole edes juurilla kiinni minun päänahassani. Taas illan mittaan alkaa jaloissakin olla kipuja. Mitä kipuja, sitä yritän kuumeisesti yhä selvittää. Huomio-, kasvu-, hyljintä, liikunta- vaiko unikipuja. Eilen olo tuntui myös tukkoiselta; flunssaa, itkua, hyljintää, huomiota, allergiaa. Äitipolon nuppi on jälleen kovilla. Nyt Reetta odottaa minua iltasaunaan. Jalkakylpy on tehty merisuolasta ja öljystä, ripaus aromatippoja. Alkaa nahkaa kiristämään jatkuva saunominen, mutta mitäpä äiti ei tekisi. Jos tällä tavalla saan kivut unohtumaan, niin kyllä tämä mamma saunoo. Saunassa on myös rentouttavat aromaterapiakynttilät ja yksi neiti aikoi hieroa vielä minua. Käytän kaiken härskisti omaksi ilokseni ja lasteni parhaaksi. Muistathan sinäkin olla välillä härskisti itsekäs ja muutenkin härski...

LAPSIKULLAT

Kuluneissa viikoissa on ollut paukkuja vaikka muille jakaa. Raivoa, kiukkua, itkua, kapinaa, tappeluja ja haasteita. Välillä on ollut olo, ettei tiedä kuinka laumaa luotsaisi ja mikä on kaiken aiheuttaja. Olen ollut Reetan raivoista huolissani, siitä mitä lapseni käy lävitse. Mikä on syy ja mikä seuraus. Enkö tajua tappelun tiimellyksessä todellisuutta. Olenko liian dramaattinen. Liioittelenko. Enkö kuuntele tarpeeksi. Olenko johdonmukainen. Toiminko oikein, reilusti, tasapuolisesti ja osaanko olla hyvä äiti. Lietsonko jyrähdyksiä, aiheutanko omalla käytökselläni lisäkitkaa. Onpa siinä mammapololla jälleen aivotoiminta ollut vilkkaana, kun olen yrittänyt pähkätä. Tajuan, ettei tällä taistelutempolla voi kohtuuttoman pitkään jatkaa, siitä kärsii pitkässä juoksussa kaikki.

Toki, Tessan kanssa olemme kaikessa törmäyskurssilla. Saamme intoksen aikaan kaikesta, mitä ihmeellisimmistä asioista. Ei ole asiaa, joka menisi minun ilmoittamanani suoraan tajuntaan. Aina löytyy vääntömomentti. Tänä aamuna Tessa luki kameramainoksia, äitienpäivälahjaideoita. Siihen hän intti lehdellekin, ettei mitään järkeä, koska eiväthän äidit ymmärrä moisia vehkeitä. Pasi yritti sanoa, että käyttäähän äiti ja tätikin kameraa, sekä lukuisat muut äidit. Mutta ei, idea on todella tyhmä, äideille nyt kamera. Niin ja tätihän onkin eri asia, vaikka onkin äiti. Ja meidän äitihän on tunnetusti teknisesti tyhmä, välillä ei osaa sitten kameraa sammuttaa, vaikka muka osaa kuvata. Ei siis mitään järkeä, miksi pitää edes mainostaa. Tyhmä mainos. Toki, mikäli vertailupohjana on minun tekninen osaaminen, niin kyllä maailmassa on paljon liika vaikeaa tekniikaa. Myönnän, mutta kannattaako siitäkin inttää. Inttää ja taistella jonkin mainoslehden kanssa ja vetää siitä pultit. Neidin kanssa kaikki tulee kärjistetysti esille, myös omat negatiiviset puolet. Itsekin syyllistyy omista mielipiteistä kiinni pitämiseen, en anna periksi vaikka kuinka neiti inttää. Kuitenkin tässäkin savotassa minä olen pomo, enkä anna lapseni minua pomottaa. Eli pidän omista mielipiteistäni kiinni, enkä ole pyöritettävissä, sillä kyllä äiti tietää... Rajoja ja rakkautta, vaikka kuinka kapinoidaan.  Näin ollen keskustelumme ja arkemme on todella kiihkeää.

Olen joskus äänen todennut sekä kirjallisestikin, kuinka helppoja Fanny ja Verna ovat. Helppoja siinä mielessä, ettei vääntöä kaikesta tarvitse käydä. Fanny ajattelee laajasti, analysoi ja tekee todella järkeviä ratkaisuja. Hoitaa hommat huomaamatta, kapinoimatta ja todella hyvin. Koulussa menee tunnollisuuden perikuvalla hyvin ja Fannylla on aina ollut laaja sydän. Toki sitten kun Fannyn kuppi menee nurin, niin kyllä paukkuu. Sisäinen leijona, räyhääjä iskee esiin. Se on sitten pauketta, raivoa ja huutoa. Mutta Fannyn kuppi kaatuu suhteellisen harvoin ja yleensä syystäkin. Toisaalta hyvä, kun antaa silloin tällöin paukkuakin. Fanny kerää itselleen paniikkeja mitättömistäkin asioista, kas kummaa ajatelemalla liikaa. Fanny on meidän perheen järki.

