JUKEBOXI

Heräsin torstaina aamuyöllä useampaan kertaan ja aina jokin biisi soi sielussa, pyöri alitajunnassa. Yhden aikaan yöllä sielussani soi Kuuleeko yö.  "On aivan hiljaista, ei missään ovi käy. On sudenhetki, tuttu tumma keskiöinen. Ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy. Ajatus kiertää kuin etsien. On sulla puheenvuoro, suuri hiljaisuus... Kuuleeko yö, kuuleeko taivas tähtivyö?..." Olin pirteänä kuin mikäkin peippo juuri tuohon pimeään sudenhetken aikaan. Mietin, kuuluuko minun nousta kirjoittamaan, sillä kirjoitutti. Järki voitti, jäin odottamaan unta, sillä tarvitsin unta, jotta niin kuin taas jaksaisin alkaneen päivän. Nukahdin.
   Kunnes jukeboxini vaihtoi jälleen levyä. Seuraavaksi sain kuunnella Jope Ruonansuun versiota Enkeleitä toisillemme biisistä. "Toinen toistaan huonompi ihminen, kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen, löytää toisestansa enkelin... Ollaanko enkeleitä toisillemme. Siipiesi suojaan saanko painaa pään..." Upeine  saksofonisooloineen (?). Hienoa kuunnella hiljaa yöllä, alitajunnan jukeboxin kautta Jopen herkkyyttä.
   Jukeboxini soitteli paljon muutakin, tunnistin suurimman osan. Mitä ilmeisemmin harjoittelin alitajuisesti karaokebiisejä, sillä näin jukeboxini soittolistan tekstitettynä. Kyllä se jukeboxini soitti myös kevyempää ja hömppähumppaakin, mutta noihin kahteen biisiin heräsin oikein kunnolla. Mietin, mitä mielessäni pyörii. Toisaalta on erittäin hyvä, että siellä pyörii musiikki, laulut, kivat asiat, tunnistettavan turvalliset jutut. Nyt mietin, josko noita pitäisi luikutella karaokessa, miksiköhän ne pulpahti alitajunnastani. Paas kokeillen, ensi tiistaina on luikutteluilta... Minkähän soittolistan alitajuntani jukeboxi sinne kerää?
  
   Torstaina olimme Oulussa, Reetalla oli käynti osastolla. Ensinnäkin Reetan asiat ovat hyvin, olen todella huojentunut, ainakin laboratoriokokeiden perusteella. Diffi puhdas!!! Hb 119, neutrofiilit 1,8, trompparit 320, leukkarit tavoitetasolla 2,4, ja mikä on huikeeta niin alat ovat yhä laskeneet spontaanisti, vaikka sytostaatin annostusta on tämänkin vuoden puolella rukattu kaksi kertaa ylöspäin ja kuormitus jatkuu yhä. Nyt alat olivat 95, tavoitetaso alle 40. Nuo lukemathan olivat pitkin syksyä liki ja jopa yli 500. Huikean huojentavaa. Reetta sai suunnitellut lääkkeet, sytostaatin ja sen immunologiaa nostavan. Nekin tiputukset menivät suunnitelmien mukaan.
   Meillä oli Pasi kuskin roolissa mukana, näinpä saimme kiinalaista sapuskaa suoraan osastolle, mikä tietenkin hiukan usean tunnin savottaa lievensi. Tapasimme tuttuja, jaoimme kokemuksia, kohtasimme. Mutta onhan se raskas paikka, joka ainoa kerta. En halua tällä hetkellä keskustella lääkäreiden kanssa mistään, kunhan tsekkaavat pääasiat ja pääsemme pois. Tilanne loistavaksi todettakoon, sillä niin se meidän mielestämme on.


