ITKU(YLI)HERKKYYTTÄ

Lomalla pitää touhuta, lomalla pitää valvoa, lomalla kiristyy tunnelmat, lomalla törmäilee tunteet, lomalla on rankkaa. Lomalla pitäisi latautua, kerätä voimia ja olla, mutta kun aika menee hukkaan ihan olemalla vaan... Joulunpyhät ovat menneet jouluhuuruissa, herkutellen, valvoen isoilla laumoilla ja kokoonpanoilla, kaikin puolin positiivisella sykkeellä. Entäs nyt, kun on viikko porskutettu tällä tavalla, johan napsuu ja paukkuu. Reetta itki eilen illalla itsekin, ettei tiedä mikä itkettää. Minä tiedän niin montakin syytä itkuun, mutta kun äitihän ei tiedä tunnetusti mitään. Reetta inttää, kapinoi, tekee juuri toisin kuin toivoo tai pitäisi, tappelee yleensä aina jonkun kanssa. Reetta on pääsääntöisesti osallisena aina jossakin itkupotkuintosraivarissa.
   Eilenkin aamulääkkeitä vitkutettiin iltapäivän puolelle. Kun pyysin, komensin ja käskin, niin sitten muututaan hysteeriseksi ja paetaan yläsänkyyn vapisemaan. Neiti hallitsee kyllä draaman alkeet huippuhienosti. Sieppaa jatkuva taistelu ja ylireagointi. Itku on niin kovin herkässä ja minä olen tasan tarkkaan tällä hetkellä itkuyliherkkä. Minulta ei sympatioita tahdo enää napsua, jos ei toinen osapuoli tule yhtään vastaan. Reetta ei tule syliin, ei puhu, ei avaa mieltään, ei anna koskettaa... Onhan näitä ennenkin ollut ja aina jossakin vaiheessa selviää syykin, mutta tämä päiväkausia kestävä väsytystaistelu on rankkaa. Reetta ylireagoi muiden nauruun, muiden katseisiin, muiden sanoihin. Ilman suurempia selittelyjä on heti heilumassa raivottarena "aseen" kanssa, mikä milloinkin käteen sattuu. Liukuri, sakset, sählymaila, sukkapuikko, liimapuikko, kenkä, kirja, kynä, lusikka, maitopurkki... Eilen sain neidin lopulta saunaan kanssani, vaikka olinkin hänen mielestään menossa juuri väärään aikaan. Hän ei juuri sillä hetkellä olisi halunnut, vaan vartti sitten tai puolen tunnin päästä. Annoin vaihtoehdoksi joko nyt tai ei pääse minun kanssani samaan aikaan. Lopulta neiti tuli lauteille kannat paukkuen, mutta tuli. Se tuntui jonkin sortin voitolta, että suostui tuonkin verran. Lauteilla hän kertoi, ettei tiedä mikä itkettää. Omasta mielestään hän ei tahallaan kiukuttele, ei kapinoi, ei raivoa, ei itke ylimääräisiä. Ne vain tulevat ulos, varoittamatta ja hallitsematta. Toisaalta mikä sitten on ylimääräistä, mikä minä olen sitä määrittelemään. Mutta tiedän, että helpottaisi, jos tulisi syliin, antaisi hoitaa ja olla hellä. Mutta kun kaikesta iskee täystorjunta päälle. Itse on taas todella avuton, kun ei saa kontaktia moisen kapinoinnin vuoksi. Olen tarjonnut syliä, olkapäätä ja itkuseuraa, mutta kapina on valtava.
   Äsken muut menivät ulos mäkeä rakentamaan. Lopulta Reetta, vartti muiden jälkeen, suostui menemään perässä, etteivät muut ehdi takaisin ennen neitiä. Kaksi minuuttia ja itkien sisälle, vaatteet nurkkaan ja yläsänkyyn märisemään... Otappa taas selvää mitä tapahtui, kun hysteria oli käsinkosketeltava ja korvinkuultava. Kuulemma Fanny nauranut väärässä paikassa, siitä pultti. Kuulemma Vernalle heittänyt liukurin, joka sitten jotenkin osuikin Tessaan, joka sitten huusi, joka sitten raivosi toiselle ja sai sitten toisen taas tolaltaan. Sitten iskä käski sisälle, jos ei kykene yhteistyöhön, vaan inttää kaikesta ja haukkuu suu vaahdossa. Sitten itketään sitä, ettei kukaan halua häntä mihinkään. Iskin siinä itkun seassa iltapiikin pyllynposkeen ja kannustin palaamaan muiden luokse. Nyt tilanne on jälleen tasaantunut ja yhteiselo sujuu. Mutta kuinka kauheat pultit kaikesta, jotenkin niin överit. Sitten huudetaan, ettei kukaan halua häntä lähelleen. Mutta kun neidin kanssa on aika haasteellista tehdä yhteistyötä. Aina kaikki muut toimivat väärin ja neidillä on paljon omia oikeuksia kohdella muita todella huonosti. Eli arjessamme on todella paljon itkuherkkyyttä, joka laukaisee minussa itkuyliherkkyyden pintaan. Huoh!

   Tuon postauksen päästin eilen ilmoille, iltasella. Nyt menemme jo lauantaissa ja iltapäivässä. Tilanne on hiukan laantunut eilisestä, onneksi. Mutta yhä on samoja aineksia olemassa. Olisin eilen ja useina muinakin päivinä tehnyt Reetalle rentoutushoitoja, mutta koskaan ei ole valmiutta tai yhteistyöhalukkuutta. Eikä se onnistu, jos hoidettava karkaa paikalta tai räyhää päin näköä. Mutta olen ehdottanut ja odotan milloin raivo sulaa hoidettavalle tasolle. Lievää sulamista jo havaittavissa. Toki Reettaa sieppaa tämä eristys ja normaaliudesta poikkeaminen. Kolmatta vuotta jo samalla kaavalla, sieppaisi muitakin. Jatkuva lääkkeiden nieleminen, sairaalakeikkojen odottaminen, tilanteen seuraaminen, jänittäminen ja pelko mitä mutkia missä ja milloinkin. Reetan sanoin tämä kärsivällisyys ottaa koville. Niin ottaa, joo. Mutta alamme olla jotakuinkin kärsivällisyydessämme jalostuneita, sillä tämä piirre on viety jo aika pitkälle. Toisaalta on hämmästyttävää huomata, että itsessä onkin näin paljon kärsivällisyyttä olemassa, siis minussa kärsimättömässä ja nopealiikkeisessä ihmisessä. Onko sitten kärsivällisillä ihmisillä sen helpompaa, tuskin.
   Ulkona on upea pakkassää, sopiva ulkoiluilma. Onneksi pihalla jyskätessä menee tuntikausia päivässä, milloin milläkin kokoonpanolla. Tervettä punaa poskissa, nälkää ja väsyä. Ne ovat normaaliuden alkeita ne. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat lapsen maailmaan. Toki olemme sisälläkin paljon olleet, mutta aika on mennyt pelatessa; Unoa, Skippoa, palapelejä, muistipelejä, Liikemisepeliä ja muita kimppakivoja asioita tehden. Tällä hetkellä minä olen ainoa, joka on käynyt tietokoneella, sillä lapsilla on ollut paljon muuta puuhaa. Se on hyvä asia se. Kaikessa tappelun tiimellyksessä olemme laumalla lorvineet, puuhanneet yhdessä ja kuluttaneet tätä hämmästyttävän runsasta vapaa-aikaa. Olen myös saanut omaa aikaa tarvittaessa ja pientä hajurakoa kotioloihin, sitäkin olen tarvinnut. Ukkokulta alkoi jo vihjailla, että on lauantai ja voisin vaikka lähteä johonkin tanssimaan. Eipä ollut itselleni juolahtanut mieleenkään, paas kattoo mitä ilta tuo tullessaan. Tekisihän se kyllä nannaa... jos niin kuin tarkemmin asiaa ajattelee.
   Joulupäivänä niskani meinasi jälleen sanoa yhteistyönsä irti. Siis on raivostuttavaa, kuinka paljon jokin kuluma jossakin pienessä nikaman välissä voikaan rajoittaa olemista. Minulla menee oikea käsi samalla tunnottomaksi, kipuilee eri asennoissa ja sormissa heikkenee verenkierto. Minulla meni siinä kiputiimellyksessä pari vuorokautta, kaksi pitkää hermosärky-yötä. Nuo kaksi yötä olivat myös täynnä sairaalapainajaisia, syöpäkohtaloita, tuskaa ja uusintoja. Kauheaa rämpimistä kohtauksesta toiseen, olikin melkoisia kauhukohtauksia ne. Onneksi heräilin kivun myötä tuon tuostakin ja sain todeta, että onneksi se olikin unta. Kenties siitä syystä olen ollut vielä normaaliakin itkuyliherkempi. Ärsyttävää... Onneksi kolmantena päivänä kaikki jälleen napsahti kivuttomaksi, siis se on mieletön voimaannuttava tunne. Voin vain kuvitella sellaisia ihmisiä, jotka ovat kipujensa kanssa jatkuvasti tekemisissä, ei siinä paljon hampaita naurata. Kipu ei ole kiva asia, ei totta totisesti. Täydet sympatiat heille, joilla se on jokapäiväistä elämää. Ei se ainakaan minua jalommaksi tee, ei todellakaan.
   Mutta nyt, juuri tällä hetkellä kaikki on hyvin. Ketään ei kiukuta, ei itketä, ei tappeluta, ei kipuiluta. Olemme tulleet pihalta ulkoilmaa saaneina. Kävin koirien kanssa lenkillä, muut rakensivat sopuisasti mäkeä ja kaikki loksahtelee leppoisasti kohdalleen. On ihana hiihdellä uusissa villasukissa, tukka sekaisin, kaivautua sohvan nurkkaan lukemaan, kuuntelemaan musiikkia. Suklaata tuli ostettua ja saatua vahingossa lisää, joten sillekin täytyy jotain käyttöä keksiä. Elikot makaavat reporankoina pitkin ja poikin huushollia. Kaikessa itkuyliherkkyydessäkin on mieltöntä havaita tämän hetken ainutkertaisuus ja seesteisyys. Aika levollinen olo, olen leppoisa ja rento, samoin koko klaanimme. Ihan moinen asian tiedostaminen hymyilyttää... Nyt voisin jopa nauhoittaa teille pätkän tätä ainutlaatuista hetkeä ja sen rauhaisaa sopusointua, hyvä me!

