VÄRÄHTI, sapelihammastiikeri...

Värähtää jäännöstautisektorilla, oli tänään kysymykseeni vastaus. Sapeli!!!  Shhhapeli!!! Sapelihammastiikeri! Nuo sihisevät ja suhisevat sanat ovat kirosanankorvikkeita. Sillä nyt on meinannut kiroilututtaa ja sihisityttää, suhista oikein syljen kanssa.
   Eli lyp vastausten seuraavat vastaukset ovat valmistuneet, en nyt muista oliko jo kaikki vaiko eikö. Ihan sama. No kuitenkin jäännöstautisektorilla vilahtaa yhä, vielä, aina ja vaan häivähdys syöpää. Muistaakseni sektorilla 0.005-0.05. Vastaava luku oli vuosi sitten toukokuussa 9,2 ja heinäkuussa 1,7, eli onhan tuo laskenut! On! Hienosti, mutta aina vain antaa värähdyksen. Olisin jo niin, niin, totaalisen valmis ollut jättämään tuon asian muistojen kirjoihin. Mutta ei, yhä ja aina vaan. Sapelihammastiikeri!


   Nooh, käpäsin montussa, pärskin ja räpiköin. Taas olemme pinnalla, hoidot jatkuvat entiseen malliin. Sain perään myös Reettaa pitkään hoitaneelta hematologilta avaavan puhelun. Ei akuuttia paniikkia, rauhallisesti, sitkeästi ja jatkamme. Toki yhteistyötä tehdään Helsingin huippuosaajin ja Saksan kanssa. Reetan asiat ovat olleet maailmanlaajuisessa miitingissä esillä, jauhettavana. Olemme siis hyvissä käsissä ja hyvien aivojen pureskeltavana.
   Reetta suhtautui tyynesti, mutta nyt tuntuu paukkuvan. Kesäloman kunniaksi, jäännöstautia uhmaten lähdimme jäätelölle. Eiku nokka kohti uusia seikkailuja, keula kohti tyrskyjä ja menoksi. Kesähelteemme antaa huippulukemat kaksitoista, plussaa kaikki. Onneksi auton lämmityslaitteet toimivat kesälläkin, niin tarkenimme jäätelömme syödä.


   Jaoin tämän sapelihammastani purren, mutta nyt menen saunaan... Otan laumasta mukaan muutaman. Äläkää sitten ruikuttako tätä, ruikutin itse vartin, käpäsin sirpaleina ja se sai riittää, sillä konstin ei mikään ainakaan paremmaksi muutu. Paskalta tuntuu, stressaa ja kiristää, mutta elämä on.... Voisinko sanoa haasteellista? Kuluttavaa? Jännittävää? Monimutkaista? Mutta elämähän on! Minulla on yhä luottavainen olo, jostain se kumpuaa. Olenko vain liian kärsimätön tämän asian suhteen, ilmeisesti. Kärsivällisyyden mitta tähän mennessä on jo pian neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta. Jostain syystä alan inhota jo näitä kesiä, aina joku pelko perseessä ja asia mutkistuu. Kesä 2011, liitelimme ensimmäisen kantasolusiirron tunnelmissa, milloin siirretään ja mitä sitten. 2012 värähti ensimmäisen kerran uusinta, vuosi ensimmäisestä siirrosta. 2013 toisen siirron jälkimainingit, viruskuormineen ja kotona vesivahinkoineen. Keväällä 2014 oli jälleen uusinta, napakkaa taistelun suunnittelua ja remissio heinäkuussa. Jälleen olemme kesän kynnyksellä ja paskaa ropisee niskaan. Sitten ihmiset kyselevät "lomasuunnitelmistamme"? Mitä lomaa tämä tällainen on? Päivä kerrallaan, puheluita peläten, hermoja riekaleiksi repien ja selviytymisstrategiaa kooten. Minulla on vallan toisenlainen käsitys lomasta.
   Uskon kuitenkin yhä, että asioilla on tapana järjestyä. Vedetäänpäs nyt syvään henkeä, otetaan napakka taistelutahto, rohkeus, tahtotila, väläytetään sapelihampaitamme kesäauringossa. Kuljethan yhä mukana...