   Oulu, OYS ja muistot, kaikesta siellä koetusta, puskevat aina pintaan. Se on sellainen kuvasarja, jonkin sortin alitajunnan jukeboxi kaikkine lieveilmiöineen ja muistoineen. Noihin kipeisiin muistoihin puskee aina myös kuinka pihan toisella laidalla olimme kuukauden isän vierellä ja kuinka isämme jäi sille reissulle. Minua itketti, silleen huojennuksestakin herkistelytti, sekä jukeboxin kuuntelu yöllä väsytti. Samaan aikaan aurinko paistoi niin kirkkaasti huoneen ikkunasta sisään ja lohdutti.
   Hoitajan kanssa asiasta keskustelin ja hän muotoili asian niin kauniisti sanoiksi "Sinä olisit vielä isää tarvinnut." Olisin ja näin olisi koko perheemmekin, siis koko sukumme, klaanimme. Kaikki sisarukset perheineen ja yksin jäänyt äitimme. Yhä useampia isän paikkoja ilmaantuu, kun joudumme jatkamaan ilman isää. Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on vaikein, varmasti, sillä joudumme kohtaamaan jokaisen vuoden päivän ensimmäisen kerran ilman isää. Joulu meni sumussa, kaikilla, yhdessä krampissa. Mutta nyt olemme saaneet meille tärkeitä etappeja kohdattavaksemme, kuten tuplien syntymäpäivät. Se oli ensimmäinen konkreettinen humu, ilman isää. Isämmehän oli ihmisten kanssa viihtyvä juhlija, tuliko yllätyksenä? Veljen poikien juhlat toissaviikonloppuna, niistä puuttui isä ja pappa. Viime sunnuntain serkkutytön rippijuhlat, herkäksi veti. Tessan tulevat rippijuhlat, kaikkien lasten kaikki juhlat, synttärit, ripit, kasteet, täysi-ikäisyys, nimpparit, häät, hääpäivät... Isä noteerasi aina ne kaikki, meidät noteerattiin aina. Milloin tuli pussillinen uusia perunoita, porkkanoita, kärryllinen polttopuita tai Paskalannevan nauriita, olihan nimipäivä. Milloin auringonkukkia tai ahvenia, isä muisti kissat, koirat, lapset, aikuiset ja ystävät. Pyörähti tuon tuostakin, milloin kelläkin, ilman syytäkin. Isä oli meille olemassa, läsnä ja tukena. Isänä. Joo, olisin tarvinnut isää vielä kauan, vaikka olen muka aikuinen ja esikoinen. Sellaisen tajunnanvirran jukeboxini sylkäisi tuosta aihepiiristä. Niiskutus ja roiskuva räkä ;-(


   Samaan aikaan olen tajunnut, jälleen kerran, kuinka hyvin meillä moni asia on. Verrattuna yhä siihen, jos olisi huonommin, ne kuuluisat monet asiat. Osastolla koin, että olemme neljän ja puolen vuoden jälkeenkin voittajia, selviytyjiä, voiton puolella ja kevyellä mielellä. Näemme valoa ja koemme hyvyyttä. Verrattuna moniin muihin lapsiin, tarinoihin. Mitä se osasto ja sairaaloiden ja hoitolaitosten lukuisat muut osastot kätkee sisälleen. Haluaisin niin monille muillekin lapsille ja perheille valonpisaroita ympärille...
   Olen myös miettinyt omaishoitajuutta, kuinka monisäikeistä sekin on. Mihin kaikkeen omaishoitajien pitää venyä, kymmeniksikin vuosiksi. Ollakko omaishoitaja vain hetken aikaa, niin kuin minä. Vai ollakko omalle lapselleen koko oman vanhemmuutensa ajan, puolisolleen jopa kymmeniä vuosia. Mihin omaishoitajat venyvät, sitoutuvat ja joutuvat. Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ja onnellinen, että meillä on "normaaleja asioita" ja toive parantumisesta olemassa, omien lastemme kanssa. Olen kiittänyt lapsiamme murrosiän huuruista, tappeluista, "normaaliudesta", arjen taisteluista ja kaikista lieveilmiöistä. Ne ovat itselle tärkeitä mittareita, vaikka saankin olla lukuisia kertoja "tyhmä ja idiootti äiti". Otan se mielettömänä kohteliaisuutena. Olen sitä mielelläni. Vaikka en itseäni mitenkään standardinormaaliksi äidiksi mielläkään.
   Toki mieleen nousee mikä on se normaaliuden mittari, kuka sen voi määrittää. Samoin kuin terveyden mittari, milloin on riittävän terve. Varsinkin jos on kyse yhtä rankasta taustasta kuin Reetallamme. Minulle Reetta on riittävän terve, kun ei ole syöpää, neiti jaksaa taistella, eikä ole jatkuvassa hengenvaarassa. Toiselle saattaa lapsi olla sairas, jos on vaikka atopia, lukihäiriö tai allergia... Mitkä itse asiassa eivät välttämättä ole hengenvaarallisia tiloja. Näitä on paha mennä vertailemaan. Mutta itselleni Reetta on terve tuollaisena kuin on, varsinkin jos hän itsensä terveeksi kokee. Enhän minä mene sitä pois ottamaan tai kieltämään, sanomalla ettet sinä nyt ihan terve ole jos on syöpähoitoja menossa. Sehän olisi maton vetäminen lapsen jalkojen alta. Reetta on riittävän terve meille, vaikka tänäänkin lääkepaletti on aika huikea ja torstain lääkkeistä on kipuja, alakuloa, lieveilmiöitä, huolta jne. Vaikka olemme yhä tässä oravanpyörässä. Jonkin toisen mielestä kyseessä olisi sairas ja sairaus, meille se on terveyttä ja osoitus lapsemme olemassaolosta ja elämisestä. Näin minä ajattelen, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Eikä se ole välttämättä samanlainen ajatuskuvio kuin jollakin toisella, mutta minä näen elämämme laput silmillä ja tietystä vinkkelistä. Toivottavasti minun ajatukseni olivat ymmärrettäviä, sillä ne puskevat pienestä omintakeisesta rei'ästä ulos. Vaihdan aihetta...