LEPPOISTA

Kamareista ja olohuoneen sohvalta kuuluu tasaista tuhinaa. Vieno minut touhuillaan ja naukumisellaan herätti, sillä nälkä oli pienellä. En siis tarvitse herätyskelloa... Koirat kävivät myös ulkona, Tollo lähti aamuretkelle ja nyt Vieno istuu kehräten koneella kanssani. Aamu sarastaa, upeita valoilmiöitä ja kaunis pakkasluonto. Luonto on ollut aivan upea, uskoakseni lähes koko maassa on ollut valkoinen joulu. Emmekö me yleensä tätä toivo. Pakkanen on sen verran napakakaa, ainakin meillä, että meinaa naama napsahtaa jäihin. Eilen tuuli hyytävästi pakkasen seurana, joten sisällehän sitä ajautui suunniteltua aikasemmin.
   Juon tässä aamukahvia samalla. Tämä apurini Vieno leikkii kaikella mitä on pöydällä. Nyt kissaneiti teki jälleen uuden aluevaltauksen ja heitti lusikasta taotun sormukseni kahvimukiin. Nyt se tunkee päätään mukiini ja miettii, minne se meni... Jatkan juomista, jotta kissa löytää etsimänsä... Nyt se yrittää kynää samaan mukiin... Ihana viikari, vilipitön ja aito. Hankkikaa itsellenne, jos ei vielä ole, sillä nämä ovat loistavia arjen keventäjiä ja leppoistajia, nämä elikot meinaan. Tollo on myös maailman sympaattisin ja pehmein elikko, ihana valkoinen karvapallo. Se kolli ei turhia paineita ota, oikaisee itsensä keskelle kaikkea, kynnyksille, kulkuväylälle, keittiön tuoleille ja sängyille. Sulattaa paatuneimmankin mielen, leppoistaa kummasti. Eilen otin jopa päikkärit kissojen kainalossa.
   Olemme viettäneet jouluamme laumassa, leppoisasti yhdessä, pitkällä kaavalla. Lauantaina kävimme meidän vanhemmilla tekemässä kertarykäisyllä joulusiivoukset. Äitimme on sen verran huonossa kunnossa, jottei enää jaksa itse, joten teimme sen laumana. Se oli tavallaan hienoa, sillä taivas loisti hehkuvan punaisena, kun mattoja hakkasin pakkasessa. Tytöt tuulettelivat petivaatteet ja huolehtivat ikkunoiden pesusta, verhoista ja kamareista. Kymmenen ihmistä, imureita lauma, siinä nokka tuhisi tehokkaasti parisen tuntia ja huusholli kiilsi. Saimme siivottua saunat, varastot ja kaikki. Itsellä tosin rankka kloriittipesu ja hengiteyt huurut aiheuttivat takapakkia keuhkoputkille, mutta jospa ne tuosta vielä elpyisivät ja yskä hellittäisi. Taisi syynä olla myös hikipäässä hakatut matot paukkupakkasessa. Siis hiki, pöly, hengästys ja pakkanen. Avot.
   Olen saanut istua myös muiden tekemään jouluruokapöytään, siis täysin nauttijan rooliin. Yksin, kiireettä ja hyvässä seurassa. Paljon leppoisia ja ihania aistinautintoja tallennettavaksi. Sunnuntaina meillä olikin yllättäin kaikki hommat ihan pulkassa, joten pyöritimme vierasrumbaa koko päivän. Harrastin myös joulukauppafiilistelyä kahden siskoni kanssa, hitaasti ja kiireettä. Siis minä en juurikaan tarvinnut mitään, joten olin vain mukana ja kuskina, siksi pystyin jopa nautiskelemaan leppoisasti. Hämmästyin itsekin, kuinka se olikin ihan kivaa. Paljon tuttuja, leppoista ja hyvää mieltä. Oon minä kyllä outo, jos tuollaisestakin nautin. Mutta meillä oli hommat pulkassa, Pasi teki perunalaatikoita, mihin minua kotona tarvittiin. Reetan kanssa urakoimme käsittääkseni perjantaina joululeipomukset, niistä riitti vanhemmillekin säkillinen. Osa sisaruksista vei taas toisenlaista, joten äiti ja isä saivat helpolla joulun.
   Aattona olimme koko porukalla systerin perheen luona. Ulkosaunaa, piiitkiäää löylyjä ja vaaaltaaaavsti ruokaa. Siinä menikin muutama tunti huomaamatta. Illalla vasta kotona meidän muksut pakettinsa avasivat. Aitoa silmien pilkettä, hihkumista ja leppoisuutta. On hyvä huomata, että krääsäaika on lapsemme ohittanut. Nyt tytöille tuli järkeviä ja ihania lahjoja. Paljon vaatteita, sukkia joka lähtöön, tuoksuja, pelejä, musiikkia ja lukemista.
   Oli ihana huomata, kuinka tytöt uusissa vaatteissan tanssivat ja pelaavat kaulakkain ja nauraen. Niin leppoisasti, sopuisasti ja kauniisti. Olen jopa liikuttuneena miettinyt, ovatko nuo ne samat taistelevat lapsemme. Joulussamme ei ole ollut huolen häivää, ei paniikkia mihinkään suuntaan. Reetta on fiiilisten lomassa lääkkeensä saanut ja piikit vastaanottanut, joten ne ovat hoituneet ohimennen. Toki tässä ajantaju on jopa sumentunut, tänäänkin piti kalentereista tarkistaa missä mennään. Mikäköhän päivä ja mitä tähän päivään kuuluu. Tavasin tänään olevan keskiviikon, joten lääkepäivä piikkeineen ja viikko puolessa, jotenkin jännää ajattomuutta.
   Eilen meille kokoontui laskelmieni mukaan kolmetoista ihmistä, nyyttärimeiningillä. Helppoa ja kivaa. Saunasin systerin lapsien, yhden oman ja koiran kanssa. Reino istui lauteilla häntä palavan tuikkukipon päällä, tajuamatta. Siirsin kipon, kun tajusin hännän käryävän. Koira ei ollut moksiskaan. Tällä porukalla mahdollistuu omassakin olemisessa leppoisuus. Itse ei tarvitse jokaiseen risaukseen osallistua. Osa kattaa pöydän, osa tiskaa, osaa siivoa osa kokkaa, osa organisoi... Itse voi hypätä suklaarasian kanssa parhaaksi havaitulla hetkellä nojatuoliin, koirien ja kissojen kanssa. Suit sait keittiö hoituu selän takana. Kannattaa kokeilla, todella leppoista, kukaan ei kuormitu liikaa tai yksinään. Näin sen pitää mennäkin, yhdessä ja hyvällä mielellä.