Verna hengailee ja toteaa hänellä olevan helpon elämän. Ei tarvitse muistutella nukkumisesta, naps vaan ja sulkee silmät kun nukuttaa. Ei vaadi, ei kapinoi, ei juurikaan räyhää. Mitä nyt suurpiirteisenä leijuu tilanteesta toiseen. Haahuillen, haaveillen ja hiljaa silmät sirrillään tuijottaen. Ruokaa menee niukasti, ääneti ja huomaamatta. Pyykkiä siltä neiditä ei irtoa, voisi elää samoissa räteissä vaikka vuoden. Nyt tosin naisellisuus on puskenut pintaan, stailausta, pinnoja, lettejä ja kaulakoruja. Ennen hiuksien harjauskin tuotti tuskaa. Vernalla on loistava muisti, kunhan haluaa. Tekstiä tulee harvoin, mutta se on nasevaa ja pistää hiljaiseksi. Reetta itkettää pomottamisellaan Vernaa, sillä yhteisessä huoneessa heillä on täysin erilaiset siisteyskäsitykset. Vernan löytää usein uppoutuneena peleihin, televisison ääreen tai lukemiseen. Silloin neidillä katoaa kuulo, ajantaju ja suhteellisuudentaju.
Toisaalta Vernan kohdalla mietityttää, mitä jälkiä ja ajatuksia jättää kaksoissiskon sairastaminen. Toinen omasta puolikkaasta, sillä hehän ovat tiivis tiimi jo pienestä murusesta lähtien. Kuinka paljon toista puoliskoaan kaipaa, ikävöi ja hänen puolestaan pelkää. Miltä on tuntunut nyt pian kaksi luokkaa käydä koulua, kun tuplasisko ei kuljekaan samaa matkaa. Kun Reetta ei ole huolehtimassa huolettomasta hultastamme. Onko lapsemme kuinka orpo, emmekö tajua, vai onko hän oikeasti vain noin tyyni.