   Kevätaurinko! Aivan mielettömän ihana asia, kaamoksen jälkeen se on aina voitto. Ainakin minä tarvitsen niin valonpisaroita. Jälleen lakanapyykkiä pyörii koneessa ja saan ne pihalle kuivumaan. Viikon ajan olen pyörittänyt pyykkejä pyykkinarujen kautta, haistellut niiden raikkautta. Minulle tuo pyykkääminen ja naruille ripustaminen on lähes meditatiivinen juttu. Saan siitä niin paljon niitä paljon jauhettuja kiksejä. Sama aurinko näyttää kauheat määrät pölyä ja likaisia ikkunoita, niiltä asioilta yritän olla negatiivisesti kiksahtamatta. Kevätauringon myötä olen havaitsevinani monia muitakin hyviä asioita, nousuja, oivalluksia ja suuntauksia, joita lähipiiristämme kuuluu. Huojentavan positiivisviritteistä askeltamista. Tuntuu hyvältä. On myös paljon asioita joita en nyt ja tuskin muulloinkaan täällä tule käsittelemään, asioita joissa on muutosta ilmassa. Mutta nekin vaikuttavat toki olemassaolooni, kykyyni elää ja tapaani havainnoida elämää. Ihminen kun on kokonaisuus, monien seikkojen ja "auringonvalon" summa. Coctaili.
   Torstaina olimme kotona vasta reilusti viiden jälkeen. Tyypilliseen tapaan minulla särki päätä ja olin todella poikki Oulun keikan jälkeen. Sellaisen vetämättömän huojentunut tyhjyyttä koliseva äitipolo. Teki mieli käpertyä sohvankulmaan, itkeä tirauttaa helpotuksesta ja ottaa tirsat. Mutta ei, kello kävi ja naksutti kohti alkavaa tanssikurssia. Lähin vähän laahaten, mutta onneksi sain lähdettyä. Tulinpahan todistaneeksi itselleni, kuinka hyvää tekee vaikka väkisellä vääntää itsensä uusiin ympyröihin ja jotakin positiivista kokemaan. Siitä on aina loppupeleissä enemmän hyötyä koko perheelle, kuin siitä että olisin urvahtanut sohvan kulmaan ja naukunut väsyäni. 