   Olen kyynelsilmin ajatellut niitä lukuisia tietämiäni perheitä, joiden joulu ei mene aivan omien suunnitelmien mukaan. Kuinka raskaita kohtaloita, tarinoita ja menetyksiä moni on joutunut kokemaan. On eroja, eripuria, sairautta ja lopullisia menetyksiä. Kuinka monen oma lapsi tai muu läheinen onkin enää enkelinä joulussamme. Satuttaa kovasti, niin monen perheen puolesta. Kun omaa joulua vertaa kaikkeen tuohon, mitä tietää muilla olevan, niin onhan meillä hyvin asiat. Meillä on siis todella hyvin ja olen siitä suunnattoman kiitollinen. Eli kun peilaa omaa elämää arjen haasteiden kanssa muiden kärsimykseen ja ikävään, niin tajuan elämämme leppoisuuden ja mahdollisuudet. Sen avaamiseen eivät sanat riitä...

   Tässä samaan aikaan kun naputtelen konetta, alkaa pörröpäitä yksi toisensa jälkeen nousemaan. Tässä ne käyvät aamupusuilla ja -haleilla jatkaen johonkin, jonkun kainaloon. Vieno huijasi Reetalta uuden annoksen ruokaa, sillä väitti olevan nälissään. Juurihan minä kissaneidin ruokin.
   Olen viime yöni kieriskellyt niskakivuissani. Kivut paukahtivat eilen tuosta vain, muistuttamaan raihnaisuudestani. Yöllä sain kivoja hermosärkysätkyjä, mutta jospa ne tästä. Lapset nauroivat myös saamilleni lahjoille, jotenkin tiesin jokaisen peketin sisällön etukäteen. Liekö syynä sekin, että oli pakannut itselleni tärkeitä asioita ja tavaroita uudelleen omaan pakettiin. Siis ihan siksi, että tajuaisin niiden asioiden tärkeyden, ihanuuden ja nauttisin niistä uudelleen korostetusti. Sain ihanat lusikkakorut, itse tilaamaani musiikkia, itse valitsemaani lukemista, itse ostamiani vaatteita ja liinoja... Mutta minusta on kiva availla peketteja ja fiilistellä niiden mukana... Pitää muksuja jännityksessä ja antaa heidän miettiä, miten ihan oikeesti äiti saa noin paljon paketteja... Tässä mielessä olen ikuisesti lapsenkengissä, ihan sama mitä muut ajattelevat. Sain toki muutamia ihan ylläripakettejakin, jotenkin lähes kaikki liittyivät rentoutumiseen, hyvään oloon ja leppoistamiseen. Nyt sängystämme kuuluu supinaa ja kehräystä. Minä jatkan aamun kuulakkaan sarastuksen siivittämänä leppoisaan aamusaunaan. Tämän päivän suunnitelmiin kuuluu ulkoilua, mäenlaksua, ruokaa ja muutama keikka saunomista. Hyvää Tapainpäivää sinullekin, leppoista ja nauti.

JOULURAUHAA...

 

Kuvat kertokoon puolestaan, joulurauha alkaa olla kohta plakkarissa...


Lämminhenkisen ikimuistoisen ihanaa Joulua kaikille, olkaa Arkienkeleitä toisillenne!

JO PIPOLAKKI JA PUNATAKKI...

Neulahuovutusta ruokailun ohessa.

Vernalla syntyy joulupukkikassi

Kierrätyskassi vai olisiko se kierrätyskatti.

Piparitalkoot

Montako piparia ehti uuniin saakka?

Leipomispöytä

Erottamattomat kaverit, Vieno meinaa olla aina joka paikassa mukana.

Tässä hahmottuu lumiukko.

ARKIENKELI

Tämä on kirjoittamani monologi, jossa on varmasti mietteitä itse kullekin. Sunnuntaina esititin sen mieheksi pukeutuneena yksissä pikkujouluissa. Monologin päätteeksi nostin katseeni, vastassa täydellinen hiljaisuus ja itkeviä ihmisiä. Tuliko itku ja hiljaisuus aiheen kauheudesta vai kauneudesta, nostiko se pintaan tunteita, muistoja ja herkistikö se muuten. Löysivätkö he sieltä itsensä, edesmenneen läheisensä vai koskettiko aihepiiri arkaa ja suljettua aluetta. Itkettikö omat mietteet siitä, kuinka toimimme läheisiämme kohtaan, tiimissä, työyhteisössä, perheessä ja yleensä arjessa.

   Viime viikkoina olemme itse saaneet kohdata yllättävissä tilanteissa Arkienkeleitä, minuakin on itkettänyt. Arkienkeleitä on käynyt postilaatikollamme, ovellamme, arjessamme ja virallisissa asioissa. Olen jotenkin todella otettu näistä inhimillisyyden piirteistä, joiden kohteeksi olemme päätyneet. Toivottavasti pystyn itse olemaan jollekin se pienikin Arkienkeli, sillä kaikki tarvitsemme toisiamme. Nöyrä ja lämmin kiitos kaikille, jotka olette arjessamme enkeleinä mukana. Niin teoin, ajatuksin tai läsnäolollanne.

  Mutta lukaiseppa nyt tämä monologi... ja tunne siipien havina. Olkaamme Arkienkeleitä toinen toisillemme.

                                                            

Mikkohan minä, yksin asuva mies. Elän yksin, mutta en ole yksinäinen. Taloni on joen rannassa, vanha, mutta kodikas. Lapsuuteni koti, tässä olen ikäni asunut. Olen jo virallisessa eläkeiässä, joten aikatauluni määrään itse. Minulla ei ole sen kummempia velvoitteita, mutta olen lähes jatkuvasti menossa. Se on kivaa. Minulla on paljon ystäviä. On yksinäisiä, liikuntarajoitteisia, lapsiperheitä, sukulaisia ja vanhuksia. Puuhastelen jokaisen luona jotain, mikä on ajankohtaista. Samalla saan lukuisia kertoja viikossa istua vastapalveluksena valmiiseen ruokapöytään ja nauttia ihmisten seurasta.

   Naapurin Kaisa on jäänyt leskeksi. Mies lähti jatkamaan tuonpuoleisessa. Saa sanoa, että se Leevi lähti saappaat jalassa. Kotipihallaan ja nukkui ikiuneen omassa sängyssään. Pahaltahan se tuntuu, mutta Leeville ihanaa. Leevin myötä meni Kaisan kauppakyyti ja muutkin mihin miestä tarvitaan. Olemme asuneet aina naapureina, joten mielellänihän minä Kaisaa autan. Jotta Kaisa voisi kuitenkin asua omassa talossaan. Saa nyt nähdä, kuinka talvet, kun on lämmitykset ja lumenluonnit. On niillä Kaisalla ja Leevillä lapsiakin, mutta ne asuvat ympäri Suomen ja ovat omillaan. Kyllä tuo Kaisa on välillä aika yksinäinen. Nappaan pari kertaa viikossa kauppareissulle kyytiin ja olin minä hakkaamassa halkojakin talven varalle lastenlasten kanssa. Onneksi Kaisa rohkenee soittaa minulle, kun on asiaa tai yksinäistä.

   Kilometrin päässä asuu lapsuudenkaverini Väinö. Väinö on ollut pyörätuolissa jo yli kolmekymmentä vuotta. Silloin aikoinaan ajoi auton katolleen kanavaan ja jäi auton alle. Olisi siinä voinut henkikin mennä tai hukkua tulvaveteen. Onneksi paikalle sattui ihmisiä ja saivat Väinön tienpenkalle. Sinne jäi Väinön liikut. Kyllä se kotona pärjää, kotiavustaja käy suurimmat asiat tekemässä. Ihan se on tolokussaan, mutta on se välillä aika katkera. Joskus menen sinne polkupyörällä ja otamme kuppia. Pelaamme samalla korttia ja puhumme. Joskus sinne kokoontuu isompikin kööri pelaamaan, lapsuuskavereita kaikki. Monta kertaa Väinö on sanonut, että on se hyvä kun pyörähän pyytämättä. Välillä sitä meinaa ajatukset kuulemma pyöriä kehää, moni haave jäi toteuttamatta. Olen leppoisa seuramies, hyvä jos läsnäoloni ja lupsakkuuteni auttavat toista pahimman yli. Monesti kun ajattelee omaa elämää, niin onhan minulla moni asia hyvin. Ei ole remppaa kropan kanssa ja minulla on paljon ystäviä.