Sitten eiliseen iltaan. Viimeinkin Reetta alkoi itkemään ja kertomaan mikä on. Voi kuinka olenkaan taas odottanut, toivonut, että padot aukeaisivat. Reetta itsekin pelkää omia raivareitaan. Mutta ne vain tulevat räjähdysmäisesti ulos. Ilman sen suurempaa ärsykettä. Reetta sanoi, ettei saa niitä pidettyä sisällä vaikka kuinka haluaisi. Saahan sitä raivota, mutta viime viikkoina ne ovat hallinneet liikaa olemista ja elämistä. Tessan kanssa moiset piirteet ovat liipaisuherkässä. Tessakin osaa tasan tarkkaan härpätä, niin että toinen vetää heti pultit. Olen sanonut Reetalle, että hän on ollut todella vaikea raivareiden kanssa kaksi päivää. Olen yrittänyt saada selville mistä johtuu. Lapsi taas koki, että pidän häntä vaikeana lapsena ja Fannyä helppona. Ei se ajatus ihan noin yksiselitteinen ole, ei todellakaan. En todellakaan vertaile lapsiani ja laita heitä paremmuusjärjestykseen. Jokaisessa on omat haasteensa. Omat rahkeet riittää paremmin, kun on kaksi tempperamentiltaan helpompaa. Mutta kyllä näiden ns. helppojenkin kanssa saa tuntosarvet heilua kohtuullisen aktiivisesti. Mitäs se sitten olisi, jos kaikki neljä olisivat yhtä aikaa yhtä haasteellisia. Reetta toisaalta kadehtii Fannya, kun hän kykenee olemaan niin hallittu ja järkevä. Reetalla on sisällä kauheat määrät tuskaa, pelkoa ja epätietoisuutta, joka tulee ulos raivona. Homma kärjistyi jälleen juustokakkuun. Tuorejuustoon, joten Reetta ei saa syödä. Juuri nyt siitä tuli ongelma. Samoin kaikesta mikä poikkeaa normaalista. Reetta haluaisi olla normaali, ymmärrän täysin. Olemme katselleet kuvia muutaman vuoden takaa. Reetta yrittää löytää itsestään samoja asioita kuin ennen. Tunnistaa entisen itsensä. Hän sanoi, että on muuttunut niin paljon, niin nopeasti. Me muut kyllä löydämme paljon samaa, mutta Reetan psyyke ilmeisesti on kokenut niin valtavan prässin, että asioita on vaikea hyväksyä. Onhan se näinkin, ymmärrän. Mutta taustalla ja sisällä on kuitenkin paljon sitä entistäkin. Reetta on ollut jo pienenäkin tuli ja leimaus, emme haluakaan hänen nössöksi muuttuvan. Se on luonteenpiirre, joka on aina ollut ja varmasti kuluneessa savotassakin auttanut. Reetalla on paljon rakkaita pehmoja, mutta suurin osa niistä liittyy sairaalajaksoihin. Rankkoihin sairaalamuistoihin. Ne muistuttavat erilaisuudellaan ja olemassaolollaan kaikesta koetusta. Kysyin, pitäisikö niitä välillä viedä varastoon, josko se muistoissa helpottaisi. Eivät olisi päivittäin muistuttamassa. Ei kuulemma, koska ne ovat olleet niin monessa mukana, niin monessa tukena, ne ovat muistutus onnistuneista savotoista ja tavotteista. Niiden kuuluu saada elää yhdessä muiden kanssa. Reetalla on yhä hiuksista kriisi; erilaiset, ihanat, liian lyhyet, liian ihanat. Ne eivät vielä tunnu omilta, kuvakaan ei tunnu omalta. Kaikki kyselevät milloin kouluun, eihän se ole lapsen päätettävissä. Reettahan haluaisi olla koulussa ja normaali. Niin monia asioita on yhä isoina kysymysmerkkeinä, vailla vastauksia. Ne eivät ole lapsen, eivätkä meidän päätettävissä. Odotamme jälleen tuskaisen kuumeisena vastauksia, olisipa jo siinä mielessä elokuu ja vuosikontrolli. Epätietoisuus, tietämättömyys ja odottaminen ovat lapsellekin raskaita. Yritin lohduttaa ruokavaliossa, että onhan monilla muillakin. Varsinkin moniallergisilla. Reetta sanoi, että harvalla kuitenkaan noin valtavia rajoituksia mitä vähämikrobinen aiheuttaa. Jälleen tavallaan oikein, sillä helpompi on karttaa laktoosia tai omenaa, mutta tämä on laaja paketti ja niin monisäikeinen eristyksineen elettäväksi. Reetta kyseli jopa, olisiko hänen raivoonsa olemassa jotain lääkettä, sillä eihän sitä aina itsekään jaksa. Kuittaili, josko laitettaisiin lääkitys kohdalleen. Taustalla ei siis ole mitään kortisonin aiheuttamia, vaan kaikki on sisäsyntyistä. En todellakaan halua, että lapsi turrutettaisiin, vaan nämä paineet pitäisi saada laukeamaan pitkäjännitteisemmästi solmu kerrallaan. Niin, ettei lapsen tarvitsisi olla omasta käytöksestään jatkuvasti huolissaan. Siinäpä meille jälleen pitkä porkkana jyrsittäväksi. Loistavaahan tässä on se, että asia on nyt sanoiksi puettu ja ongelma määritelty. Aamunsa Reetta on aloittanut hymyillen, kuulemma paljon parempi olla. Parempi olla, koska on kyennyt pahasta mielestään kertomaan. Häntä on kuunneltu ja kerrottu, että häntä ymmärretään. Lapsi on otettu vakavasti ja asia pyritään ratkaisemaan. Lapsellamme on niin paljon sellaisia kokemuksia sulateltavana, jota emme aikuisetkaan ymmärrä. Lapsemme lapsuus loppui liian pian, liian rankalla tavalla. Hänestä tehtiin liika paljon kokenut pikkuaikuinen lapsen nahoissa. On siinä varmasti oleminen, varmasti paljon sulateltavaa. Kannattaa aina miettiä, mitäs jos olisi sattunut omalle kohdalle? Kuinka omia kokemuksiaan käsittelisin ja kuinkahan hirveässä traumassa eläisinkään. Tärkeä pointti mielestäni on se, että tunteet ja kokemukset pyrkivät ulos. Hakevat kaikupohjaa, ulostuloaukkoa ja vastauksia. Sitten olisi syytä olla todella huolissaan, jos meidän draamakuningattaremme haasteellisella luonteenpiirteellään jo syntymästään varustettuna, olisikin hiljaa. Puhumaton ja sulkeutunut. Vitsi, kuinka kaikessa kauheudessaankin tuntuu huojentavan hyvältä. Kiitos lapseni, että jälleen avasit tunteidesi laatikon ja kerroit. Nyt äitinä ja vanhempina on helpompi olla tukena ja auttajana.
Tästä tulkoon jälleen rankka viikko, positiivisella tavalla rankka.

P.S. Onko teistä kukaan itse kokenut samoja asioita? Kuinka niihin pitäisi suhtautua, olemmeko oikeilla jäljillä? Kokemuksia, pliiiiis!