   Sain juuri pyykit narulle ja keksin aforismin. Onni on lahot lakanat...niistä kuultaa kevätauringon säteiden lailla eletty elämä läpi. Ymmärrä jos haluat. Bling!
   Pasi sai imuroitua, lapset syövät. Olimme eilen isojen kanssa ulkomailla. Pääsin minäkin sinne Kemi-Tornio-Haaparanta-reissulle mukaan. Tulijaisina juomalaseja ja säkillinen karkkia Ruohtista. Olihan se jälleen pitkä päivä, mutta kivoja kokemuksia. Kannatti, varsinkin kun minulla oli siihen mahdollisuus ja minut huolittiin mukaan. Eli kurssini äitinä oli eilen aamulla suosiollinen, sekin on voitto. Pasi oli Reetan kanssa kotona, olivat kuulemma nukkuneet. Ja hiukan nukkuneet. Tälle päivälle käyn tanssikursseilla. Tyttöjen kanssa teemme näytetöitä huomiseen seurakunnan perhetapahtumaan, missä olemme vetämässä askarteluja. Ihan kiva asia, mihin meitä pyydettiin mukaan. Iltaöiseen aikaan lähden varmaankin tanssimaan, en vielä tiedä mihin ja millä kokoonpanolla, sillä yleensä se ratkeaa kursseilla. Aamupäivästä menemme sitten ohjaamaan muutaman tunnin noita askarteluja, illalla päädyn jälleen kursseille. Viime viikkoinen lavarock oli aika eläimellinen laji, mutta kauhean hauska. Siinä ei meikämamma paljon eteensä nähnyt, kun hiki sumensi näkökyvynkin, mutta mitäs siitä hikoili siellä muutkin ja nauroivat myös. Aina näin viikonloppuna nuo tanssaukset tahtoo ruuhkautua, mutta jos on tarpeeksi joutuisa ehtii siinä äitinäkin olla. Lauantaina yksi puolituttu oli seurannut hytkymistäni sivusta, alkaa kuulemma käydä addikitiosta, ihan sama jos lähden tanssimaan niin tanssin. Osoitus kehittymisestäni on myös se, että yhä enemmän uskallan ja osaan, yhä enemmän olen parketilla. Siksihän sinne menen. Ja kun jaksan yhä väittää, että minä olen parempi äiti ja puoliso, kun saan positiivisia asioita joista ammentaa arkeen. Eikös se silloin ole positiivinen asia, jos on hyvä mieli ja taustalla perheen ymmärtävä kannustus. Kukin hakekoon sen miten haluaa. Tärkeää on, että sen löytää ja osaa hakea, uskaltaa ottaa vastaan. Eikä pienimpänä seikkana se, että siitä on hyötyä koko perheelle. Jos saan tanssimalla, kirjoittamalla, laulamalla, imuroimalla, kokkaamalla, huuhailemalla ja pyykkäämällä valonpisaroita, niin minähän teen just niitä. Kuuntelen öisin vaikka jukeboxia, jos siitä saan hyviä siemeniä koko perheen arkeen ja jaksamiseen.
   Eilen aamulla viiden aikaan Fanny keitti minulle aamukahvit. Kun otin tiskikoneesta sen kaksi vuotta sitten Reetan toisella kantasolusiirtoreissulla ostamani jumbotsemppikupin, jonka tilavuus on 7,5 dl, siinä oli lohkein ja puuttui pala. Mietin, miten nyt? Tavallaan se oli minulle myös valonpisara, en tarvitse sitä enää. Pärjään ilmankin, olemme pinnalla. Samaan aikaan siihen mukiin liittyy valtavan paljon tarinaa, muistoja, hyvää ja pahaa. Mutta se on jaksanut tsempata minua aamuisin nousemaan, jaksamaan ja näkemään kauneutta. Sillä se on ollut kaunis muki. Samalla koen, että se tietää minun pärjäävän ja on aika keksiä uusi muki uusiin aamuihin.
   Nyt mietinkin minkälaisen mukin haluan, se ei ole ihan yksinkertainen asia. Siinä täytyy olla muotokieli, idea, tunnelma, struktuuri ja kokonaisuus minulle kohdallaan. Sen ei tarvitse miellyttää muita, se tulee vain minun omaan käyttööni. Jaksaisinko odottaa, josko savipiirissä sen ihan itse tekisin, silloin se on ainakin omintakeinen ja valmiiksi elämää nähneen näköinen, hiukan rumanrujo. Ainakin sellaisia nuo minun työni meinaavat yleensä olla, kaikki näyttävät heti vanhoilta, jo antiikkisen kuluneilta, mutta näköisiltäni, kuitenkin. En minä jumboa vielä hylkää, josko siihen vaikka herneenversoja tai krassia kylväisin. Mutta se antoi särkymisellään jälleen uuden valonpisaran minulle, kahelia myönnän. Varmaan teille muille ei ihan yhtä paljon nuo auringonsäteen, pilvenliikut, rytmit, kahavikupit tai lakanat puhele, saati sitten että teillä jukeboxi pyörisi pitkin yötä. Mutta minä nyt satun tällainen olemaan... Ja mikä hurjinta en sitä edes yritä salata ;-)


   Kuuluuko sinun jukeboxistasi mitä? Kannattaa kuunnella...