   Joen toisella puolella vastarannalla asuu leskeksi jäänyt Emma. Emman Eino on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Meillä on sellainen sanaton viestintä käytössä. Varsinkin talvella ja pimeällä se toimii valojen avulla. Emma räpsyttää makuuhuoneensa valoja tai pistää olohuoneessa palamaan himmeän suolalampun. Silloin kun palaa suolalamppu, ei ole niin kiire, mutta jos räpsyy, paras mennä heti. Kyllähän me puhelimellakin, mutta tämä on ihan hauskaa näinkin. Tiedän myös ilmoittaa Emman lapsille kauemmas, jos koodikielessä tulee ongelmia. Jos vaikka valot palavat epänormaaliin aikaan. Emmalla on diabeteksesta johtuen tarkat aikataulut. Toki taas tuo diabetes tekee lisähaastetta tuohon yksin elämiseen. Mutta kuitenkin pärjää. Emman ja Einon poika Jussi asuu samalla paikkakunnalla. Jussi on ahkera yrittäjä. Jussi kuitenkin on lapsista lähimpänä ja kantaa päävastuun äitinsä hommista. Jussi on usein sanonut kuinka kiitollinen ja huoleton hän saa olla, kun minä olen olemassa. Monta mutkaa on jäänyt tekemättä, kun voin joen yli mennä nopeasti katsomaan. Talvella hilipasen tuon tuostakin kahville ja seuraksi. Viime vuoden aikana Emma on kyllä alkanut puhumaan paljon Einon luokse pääsemisestä. Eipä taida enää olla pitkäaikainen naapuri. Mutta jos vanhainkotiin joutuu, niin kyllä minä sielläkin käyn katsomassa. Samallahan minä kun muitakin naapureita. Johan tuolla on Eila, Allu ja Maurikin. Molemmilta miehiltä loppuneet liikut ja alkaneet olemaan muistamattomia. Eilalla on paha reuma, joten sen liikkuminen on aina ollut huonoa. Maurin vaimo jaksaa kiitellä, kun pyörähän Maurin luona. Laitan vieraskirjaan merkinnän käynneistä, eihän se Mauri itse muista. Mutta kyllä me raataamme joskus tunninkin. Sinne kai minäkin sitten joskus, mutta en nyt vielä. Käyköhän minua sitten kukaan katsomassa, varmasti käy ainakin naapurin kossit. Alajuoksulla asuu Kalle, on sillä vaimokin. Kallella on keuhkoahtauma, mutta se vetää norttia siitä huolimatta. Kalle soittelee pitkiä puheluita, kun se ei itse pääse liikenteeseen. Otan minä sen välillä kyytiinkin, kun kirkolle menen. Välillä ajelutan Kallea ympäri metsiä ja käytän kylässä. Kalle ottaa viinaakin, joten se saattaa soittaa samana päivänä monesti. Mutta onhan minulla aikaa kuunnella. Välillä juttelen makuultani sohvalla ja kynsin kissaa samalla. Monen kyläläisen aika on jättänyt, olenkin ahkera hautajaisissa kävijä. Olen laskenut, että olen ollut kantamassa liki kahtakymmentä vainajaa. Kaikilla ei ole tarpeeksi sukulaisia, joten silloin ne pyytää minua. Onhan minulla aikaa olla viimeiselläkin matkalla mukana, jos olen elonkin aikana rinnalla kulkenut. Mitäpä sitä ei kaverille tekisi?

   Tanahuvarressani asuu lapsiperhe. Viisihenkinen. Vaikka minulla itsellä ei niitä omia lapsia olekaan, niin tulen toimeen lasten kanssa. Jo silloin kun lapset olivat pienempiä saatoin mennä niille seuraksi äidin kauppareissun ajaksi. Se kuulemma joudutti kovasti. Mikäpä siinä, lapset istuivat usein polvella tai tanssivat kun soitin huuliharppua. Minua ne puhuttelee Mikko-varavaarina. Ihan hauska nimitys, vaari on kiva sana. On niillä lapsilla omatkin isovanhempansa, mutta tuntuvat olevan aika kiireisiä. Nyt niiden kossit alkavat olla jo sen verran isompia, että saattavat juosta minullekin kylään. Niiden äidillä on laaja sydän ja hän leipoo monta kertaa sämpylää ja nisua minullekin. Viime viikolla sain uunituoretta rieskaa. Ne nyt meni melkein parempiin suihin, kun nämä kossit halusivat syödä niitä kanssani. Lämmin leipä ja päälle aitoa voita. Samalla kertoilen niille aina omasta lapsuudestani ja siitä miten asiat olivat ennen vanhaan. Meillä on lämmin suhde ja puuhaan mielelläni heidän kanssaan. Näen myös kuinka paljon se merkitsee perheen vanhemmille. On kiva olla varavaari.

   On minulla muutama hehtaari omaa metsääkin. Polettilassa, kanavan kahden puolen. Viihdyn siellä ja nautin risusavotasta ja muista metsätöistä. Omat rangat olen jo ajanut ja pilkkominenkin on hyvällä mallilla. Niillä lämmittelen huusholliani kolmekin vuotta. Rante on oma valtakuntani. Siellä puuhaan pitkiäkin aikoja ja saan paljon näkyvää aikaiseksi. Minulla on liiterit ojennuksessa ja suorat pinot. Tykkään niitä katsella ja aistia raadannan tulokset. Olisihan minulla konepelejäkin niihin hommiin, mutta tykkään tehdä ruumiillista työtä. Varmaan siitä syystä yleiskuntokin on pysynyt kohtuullisena. Samoin lumityöt, voisihan ne traktorillakin, mutta minä teen nekin usein lumikolalla. Toki käyn naapureiden pihoja ihan traktorillakin aukaisemassa, sillä muutenhan Kaisa tai Emma ei pääsisi liiterille asti. Kunnallinen homma aukaisee vain päätiet, ei se viimeistele ja pihan perälle aukaise. Tänä syksynä päätin laistaa vähän noista metsätöistä, kun ne eivät ihan pakollisia olleet. Metsässä oli pari tuulenkaatoa ja harventamista. Otin naapurin isännän mukaan ja viisasin puut, jotka voi kerätä. Naapurin isäntä on tällä hetkellä työttömänä ja sillä on joutilasta aikaa. Onhan se myös iso rahallinen asia, kun saa ilmaiseksi puolen talven polttopuut. Mutta minusta se oli sopiva kädenojennus heidän tarpeisiinsa. Niillä on pian rippikouluikäinen vanhin poika, sekin aikoi metsätöihin kaveriksi. Kyllä minä ne voin omalla traktorillani sieltä niille rantteelle ajaa, kunhan itse tekevät savotan. Nyt ne näkyvät useita kertoja viikossa suuntaavan Polettilaa kohti.

   Ajelen usein traktorilla pitkin kyläteitä. Eilenkin oli aika pöpperöinen keli. Lunta tuli sivuviistoon ja paljon. Meidän kylällä on kylätie, jossa on paljon mutkia. On yksi loiva mutka, joka yllättää joka ainoa talvi tuntemattomat tielläliikkujat. Eilenkin siinä samassa kohdassa oli auto ojassa. Joku rouva se oli, hermostuneena kömpi autosta ja kahlasi tielle. Alkoi naputtelemaan vapisevin käsi puhelintaan, kun ajoin kohdalle. Kysyin siltä tarviiko se apua ja saanko nykäistä. Nyökytti se ja oli hiukan ihmeissään. Traktorissa on aina hinausköysi mukana. Kiinnitin sen auton vetokoukkuun ja vedin auton takaisin tielle. Ei se auto ollut loukkaantunut, pahimman kolauksen oli varmaan saanut sen rouvan itsetunto. Se rouva kuului olevan kiireinen lääke-edustaja, joten mutkat eivät sopineet suunnitelmiin. Niin se lähti vauhdilla jatkamaan matkaansa. Eipä edes kiittänyt, oli varmaan shokissa tai muuten järkyttynyt. Sellaisella vauhdilla se lähti, jotta ajattelin kohta taas hinausköyttä tarvittavan. Näytti olevan melkoinen voimanpesä sen auto, sitten jos on painava kaasujalka, niin varmasti lähtee käsistä.