LENTÄVÄ JUUSTOKAKKU

Viikkomme on ollut haasteellinen. Olemme taatusti ylittäneet kaikki siedettävän metelöinnin kynnykset harva se päivä. Olemme hankkineet isoimmille tytöille uudet Jopot, siinä toivossa, että tämä naukuminen helpottaa. Ja tilanne tasoittuuu ja elämä rauhoittuu. Joka tapauksessa uudet pyörät olivat hankintalistalla, joskin merkistä väänsimme kättä. Ei sen puoleen, retrot menopelithän nuo ovat. Omasta lapsuudesta saakka tunnetut. Mutta kauanko kestää innostus ja milloin tajutaan mitä siitä seuraa kun luopuu vaihteista. Tuplat sitten perivät isompien entiset. Kumpi kummalekin oli sovittu juttu jo viikkokausia. Sitten kun tuli isommille luopumisen hetki ja tuplille pyörienvaihto, niin mielikin muuttui, eikä päätös ollutkaan enää niin selvä. Sitten märistiin, kun ei osattu päättää. Sitten märistiiin, kun päädyttiin samaan, sitten märistiin märinää. Kuinka valtavia nuo lastenkin päätösten tekoon liittyvät paineet ovat.

Tessa ja Reetta ovat olleet järkyttävällä törmäyskurssilla. Tessa osaa kyllä sivaltaa sanallisesti erittäin raakastikin. Olen ottanut kumpaakin puhutteluun vuorotellen. Olen syyllistynyt kilahduksiin, karjumiseen, aikalisiin, uhkailuun, pakkotyöhön. Olen varmaan kiroillutkin, voisin moisessa prässissä kuvitella tekeväni niin. Ei kyllä mitään tarkkaa havaintoa siitäkään, korvissa on ollut sellaista outoa kohinaa... Ennen minulla oli tapana sihistä kuin käärme, jolloin lapset tajusivat, että äiskä ottaa aikalisää. Nykyään metelissä ei sihinät kuulu mihinkään. Tessa herjasi Reetan olemisesta. Neidit nakkelivat roinaa huoneesta toiseen. Välillä lensi vaatteita, rasioita, jakkaroita, herjoja, kaikki mikä suinkin voi lentää. Reetta pakkasi hysteerisenä nikotellen tavaroitaan, muuttaakseen pois samasta talosta missä Tessa on. Ei ollut tietoa minne oli menossa, matkalaukkukin oli ulkovarastossa, mutta vaatteet olivat jo pinossa. Tessa odotti kuumeisesti synttärivieraita ja herkkujen syömistä. Meni ikkunasta ikkunaan ja odotti palvelua, koska hänhän on päätähti. Samalla neiti sanoi Reetan pilaavan hänen synttärinsä... Sitä rataa, ja kierros taas alusta...Siinä vaiheessa karjuin jälleen aikalisän. Sanoin pian minäkin paiskelevani jotain. Huusin, että "pian näette lentävän juustokakun, joka valuu sitten pitkin kattoa ja seiniä, ellei tuo tappelu lopu heti". Siihen loppui se tappelu. Kokeile sinäkin, ihan uusi uhkaus ja todella tehokas. Mieletön keksintö. Tunsin itseni todella onnistuneeksi järjen jättiläiseksi, joka kasvattaa loistavia kansalaisia. Taputin pölyt käsistä ja menin nurkan taakse itsekin ihmettelemään. Miten en ole moista ennen tajunnutkaan? Vitsi, kuinka loistava uhkaus!

Tessan lemppari on nimittäin juustokakku, niitä on tehty synttäreille kaksi kappeletta. Yhtenä iltana nimittäin latasin tiskikoneen sellaisella rytinällä ja volyymilla, että lapset uskovat juustokakunkin oppivan lentämään. Samaisena päivänä ilmoitin aloittavani viikon tiskikoneentyhjennysjatäyttö-lakon. Samassa rytinässä säilykepurkki repi sormeni auki. En ehtinyt ja kyennyt ensiapua itselleni antamaan, vaan veri roiskusi. Kyllä lensikin laajoille kaarille koko keittiössä. Kaikki alkoi taas jälleen kerran siitä, että minä joutilaisuuden huippu, olen ainoa keittiön siivouksesta huolehtiva yksilö. Ukkokultaa ei lasketa, sillä hän on ollut kiitettävästi töissä ja reissun päällä. Neidit kyllä kokkaavat, testaavat ja sotkevat, mutta siihen se onkin jäänyt. Kaikki mömmöt levällään, tyhjät purkit valuttelevat pitkin pöytiä, tarvikkeet jäävät huoneenlämpöön, uunipellit sikin ja sokin. Jauhoja tursuu kaikkialta, jääkaapin sisältö on mulistettu, koirat nappaavat heitteille jätetyt herkut jne. Reettaa on kielletty luutuihin koskemasta, jottei mikään pöpö muhi niissä. Näinpä tällä verukkeella ei kukaan muukaan voi jälkiään siivota. Ja eihän mitään kauheampaa ja iljettävämpää ole kuin likaiset astiat. Yök! Aina kuitenkin otetaan uutta kippoa ja kuppia huolehtimatta entisistä. Jos en jokaisesta lautasesta, haarukasta ja vispilästä erikseen sano, niin ei varmasti osu tiskikoneeseen, ihan siitä syystä etten juuri sitä ole käskenyt laittaa. Kauheaa saivartelua, sanon minä. Välillä mietityttää, millä aivoituksella nuo lapset porskuttaa. Sitten kesken kaiken tulee totaaliunohdus tekeillä olevasta asiasta ja lähdetään vaikkapa pyöräilemään. Saattaa jäädä tiskikone auki, ruuat pöydälle ja hommat muutenkin kesken. Eilen piti lähteä Tessalle näitä synttärijuttuja hankkimaan. Sanoin lähteväni seitsemältä, jolloin lapseni joutui odottamaan puoli tuntia. Kun sitten lähdin, niin neitiä ei enää löytynyt mistään. Huutelin pihalla, ajelin autolla ja lopulta neiti löytyi jopoilemasta tyttöporukan kanssa. Oli jo unohtanut koko homman.