   Hain justiin tienvarresta postin vanhan kollikissan Monnin kanssa. Iso pino ilmaisjakelulehtiä ja muutaman muukin. Kävellessä niitä lueskelin. Tanahualle jäi polku tuoreeseen lumeen, minun ja kollin jäljet rinnakkain, kun reissuni tein. Mietin luonnon kauneutta ja tunsin olevani ihan tyytyväinen elämääni. Sisälle päästyäni keitin päiväkahvit. Minulla oli taas tuoretta nisua, kun naapurin kossit toivat korvapuusteja. Hymyilin kun nisuja tuoksuttelin. Tuoreen nisun tuoksu on ollut aivan sama jo entisaikoinakin. Siinä nokka pussinsuulla vilahti mieleen oma äiti, kun se lauantaisin leipoi nisua ja ruisleipää. Siitä on jo aikaa.  Avasin lehden ja aloin sitä lukemaan. Samalla hörpin kahvia ja rapsuttelin Monnia. Rivi-ilmoituksissa näin semmoisen laatikkomaisen ilmoituksen. Jotenkin se vaati itsensä lukemaan. Kun sen luin tunsin valtavan lämmön sisälläni läikähtävän. Jopa kyynel vierähti silmäkulmasta. Se oli minulle, itseni siitä tunnistin. ”ARKIENKELILLE! Lämmin kiitos sinulle, joka eilen tielleni satuit. Pyyteettä ja hymyillen vedit minut ojasta, jotta pääsin jatkamaan kiireistä elämääni. En edes tajunnut kiittää. Siinä muutaman kilometrin päässä tajusin sydämesi hyvyyden ja ajoin pysäkille itkemään. Tajusin elämän arvojen tärkeyden ja mietin omaa elämääni. Sinä olet yksi parhaimmista, jonka olen saanut kohdata. Kunpa voisimme itse kukin laittaa hyvän kiertämään. Lämmin kiitos sinulle Arkienkeli, joka tielleni lennähdit. Sydämellisesti Leena.”

 

YSKITYN YÖN JÄLKEEN

Kun yön yskiä porskuttaa, sekin avaa ajatuksia. Millaisia, se jää nähtäväksi. Mutta ärsytti yskiä, herätä siihen, nukahtaa ja herätä taas. Mutta tiputtelin sitten jotakin extraväkevää raakana kurkkuuni, johan helpotti. Pimeässä kompastuin myös makaavaan koiraan ja menin lähes päin seiniä. Kun yrittää hiippailla, niin käy kauhea romina ja kaikki kääntyilee sängyissään. Se siitä unirauhasta, se saa vieläkin ärsyttämään, siis hyvän unirauhan rikkoutuminen jollakin yskimisellä. Ilimanaikaista röhinää.

   Olen saanut kuulla, että tekstini ovat muuttuneet. Siis ovatko ja millä tavalla? Kirjoitan toki harvemmin, sillä kirjoitan niin paljon muuta. Toki yritän myös välttää joinakin päivinä koko konetta, opettaa lapsille, ettei joka päivä tarvitse avata. Onko liekkini hiipunut? On varmasti sitäkin, en vain tahdo jaksaa jokaista mutkaa selittää, hyvä jos ne omassa nupissaan saa kasattua johonkin pinoon. Näitä muuttuvia ja ulkopuoleltakin tulevia tekijöitä on taas niin maar palijo, että pakko lyödä jo luukkuja kiinni ja antaa mennä vaan. Ei kykene kaikkea ratkaisemaan ei, vaikka kuinka yön yskii ja avaa ajatuksia. Olen myös oivaltanut, ettei minun tarvitse kaikkea ratkaista. Mutta kun yleensä pistän näppini peliin jokaisessa asiassa, yritän ratkaista ja hoitaa, ärsyttää sekin.
   Sitten ihan ulkopuolistakin näkemystä, olenko jotenkin lamaantunut , kun en halua höyrytä tämän tulevan joulun suhteen. Se tulee omalla painollaan ja tarvittavat tarpeelliset hankinnat on tehty. Pitääkö itsensä näännyttää pakollisella höyryämisellä ja pinnan kiillotuksella, yltiöpäisellä hushollaamisella? Siis nääntyisinkö minä huushollaamisella, jos nypyttäisin ja nipottaisin. Olen pari viikkoa liikkumiseni laiminlyönyt, siis harrastukset. En ole päässyt tai mennyt joogaan, en uimaan, en latinalaisiin. Onko moinen huolestuttavaa? Joululahjat, joulupostit ja sen sellaiset on hallinnassa, en siis ole täysi laama.
   Tiedän, että pitäisi olla huolissaan koko sakin jaksamisesta. Siis olenhan minä, mutten jaksa ja halua räpiköidä vastavirtaan, huutaa kuuroille seinille, että joku tsekkais jotakin. Leijun vain tunteessa ja vastauksessa, jonka olen saanut 18. heinäkuuta. "Teillä on ollut loistavat keinot käsitellä asioita, eikä kriisi näy lasten oireiluna tai perheessänne..." Eli en siis jaksa tempoa senkään suhteen. Omalla paikkakunnalla emme saa tsekkausta, vaikka tilanne on tiedossa, enkä todellakaan halua Ouluun saakka lauman kanssa lähteä. Naps, se Oulu-kiintiö on jostakin syystä niin täysi. Eli luotan siihen, että vaikka yöni yskinkin ja ajattelen yskiessä, niin lapset ovat hyvässä kuosissa. Reetalla kävi psykologi parin kuukauden tauon jälkeen, nauru ja selitys tuntui kuuluvan. Kait se on hyvä merkki.
   Sitten Kympin lasten juhlanäyttely, joka oli syyskuussa Helsingissä. Sen piti jalkautua myös Ouluun. Olen asian tiimoilta kysellyt, keskustellut ja ollut yhteyksissä eri tahoihin. Mutta jos tämä byrokratia on näin hiivatin kankea muutaman taulun suhteen pyörittää, niin olokoon. Mitä minä tuolla itseäni kuormitan, vaikka idea olisikin hyvä ja tarpeellinen. Jos yhteydeotot jää bittiviidakkoon, niin saavat puolestani jäädä. Sielläpä leijukoon.
   Olen saanut myös lahjoituskyselyjä osastolle, en ole niihinkään pahemmin sekaantunut, olen vain välittänyt tiedot eteen päin. Yleensähän olisin organisoinut ja hoitanut, nyt annoin senkin mennä, onko minun pakko puuttua.
   Ensimmäisenä syksynä, 2010, hommasin osastolle ja nääntyneille vanhemmille yhtä jos toista hemmottelua. Siellä sai hiustenleikkuuta, kasvohoitoa, värjäyksiä, hierontaa, jalkahoitoja, rentoutusta jne... Hommasin byrokratiassa pokkuroiden, mutta enpä hommaa enää. Eipä tuota kukaan tule pahemmin kiittämään tai kukaan itsellekään moisia tarjoamaan. Onko sillä minulle enää mitään väliä miten joku vanhempi voi kahden kuukauden prässin jälkeen, vaikka sen näkisin. Tiedän tasan tarkkaan kuinka itse voin kahden vuoden ja kahden kuukauden jälkeen. En ole mieltä ylentävää katsottavaa tai kuunneltavaa. Joku ulkopuolinen voisi ajatella, miksiköhän tuo nyt noin voi? Mutta voi voi, kun vain voi. Meidänkin lusimamme ja vielä pahasti keskeneräinen prässi, linko, tsunami, projekti jättää tasan jälkensä. Luuleeko joku, että se jälki on positiivista katsottavaa. Ehei, se on ilkeää jälkeä vanhemmille, perheelle ja itse potilaalle. Tästä piirteestäni olen eniten huolissani, omasta välinpitämättömyydestä muita kohtaan. Saanko heittäytyä tällaiseksi, "sydämettömäksi hällä väliä muiden puolesta-ihmiseksi". Jäänkö tällaiseksi. Toki lähipiirissä läikähtelee yhä tunteita, mutta nyt ulkopuoliset saavat pärjätä ilman panostustani. Vaikka näen ja tiedostan, käsken hakea apua muualta kuin minulta. Onko tällainen sitten katkeruutta, väsyä vai mitä? Vai olenko näin kylmänkireä ihminen pohjimmiltani. Paska ämmä, loppujen lopuksi.
   Lauantainen pikkujoulu, siitäkin Ukkokulta kyseli. Enpä siitäkään tiedä, emme ole keskustelleet kaverin kanssa. Kumpikin on nyt porskuttanut omiaan. Olen kuulemma sen tarpeessa ja niin edelleen... Onhan se näinkin, mutta ei nappaa mikään. Pistää nyt mekkoa päälle ja nypyttää, kohentaa itsensä tunika-kotiasusta julkiseksi ja siedettäväksi. Onko sekään vaivan väärti. Oikeastaan itsekin jo moiselle ajatukselle naurahdin. Sillä onneksi alkoi heti kuplimaan sisällä bilehile, minähän menen joulukoristeet korvissa keikkuen. Jos minua ei tanssituta, niin silloin on ihan syytä olla huolissaan. Kait minä nyt vain kotona heikolla ysköshetkelläni yritän laamaa esittää, enpä tiiä vihtisikö ja sitä rataa.
   Minun pitäisi tiettyjä kirjoittamiani asioita jatkojalostaa, harkita, ajatella, analysoida, fiksata ja viilata, mutta en tee sitäkään. Sen kun luukutan vain uutta tulemaan. Päästän mielikuvituksen tuotteita näppäimistön ja sormien kautta näytölle. Siinäpä tunnin ekstaasin jälkeen korvat ja pää punaisena lueskelen, että sillä lailla... Se on todella vapauttavaa ja rentouttavaa. Koukuttavaa ja rajatonta.