Tänään tuon juustokakku-uhaukseni jälkeen balanssi ja yhteispeli löytyi. Yhtäkkiä minulla oli lauma yhteistyökykyisiä, söpöjä, iloisia ja näppäriä neitejä. Kaiken huippu oli se, että kun Tessa silitti pöytäliinaa niin Reetta samaan aikaan teki Tessalle kampausta hiuksiin. Siinä ne tappelupukarit tekivät yhteistyötä niin seesteisinä. Synttärisankari huoli jopa Reetan tekemän kampauksen ja he pystyivät koskettamaan toisiaan lempeästi. Kaksi muuta istui apupöydällä ja he väänsivät toisilleen korkkiruuvikiharoita piippausraudalla. Ihania lapsia, kenenhän lie. Tällä hetkellä kamarista kuuluu kikatus, kaverisynttärit ovat meneillään. Samaan kamariin otettiin myös meidän muut lapset, vaikka alkupäiväiseen uhkaukseen Tessan puolelta se ei kuulunutkaan. Juustokakkua oli ihan tarjota asti, kaunis keltainen. Iloinen ja herkullinen. Oli se onni, ettei juustokakku muuttunut lentäväksi...

TSÄKÄ TSÄKÄ

Kun aloittaa aamunsa tietyllä tsäkä tsäkä tahdilla, niin saa paljon aikaiseksi. Toivottavasti. Ainakin tempo ja syke ovat olleet napakat ja aikaansaavat. Nyt jouduin ottamaan aikalisän ja olemaan touhottamatta suhteellisen ääneti, sillä Reetta opiskelee Skypen kautta keittiössä. Pian opiskelurauha häiriintyy, kun mamma tsäkättää ees taas takana. Joten yritän malttaa olla tsäkättämättä. Olen aloittanut aamuni kuntosalilla ja koirien kanssa lenkkeillen. Kiva tulla kotiin virtaa täysi, kun toiset vasta venyttelevät. Tai onko se nyt kiva, sillä kontrasti oman olotilan ja muiden fiilisten välillä on huikea. Itsellä on jo napakka tahti, kun muut laahustavat housunpersamus venyen ja tukka sekaisin. Koirat innostuivat lenkillä myös tuoreesta sepelistä ja aamukosteudesta. Lievästi jäi mustia jalanjälkiä, joten Pasi pääsi koirien pesijäksi. Viimeinkin hyytävä viima on hellittänyt, sää on jopa leppoisa. Oli nautinto ripustella koneellinen pyykkejä narulle, kun ne pysyvätkin siellä ja itse ei kohmetu täysin. Siis kevättä havaittavaissa.

Aamun sanahelinät ovat olleet yhtä tsäkä tsäkää. Liekkö esikoisemme synttärit moisen aiheuttaja. Olemme Tessan kanssa todellakin törmäyskurssilla kaikesta. Tsäkätys käy ja naputus. Sunnuntaina napsahtaa odotetut 12 vuotta mittariin. Kas kummaa lumetkin ovat sulanneet, vaikka Tessa pelkäsi, että synttärit joudutaan viettämään kestohangilla. Lapsiemme yhteiselo on tämän viikon ollut yhtä tulta ja tappuraa. Leimahduksia,  nyrkkejä, nipistelyä, kantapäitä ja ovien paiskomista. Isäänsä tulleet... Välillä en osaa sanoa mitään asiaa oikein, tai siis kuulemma ymmärrän miten haluan tai kuulemma vääristelen, olen kuulemma epäreilu, kuulemma puolueellinen, kuulemma tylsä ja tyhmä. Olen siis todella laajan osaamisen omaava äiti näissä asioissa. Ja äiti yrittää vain olla tasapainoinen, johdonmukainen, tehokas, rento ja huumorintajuinen. Yritän selittää, että kaiken takana on rakkaus, mutta sekin aiheuttaa leimahduksia. Toisaalta haasteellisenkin päivän jälkeen saan iltapusut samalla kaavalla. Reetta suorittaa pussailun erittäin monta kertaa, spanielinkatseella tehostettuna, josko vaikka viereen pääsisi. Aina katseen takana on jokin säälipisteiden kalastelu, josko vaikka saisi tahtonsa läpi. Verna pussaa lyhyesti ja ytimekkäästi, tupisee hyvätyöt, nukahtaa jo sänkyyn kävellessään. Naps vaan. Tessa antaa kolme pusua, aina samalla tyylillä, vaikka kuinka olisi päivä tsäkätetty. Huutaa joka ilta sängystä "hyvää yötä kaikille". Fanny pussaa kahdeksan kertaa ympäri naamaa, kihertäen ja lempeästi. Koirat suikkaavat kosteat nopeat poskille, kaulalle ja kainaloon. Silleen napakasti. Ukkokulta taas... niin enpä kerro siitä sen enempää... Vai pitäisikö tämäkin osa-alue avata perusteellisesti. Tsäkä tsäkä.

Kyllä nyt imuroituttasi, voi kauhea kuinka tekisikin mieli. Pitää yrittää vielä hetki malttaa, kun tuo lapsi käy koulua. Tekisi niin mieli pyörähdellä imurinvarressa ja antaa poppikoneiden paukkua. Ilmeisesti päivääni kuuluu myös leipomiset synttäreille, kuulemma kaksipäiväiset juhlat tulossa... Havahduin myös oivallukseen, etten ole ikuisuuksiin, ainakaan kuukauteen käynyt tanssimassa. Josko huomenna senkin asian korjaisin. Se on sellainen tajunnan leimahdus, kun jokin asia iskee tietoisuuteen. Tsäkä tsäkä, pakko päästä huomenna vähän tuulettumaan. Niin ja kun oikein tanssilattialla heiluu, niis senhän voi merkata myös tuonne liikuntapäiväkirjaan.

Sain keskiviikkona myös pienen näyttelyni rakennettua. Esillä on 13 taulua. Kas kummaa, osan maalasin vasta silloin samaisena päivänä. Hyvä ettei jäänyt viime tippaan. Mutta tämä on aina ollut tapani toimia, silloin saan eniten aikaiseksi. Toisaalta tällaisissa asioissa itsehän minä määrään mitä teen. On huojentavaa tuntea, että on jokin asia, joka on omassa päätöksessä. Asia, jonka voin itse määritellä. Tässä Reetan sairauden kautta eletyssä epätietoisuudessa, luovuus on henkireikä, kun omilla teoillaan ei voi suoraan asioihin vaikuttaa. Kun itse voi vain sivusta seurata ja leijua mukana. Kun itse ei voi vaikuttaa hoitoon, tehoon, todellisuuteen, paranemiseen tai aikatauluihin. On vain mentävä kaavioiden mukaan ja pompittava lukuisten muuttuneiden suunnitelmien tahdissa. Itse on aivoton olento, joka ottaa vain vastaan sen mitä tulee. Ei voi vetää käsijarrua tai hiljentää mutkissa vaikka kuinka huimaa. On vai toivottava, että turvavyöt ovat tarpeeksi jämäkät. Maalaminen on itselle tapa olla itsensä herra. Kukaan ei sano mikä väri, mikä aihe, montako taulua ja minkä kokoisia. Kunhan vain annan värien viedä ja pensselien heilua. Sitten saan hengästyneenä huohottaa, kun tajuaa mitä sainkaan aikaiseksi. Tsäkä tsäkä. Se on minun tapani olla luova, luovuutta parhaimmillaan, ainakin minulle. En maalaa kenenkään pyynnöstä, käskystä, toiveesta, enkä aiheesta. Heti alitajunnasta iskee kapina, en varmasti tee noin, teen juuri niikuin itse haluan. Kuinka itse tunnen ja mitä haluan. Kuka määrittelee mikä on näyttely, montako taulua. Voinhan toteuttaa sen vaikka yhdellä ainoalla tai puolet suuremmallakin määrällä. Nytkin toin osan tauluista pois, koska en halunnut liian täyteen tumpattua kokonaisuutta. On tärkeää muistaa, että tyhjyyttäkin ja tilaa ympärillä tarvitaan. Tilaa ajatuksille, tunteille, tylsyydelle, levolle, levollisuudelle ja hengittämiselle. Samat säännöt kuuluvat myös elämään, harrastuksiin ja arkeen. Tässä tehokkuuden maailmassa myös joutilaisuudelle ja itsensä kuuntelulle olisi löydettävä se tila. Otettava hetki löysin rantein ja tsäkätettävä vasta sitten. Aikoinaan floristin ammatissa minun luovuuteni kangistui. Siis kuinka olla luova, kun asiakas määrää liian tiukasti toteutuksesta, vaikka itsellä ammatilaisena olisikin toisenlainen näkemys. Montako (hitsin) ruusua, montako heinää ristiin, mikä värisävy ja tarkka budjetti. Laita siihen sitten kahdella eurolla sitä luovuutta. No minäpä laitan... Olenkin siis oman luovuuteni kanavoinut jo piiiitkään näyttelyiden kautta. Tämä on varmaan noin kahdeskymmenes, en ole laskenut. Aikoinaan tein myös paljon kuivakukista ja luonnonmateriaaleista, mutta nyt ajankohta ja paikka eivät ole sellaiselle revittelylle mahdollisia. Olen aina tehnyt kokeilevaa sidontaa, opetellut uusia taitoja ja tapoja, revitellyt ja ihmetellyt itsekin lopputuloksia. Tällainenkos sieltä puskikin ulos? Kaikkien ei todellakaan tarvitse kaikesta tykätä. Paras palaute itselle on se, kun ennalta aavistamaton työ pysäyttää ja koukuttaa katsojan. Pistää miettimään, miksiköhän minä tähän kiinnyin? Eihän tämä ole edes minun värinen? Saati sitten aihe, vaikka puu, pilvi, ranta, lammas, keiju, sika tai horsma? En ole koskaan pitänyt pinkistä ja nyt se vain puskee alitajuntaan. Mikä idea on yhdistää vastavärejä, jotka jopa koukuttavat kontrastillaan, minähän olen harmonian ystävä... Tietenkin hyvähän on, jos jokunen tuotos menisi kaupaksikin, sillä saamme hankkia sänkyymme pian jatkojalat. Sillä säilytän aika paljon luovuuteeni tarvittavaa tavaraa sängyn alla. Ja mitä enemmän sinne kertyy, niin sitä korkeammat jalat sängyssä pitää olla, jotta sinne mahtuu.