   Siinäpä ruodin ajatuksen tynkiäni. Eilen sain puhelun vaihteeksi sairaalasta. Loputkin virustestit valmistuneet, kaikki puhtaita. Siis niitähän otettiin niistä kurkun peitteistä johtuen viikko sitten. Reetta on yhä oireeton kurkkunsa kanssa. Nyt kuumepiikitkin ovat hellittäneet, iskee vain kova päänsärky ja väsy piikin jälkeen. Hyvä kun iskee, että tiedän taas, että jotain tapahtuu. Olen ajatellut asian nyt näin, että peitteet ovat merkki käänteishyljinnästä, hyvä siis. Aloitettu uusi kipulääke vaikuttaa kenties noihin kuumepiikkeihin, sillä ne ovat olleet pois saman aikaa, kun lääkkeet mukana. Reetta itsekin eilen asiasta sanoi, oli siis miettinyt omassa päässän. Seuraavan kerran anestesiakelpoisuuden tarkistaminen 1.1. ja lyppi 2.1. Samalla kerralla tuo sama sytostaattipaukku, kuin viikko sitten muiden oheislääkkeiden kera. Näillä näkymin siis nyt näin. Eikös olekin vakuuttavaa. En vain tällä hetkellä jaksa ja halua hermoilla Reetan suhteen. Uskon jälleen, että nyt on oikeat paukut kehissä ja klooni nujerretaan. Ärsyttää vain tietää sen tammikuun alun paniikkikyttäykset, jotka seuraavat lyppiä. Voi kunpa jokin asia menisi jo suunnitelmallisesti ja positiiviseen suuntaan. Vaikka kymmenesosan desimaalin verran toiseen suuntaan, siis edes himpun. Eilen tosin sanoin tuloksista soittavalle sairaanhoitajalle puhelimessa näin: "Kiitos näistä tiedoista, saamme olla siis huolettomia tämän asian suhteen..." Tarkoitin viruksia, niin ja juuri tätä hetkeäkin. Hoitaja meni jotenkin vaikeaksi ja änkytteli, ilmeisesti laukaisin sellaista, mitä ei syöpälapsen äidin odoteta sanovan. Siis eihän minun odoteta olevan huoleton tai tyytyväinen. Mutta oikeesti pakko olla tyytyväinen ja huoleton juuri sillä hetkellä kun siltä tuntuu. Mielestäni sekin on ihana tunne kokea ja antaa paljon. Joten olen siis huoleton Reetan suhteen, homma hoituu... Siitähän on osoituksena myös se, että kykenen pyörittelemään yskiessäni ilman aikaisia asioita mielessäni. Niin kuin jotakin Kympin lasten näyttelyä, muiden vanhempisen kulmakarvoja ja mustia silmänalusia, saunanlauteiden alapuolen pesua jne. Eli vedän itsestäni johtopäätöksen, että kaiken kaikkiaan homma hallinassa, jos sektori on näinkin laaja omasta navasta ulos päin. Sallittakoon myös se, etten ole joka asiaan puuttumassa ja hoitamassa. Sehän saattaa jopa joitakin ihmisiä huojentaa, viimeinkin tuo antaa olla ja mennä sekaantumatta asiaan.

  Olen käynyt nyt aamulla puoli kuudelta saunassa, nautiskellut aamukahvini tätä konetta naputellessa, vastaillut sähköposteihin ja yrittänyt olla herättämättä muita. Elikot ovat ulkoilleet ja Vieno on yrittänyt puhua itsenä myös pihalle. Selitin sille, ettei kuuro pikkukissa voi pihalle pissata. Sen se ymmärsi ja meni hiekkalaatikolle, ihan kuin se olisi kuullut mitä sanoin. Pasi nukkuu Reetan kanssa olkkarissa ja me tautiset Verna ja minä makkarissa. Tollo on kehrännyt kaksi yötä vieressäni, ihana kissa. Lempeä ja hoitava. Kissankehräys on aika meditatiivista, kun painaa pehmeän elikon korvaa vasten ja antaa pään täyttyä surrauksella. Nyt lähden surraamaan ja pörräämään lapset kouluun. Yskityn yön jälkeen ei enää edes yskitytä. Saipahan tännekin rykäistyä taas enimmät, joten tunne olevani kevytkenkäinen ja täynnä innokasta lapsellista joulunodotusta. Mitä näihin kuulemma muuttuneisiin ja erilaisiin teksteihini tulee, sitäpä tässä pureskelen... Siskoni miehensä kanssa on ollut hovilukijanani muissa teksteissä. Olen saanut kommenttia: "Miten jonku päästä voi tällaista irrota?" Eli en laukaise niitä tänne, sillä nyt irtoaa todella koukuttavaa ja outoa läppää. Siitä varmasti huolestuisitte. Siskon mies on kuitenkin sinnikkäästi ja ihan vapaaehtoisesti tekstejäni lukenut ja heittää "oppeja" omaan arkeensa. Hyvä jos johonkin uppoaa, siis tämä uusi kieroutuneempi mielikuvitus. Hah, haa! Ulkona on puhdasta lunta ja kalenterista voi avata uuden luukun, tänään se on huolettomuuden luukku.

TOUHULASTA MOI

Sain äsken varovaisen kysyvän ja huolestuneen tekstarin, siis mitä meille kuuluu, kun ei tekstejä ilmaannu. Enpähän vain ole jaaritellut tänne, sillä olen kirjoittanut välillä muuta, takonut ekstaasissa. Tällä hetkellä osaan myös määritellä kuulumisemme tai ainakin omalta kohdaltani ne tietäen määrittää. Meille kuuluu ihan hyvää, siis oikeesti ja kaikesta huolimatta. Huoli pois, se on nyt purkitettu ja selätetty jälleen tälle erää. Reetalla loppui kortisoinitkin sunnuntaina, josko saisimme tasaisemman tempperementin takaisin. Siis, ettei menisi kuppi nurin lääkkeillä niin kovin usein, ihan normitaso riittäköön. Sillä suurperheessähän kerroin on se kuusi ja kaikilla tempperamenttinen kuppi, niin johan loiskuu ja läikkyy normaaali savotassakin. Eli pyytelen jälleen pohojalaista mustavalkoisuuttani anteeksi, ihana kun välitätte, mutta en jaksa muiden huokailuja sen suhteen kuinka kauheaa meillä on. Osaan ihan riittävästi huokailla itsekin ja tasan tarkkaan tiedän kuinka kauheaa meillä on. Eli minun näkemykseni on jyrkkä, mutta ei tämä surkuttelemalla kummene. Eli kiitos kaikille matkaseuralaisille!!!