Mutta nyt lähti tämäkin aihepiiri lapasesta. Reetta tuossa tsäkättää pirttihirmun näköisenä kädet puuskassa. "Voiko tuommoinen olla muka noin tärkiää?". Nyt imuroimme huushollin, poppikone pauhaa jo täysillä. Reetta supisi Reinon ja Kainon korvaan, että lähdemme pyörälenkille. Paas kattoo, kuinka kulkee kaksi koiraa yhtä aikaa tohelon mamman pyöränsarvissa. Tulossa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta nyt tsäkätän tuon imurointifantasiani rytmikkäästi ulos itsestäni. Luovuutta on niin monen laista. Tsäkä tsäkä sinullekin!

Näyttely on Ravintola Mokkapannussa toukokuun ajan, pistähän viestiä mikäli käyt katsomassa...

OI IHANA TOUKOKUU

Yritän itseäni lietsoa, jotta tajuaisin tämän alkaneen kuukauden ihanuuden. Onhan se ihana kun on kevät, kun linnut visertää ja moni asia on ihan hyvin. Mutta eilisetä illasta asti, jatkuen tähän aamuun, arkemme ihanuus on ollut kuultavaa ja käsinkosketeltavaa. Eilen illalla otin tunnin aikalisän autonratissa, mutta ei se mitään auttanut. Ihanuus senkuin jatkui ja paukkui kun kotiin palasin. Toki pidennetty viikonloppu Vappuhulinoineen sekoitti lapsilaumamme pakan. Sen siitä saa kun pitää valvoa, pitää vähentää vaatetta ja pitää pitää hauskaa. Jossain vaiheessa se kostautuu. Pahiten moisesta ovat Tessa ja Reetta rasittuneet. He ovat siinä sivussa rasittanneet meitä kanssaihmisiä. Kierre, äänekäs, raivoisa, ovia paukuttava, astioita nakkeleva ja huutava. Se on siinä, kyllä tuntuu ja kuuluu.

Oi ihana toukokuu, mikset sä jo tuu.... Tätäkö odotimme, ihanaa toukokuuta. Tätähän me, jälleen yksi uusi aikajakso alkaa, ainakin kuukauden nimi vaihtuu. Ei sen puoleen, vietimme lukuisia hauskoja päiviä ja iltoja ja öitä milloin milläkin kokoonpanolla. Otimme vieraita vastaan Mökömajassa ja terassilla. Olimme hetkittäin jopa niinkuin ennenkin. Ihmisiä tuli ja meni, saimme olla sosiaalisia ilman että sätkimme paniikissamme koko ajan. Parhaillaan meillä pyöri kymmenen muksua ja viisi aikuista. Ruokaa upposi kiitettävästi, mutta se oli sellaista hauskaa nyyttikestitouhua. Leikkejä, leppoisuutta ja desibelejä. Mitä nyt yksi muksu kävi suihkulähteessämme jäähyllä... Onneksi olin sen ehtinyt jo pestä ja puunata, niin ainakin vesi oli puhdasta. Takapihan pyykkitelineenkin alunen on vapautunut lumesta, joten olen saanut nauttia pyykkäämisestä. Ihana leppoisan hyytäävä toukokuinen tuuli ja valtavasti pyyhkeitä ja lakanoita. Miten leppoisasti ne liplattavatkaan kuiviksi ulkona. Onneksi on ollut noita yövieraita ja saunojia, jotta olen saanut urakalla pyykätä. Se on niin koukuttavaa. Se on yksi niistä minun rentoutumistavoistani.

Viime viikolla saamamme hyvät, ei vaan erinomaiset, tulokset Oulusta ovat myös mietityttäneet. Olen jotenkin siitä akuutista käänteishyljintään viittaavasta pelostani vapautumassa. Olen uskomassa, että homma on hallinnassa ja Reetan asiat ovat hyvin, ei vaan loistavasti. Tämä on sellainen häkellyttävä tunne. Uskallanko löysätä, uskallanko hengittää hiukan keveämmin tämän asian suhteen. Mitä uskallan ja kuinka paljon. Muistan yhä yhden vanhemman huojentuneen ilmeen ja hymyn, hehkutuksen kuinka hyvin asiat kantasolusiirron jälkeen olivat. Yhä minua puistattaa se vanhemman huojentuneisuus, sillä kaikki kääntyi todella nopeasti kauhuksi. Pahimmaksi painajaiseksi mitä voi pelätä. Pelkään niin suunnattomasti olla huojentunut, jottei tilanne muuta muotoaan. Pelkään olemasta liian luottavainen, jottei paha pääse yllättämään. Sairasta, mutta uskon, että vanhemmat jotka elävät samassa tilanteessa tuntevat samoin. Se on niin tuonne takaraivoon taottu, iskostettu ja omaan selkäytimeemme juurrutettu. Se on pelko. Nyt olen pelkoani haistellu, tunnustellut ja miettinyt. Pelkoni on muuttanut muotoaan, siis muuttaa koko ajan. Akuutein pelko hellittää hiukan, mutta sisältä löytyy pelko tulevasta. Mitä kaikkea se tuokaan tullessaan. Olen miettinyt onko tällä pelollani ihan uusi muoto, vai mikä. Ei se uusi ole, se on ollut siellä koko ajan. Mutta nyt tämä käänteishyljintään liittyvä pelko löysätessään antaa tilaa tälle entisen pelon olemassaololle. Pelkään yhä tulevia lyppejä, kaiken uusiutumista, jälkiä joita hoidot ovat jättäneet. Pelkään, että pelko ottaa taas vallan, vie mennessään. Pelkään jopa sitä pelon tunnetta kun se pyörittää. Tänään vaikka kaikki on hyvin, ei vaan erinomaisesti, pelkään nauttia tilanteesta. Niin onko tappelut ja nahistelut nautittavaa, sitä voi itse kukin mielessään miettiä. Pelkään, kun inhoan tappelua, pelkään leikkaavani rähinästä kiinni. Pelkään olevani kiittämätön, sillä eihän huonokuntoinen jaksa tapella. Ei heikko jaksa pistää paikkoja remonttiin, käydä kimppuun puremalla, ei jaksa rullaluistella, ei kiipeillä katoille. Ei jaksa rätkättää ja mennä lauman mukana. Tänä aamuna ajattelin joutilaana ihmisenä, kuinka mielelläni nostaisin kytkintä ja menisin vaikkapa töihin. Normalisoituisin joutilaisuudestani, nauttisin omasta olemisestani. Mutta kukas tätä rulettia sitten pyörittäisi, jos en olisi koko aikaa läsnä ja pyörittämässä. On suhteellisen raskasta olla koko ajan vaivaistalon pyörittäjä ja erotuomari. Otin tosin tänä aamuna aikailsän kuuden jälkeen ja kävin kuntosalilla. Teki todella hyvää ja uskon olevani latautuneempi ja jaksavampi tähänkin päivään oman rääkkäämiseni jälkeen.

Miltä tämä taas kuulostaa, kiittämättömältä, turhalta ja joutilaan narinalta. Kaikelta siltä, tunnustan. Mutta mitä tuolta alitajunnasta nousee ajoittain esiin, pistää miettimään. Viikonloppuna ajattelin, etten näköjään kuitenkaan päässyt löysäämään, kun moiset tulivat pyörimään mieleen. Luulin, että voisin tuosta vain napsauttaa rela-vaihteen päälle. Ajatella, oi ihana toukokuu, tässäpä vain leijun ihanuudessa, toukokuussa ja keväässä. Raivostuttavaa kieriskellä kuitenkin noissa tajunnanvirroissa ja mutaliejuissa. Kuinka ihanaa olisi keväiseen tapaan päästä suoraan silmujen puhkeamisiin, leutoon lämpimään kevättuuleen ja linnun pesimisiin. Ei, toukokuussa on vielä erittän epävakaista, kevät ottaa takapakkia, välillä loikan eteenpäin. Toukokuu saattaa olla pikkukesä tai odotatuttaa kiihkeästi alkavaa kesää. Mutta kaikesta tästä huolimatta, tunnen että meillä on moni asia erittäin hyvin. Olen todella huojennuksessani rentoutunut, vaikkei se ehkä jokaisessa lauseessa välitykkään. Oi ihana toukokuu, kuinka ristiriitainen oletkaan.