   Eilen aamulla Reetta nousi kuuden jälkeen nälkään. Sillä sunnuntai-iltana tuli niin makoisasti uni, vaikka olisi hiukan nälkä kurninutkin. Neiti keitti siis minullekin aamukahvit, pussaili kaveriksi ja aloitti pihvien paiston aamulla puoli seitsemältä. No minähän nousin, vaikka olisin halunnut nukkuakin. Reetta söi sitten aamupalansa seitsemän aikaan, herkullista pihviä, sipulikermakastikkeella ja nuudeleilla. Voi sitä nautintoa ja huokailua, kun vatsaansa taputteli.
   Meillä on ollut myös aktiivinen seuraelämä monta päivää, mikä on todella ihanaa. Yövieraita, naurua, nopeita ideoita vähän sinne ja tänne. Tuplatkin olivat yökylässä, olemme olleet metsäretkellä kahden perheen kesken, sitten on viihdettä "Raskasta Joulua akustisesti- meiningillä", upeita keskusteluja, hienoja oivalluksia ja jopa normaaliutta. Olemme Reetan lääkket lusineet siinä sivussa, muuta elämää eläessä. Annettu sytostaatti on hiukan leukoja särkenyt, muttei pahasti. Sitten se uusi särkylääke on osoittautunut myös tehokkaaksi särkyjen poistossa, toivottavasti myös tehoaa niihin pahoihin möllyköihin. Nyt menemme taas pienemmillä lääkemäärillä, kun vatsansuoja- ja kortisonilääkkeet jäi pois. Tuntuu helpolta siinäkin mielessä. Itsellä on jälleen vahva usko, että nyt paukutetaan. En kykene sitä taas paremmin määrittelemään, mutta olen vahvasti tunteessa, että suunta on oikea ja homma hoituu. Eli saanhan siis olla levollinen, ilman paniikkia. Keskiviikkona otetut nielunäytteet ja virustestit ovat kaikki olleet puhtaita tähän mennessä, joten ei hätää niistäkään. Varmaan loppuviikosta valmistuu vielä jotakin. Neiti on yhä nielunsakin puolesta oireeton. Niin ja ne keuhkot ovat samalla mallilla, kuin huhtikuun kuvissa. Siis entiset arvet muistona, eli hyvä sekin ja huoli pois siitäkin.

   Puutyökerholaiset saivat Vienon kopin viimeisteltyä, taatusti omalaatuinen, kaksi kerroksinen, keiteella, hiiri-ripustimilla, tornilla ja kissa viihtyy. Eilisen nämä nikkarit sitä somistivat maalaamalla ulkokuorta. Välillä kissa oli kopissaan sisällä, vaikka maalaus oli kesken. Kyllä sinne mahtuu kaksikin kissaa kerralla. Ja reijistä koirien kuonot.
   Pidin äsken kuviskerhon, innokkaita peräti 23. Voin vain sanoa, että nostan hattua teille opettajat, sillä monella on todella huono kuulo... En siis erittele enempää, mutta minua jopa sieppaa moinen. Kuinka halutaan saada pahaa jälkeä aikaiseksi, mutta vastuuvipu on jumissa. Senkin huomaa, että lapset alkavat olla loman tarpeessa, miksei siinä sivussa muukin henkilökunta. Kyllä ne meilläkin lomaa tarvitsevat, ei ne ihan kullannuppuja aina ole, mutta julkisesti kyllä. Tai ainakin luulen ja haluan uskoa niin. En vaahtoa nyt enempää, vaikka suupileistä valuu jotakin valkoista ja tekisi mieli...
   Pasillakin on työrintamalla ollut monttuja, mutta en siitäkään sen enempää, sillä valuu taas suupielestäni jotain valkoista... Kaikkihan vain tyypillisesti vaikuttaa kaikkeen, joten onhan tässä saanut aivotyötä harrastaa.
   Nyt Reetta ja Pasi kokkaavat valkosipulikermaperunoita ja porkkanalaatikkoa. Huomenna tulee ruisleipää aidosta juuresta ja kenties karjalanpiirakoita. Pukkitouhut on hallinassa, kylän suurin kinkku pakkasessa, postipaketit maailmalle lähetetty...          
   Vernalla ja minulla röhäkurkkunielukorvakipu, mikä hieman lamaannuttaa. Kauheasti inkivääriä, juotavaa, suolahuuhteluja ja saunomista. Eli tämähän on osoitus stressikrampin löysäämisestä, kun moinen iskee. Eli koen, että sekin on positiivinen asia, siis se stressin löysääminen. Kaaos on tasaisesti vallalla ja huushollissa monta projektia kesken, mutta niin kuuluukin olla. Uunista tulee huumaava valkosipulikermaperunoiden tuoksu, kohta valuu taas valkoista suupielistä...

Tunnetko tuoksun?

   Eli olkaa huoleti tällä erää, löysätkää paniikista. Ensi lauantaina pikkujoulut kaverin kanssa, tanssia, hubaa ja sunnuntaina teen uuden amatöörialuevaltauksen... Tänään ilmestyi uusi Kotilääkäri-lehti, siinä oli Reetasta ja minusta juttu healign touchin vuoksi. Tämä on se juttu, joka on myös ollut pari kuukautta vireillä. Onhan se ällöä analysoida omaa pärstäänsä kuvista, mutta sisältö oli hyvä jutussa. Eli huuhaa-meiningillä porskutamme ja kevennämme silloin kun on mahdollista. Että tällaista Touhulaan näin tiistaina iltasella...

KIITOS ITSENÄISELLE SUOMELLE!

Nyt iski herkkyyskohtaus, kun tajuan kuinka hyvin moni asia meillä suomalaisilla on. Kun kelaa hiukan omaa napaa etäämmälle, kelaa historiaa taakse päin ja suhteuttaa ne tähän hetkeen.

   On tärkeää, että saamme olla itsenäisiä, pieniä ja pippurisiakin. Yhteiskuntamme on monessa asiassa tasapuolinen ja turvaverkko, kritiikistäkin huolimatta. Kaikki saavat opetusta, hoitoa ja moni asia on meille itsestään selvää. Olemme tasa-arvoisia ja tulemme kohdelluksi ihmisinä. Osansa ovat siihen  kantaneet omat esi-isämme. Esi-isämme, jotka ovat pian historiaa ja heistä on tarjolla vain tarinaa. Muistakaamme kertoa näistä tulevillekin sukupolville... Pitäkäämme omat sankarimme elossa tarinoissa ja muistoissa. Kuinka Topi-pappa aikoinaan on omille lapsille, meille lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille taistellut itsenäistä Suomea. Sukupolvesta toiseen.  Kuinka pappa eturintamassa selvisi vuodesta toiseen olemalla tarpeeksi rohkea, tarpeeksi nopea ja tarpeeksi matala.


Hyvää Suomen syntymäpäivää kaikille, Kippis ja Onnea!!

MYSTEERINEITI

Rääpäisenpä pikakelauksen eilisestä, sillä sehän oli eilen ja huomisesta ei taas tiedä. Tilanteilla on tapana vaihtua niin sukkelaan, ettei aina pysy itsekään mukana.

   Lähdimme aamun sarastaessa, laulellen matkaan. Osastolla olimme kello 10.20. Salamana oli palveluskuntaa ympärillämme, pikakelaus kaikesta. Neiti oli reipas, oireeton ja yhteistyökykyinen. Hoitosuunnitelman kertaaminen, nyt sen laajemmin ymmärsin ja huojennuinkin. Sama sytostaatti neljän viikon välein, samaan aikaan kortisonit ja mahansuojalääkkeet. Kotona suun kautta kaikki muu, sytostaatti vain suoneen. Seuraava lyppi ja sytostaattitippa sattuivat samalle päivälle, siis päivälle joka meillä on jo kalenterissa... Kanyyli ja samalla verikokeet. Nielua tsekatessa sieltä löytyikin peitteitä molemmin puolin. Ja neiti ei oirehdi, siitäpä syystä taas sen "sata" lisäkoetta verestä. Pieni pääni miettii nyt kuumeisesti noita peitteitä... Voiko se olla käänteishyljintää, eikai sientä, angiinaa, kertooko kroppa jotain meneillään olevasta kuumeilusta, liittyykö moiset tehtyyn kantasolusiirtoon ja sen mukana oleviin peikkoihin ja viruksiin, onko ne muuten vaan siellä ilman syytä siis niin kuin mysterisoimassa huvikseen vain. Reetta ei ole kipeä, ei kuumeile muuta kuin piikistä hetkittäin. Samalla tulkittiin tiistain labrat. Olin itse sinne crp:kin määrännyt. Arvot jälleen loistavat, kuin täysin terveellä. Leukkarit halutulla tasolla, sytostaattiannoksen noston jälkeen. Ja itselle oli tärkeää laskenut crp, joka oli 6. Eli sekään ei siis viitannut angiinaan, vaikka nielussa on peitteitä. Reetta sai kiitosta siitä, kuinka jouhevaa häntä on tutkia ja tehdä toimenpiteitä. Samalla kun laitetaan kanyyliä, toinen käsi askartelee. Sieltä sitten pöllöhölökkää keuhkojen kuvantamisiin. Takaisin osastolle ja sytostaattia suoneen.
   Uutena lääkkeenä alkoi sellainen vahva kipulääke aamua iltaa, jonka ominaisuuksiin kuuluu pahojen asioiden tuhoaminen. Se siis tukee immunologiaa, "syömällä" klooninmurusia. Kapseleita tuli kaksi kahdesti päivässä, sellaisia kalvopäällisiä. Reettahan ei suostunut tai kyennyt sitä kokonaisena nielaisemaan. Sehän aiheutti jälleen mysteerikyselyn, saako kapselia avata. Kenelläkään ei siitä ollut tietoa, mistään ei suoranaista kieltoakaan löytynyt. Sitä soitettiin apteekkia myöten ja selkeää kieltävää vastausta emme saaneet. Eli nyt siis avaamme kapselin ja sekoitamme juomaan. No, uusien kapselien kanssa on taas uusia mutkia matkassa. Emme saaneetkaan illalla apteekista moisia ulos, koska siinä oli lapselle hevoskuuri. Siis lääke ei ole lastenlääkkeissä ja annostus hipoo jotakin... Illalla jälleen apupuhelua osastolle, jossa se herätti jälleen paljon lisäkysymyksiä. Näinpä illalla annoin Reetalle vain toisen ja aamulla toisen tableteista, jolloin aloitettu lääke pysyy kuitenkin kuvioissa mukana. Nyt sitten päivystäjän takapäivystäjä pähkää asiaa apteekin aukioloajan puitteissa... Josko nyt illaksi olisi paketti moisia käytössä.
  Illalla Reetta itketti lääkemäärien kasvu, juuri kun luuli, että moiset määrät olisivat mennyttä. Aina vain uusia, liika paljon. Illalla oli siis kortisoni, sytostaatti, mahansuojalääke, tämä uusi särkylääke ja Imukin-piikki. Ymmärrän siis täysin lapseni krokotiilinkyyneleet. Saunassa asiasta puhuimme, kerroin kuinka tärkeää niiden lääkkeiden ottaminen on, jottei tarvitse olla sairaalassa. Reetta ymmärtää täysin, mutta itkettää silti. Kysyin: "Tympäseekö?" Nyökkäys. Kysin: "Harmittaako?" Nyökkäys. Kysyin:"Pelottaako?" Pään puistaminen. Siis pahinta on tympäisy ja harmitus, lastani ei pelota. Siis sehän on loistava juttu, olla peloton kaikesta huolimatta. Mistä lapseni moisen mysteerisen vahvuuden ja luottamuksen saa, on tyyni pelkojensa kanssa. Aivan käsittämättömän ihana asia. Illalla koski leukoihin ja tarvittiin vierihoitoa, sitä oli tarjolla.
   Yöllä Tessa kipusi sänkyyn minun ja Reetan väliin. Otti kaulastani kiinni, rutisti, heitti jalkansa ympärilleni ja tuhisi todella liki. Aamulla sekin aiheutti kummastusta, kun Tessa heräsi. Ei siis tiennyt olevansa minun kainalossa. Viime viikkoina olen huomannut olevani lasteni luottamuksen arvoinen. Se on tärkeää tässä savotasssa tajuta. Osaan siis olla lapsilleni äiti, jolle uskaltaa kertoa, joka ottaa liki ja on läsnä. Siis se on mielettömän tärkeä ja vahvistava kokemus. Olen siis jokaisen raivopaukun arvoinen ja ansainnut, siis lapsilla on luottamus siihen, että niin saa tehdä, jos siltä tuntuu. Äiti ottaa kopin, äidille uskaltaa kertoa.
   Tänään saan siis puhelun osastolta, kuinka lääkkeen annostus ja saanti varmistetaan. Huomenna saan puhelun osastolta, jolloin ainakin jotakin viljelytuloksia nielun puitteissa valmistuu. Kenties myös lypin Turun analyysi... Samalla kenties kommenttia myös kauhkojen kuvantamisista. On niin monta mysteeriä, avattavaa asiaa kehissä. Mysteerejä lääkäreillekin, mitä kaikkea tuossa neidissä onkaan vallalla. Neiti sen kun porskuttaa, laulaa, tanssii ja askartelee. Sanoo minullekin, ettei tarvitse huolehtia, homma hoituu... Eilenkin auton takapenkiltä hihkaisi naama naurussa hetkuen ja ketkuen: "Kato vaikka, niin uskot, minulla on asiat ihan hyvin!"

TUNNE-ERITTELY

Olen siis viikon kuumeisesti miettinyt, miltä minusta tuntuu. Miltä minusta kuuluisi tuntua? Ovatko tunteeni oikeutettuja. Vääristyneitä. Saanko tuntea niin tai näin. Tunnenko oikein. Mikä on oikea tunne. Kuka sen voi määrittää tai sanoa. Onko oikeaa tunnetta. Tunnenko yleensäkään mitään, no tunnen, mutta mitä se on mitä tunnen. Onko se vihaa, menettämisen pelkoa, ahdistusta, kauhua, hetkessä elämisen onnellisuutta, katkeruutta, kateutta, iloa, piinaa, huvittuneisuutta, hauskuutta, latautumista, seesteisyyttä, jäitä hatuun tunnetta... ? Kaikkea mahtuu, sikin sokin sekaisin.

   Nyt on siis keskiviikko, aamu ja kello seitsemän. Olen hyvin nukutun yön jälkeen herännyt kissan kehräykseen. Nukuin hyvin, sainhan nukkua hyvin. Ihana oli nukkua hyvin, myönnän. Viiden jälkeen venyttelin, rapsutin tyynyllä kahräävän Tollon, rapsutin koirat, sain niiltä märät aamusuukot. Vieno päätti avata aamunsa vetämällä sata lasissa huopapalloja pyörittäen. Annoin se revitellä kaikessa rauhassa, sen vartin kun saunasin. Sitten kuuro kissalapsemme tajusi, että tarvitsee suukkoja ja ennen kaikkea ruokaa. Saunasin nautiskellen, tervantuoksussa, hiljaisuudessa. Pakkanen paukkuu talon nurkissa, luonto on heräämässä, jouluvalot hohtaa lumen kanssa pihapuissa. Kaunista. On ihana herätä jotenkin seesteisenä, rauhassa ja hyvissä sielun voimissa. Olen jostakin löytänyt jälleen tasapainon ja seesteisyyden. Valtavan luottamuksen tähän hetkeen ja tulevaan. Minulla on mieletön sisäinen rauha, niin olen siis sisältä päin rauhassa. Minua ei särje, ei okseta, ei panikoiduta, ei valvotuta. On äärimmäisen vapauttavaa ja huojentavaa tuntea näin. Myös tuleva päivä tuntuu hyvältä, sillä se on taas askel eteen päin. Tartutaan asioihin, eikä vain olla. Varmaan seuraavatkin lypin tulokset alkavat olla kuultavissa, en niistäkään jaksa panikoida. Suunta on varmasti samansuuntainen kuin ensimmäisissäkin, miksi ei olisi. Eli olen kaikesta huolimatta erittäin luottavainen, sen tunteen osaan tasan eritellä. Olen ilokseni myös ihan hyväntuulinen, latautunut, tunnen paljon hyvää kaikkialla. Senkin osaan eritellä. Kyllä minua tilanne ahdistaakin, niin pitääkin, senkin osaan eritellä. Mutta ahdistus ei ahdista liikaa, se kuuluu tähän tunneskaalaan. Aamukahvi maistui hyvälle, muu porukka alkaa venyttelemään. Lapsille on illalla leivottua tuoretta leipää tarjolla.
Huushollissamme on moni asia ihan hyvin, kaikesta huolimatta ja juuri siitä syystä. Sen tunnen, sen aistin ja sen tiedän. Nyt lähden kutittelemaan Reetan hereilleen....

UUSI LOMMO PÄÄLÄRIIN

Kirjoitan tätä maanantaina aamuyöllä kello 01.32, on menossa liskojen yö. Joo, niillä on karkelot, enkä siis kykene nukkumaan... Eli avaan ajatuksiani kirjoittamalla, mutta milloin tämän julkaisen, sitä en tiedä. En vain jotenkin nyt jaksa sympatiaa, hohhoijia, kysymyksiä, voivotteluja, mitään ylimääräistä päivittelyä, joten kirjoitan lähinnä itselleni. Turha on tulla sanomaan, että tietää miltä tuntuu, sillä ei sitä toinen tiedä. Ehkä jokainen syöpälapsen vanhempi tietää aavistuksen tunteista. Mutta jos itsekin on tunteidensa kanssa hoo moilasena, niin miten toinen voisi sanoa tietävänsä tunteeni.

   Kauan sitten esi-isiemme, muistaakseni Laasen ja Aukustin, mennessä heinäpellolle mukana oli päälärillinen piimää. Kesähelteellä pääläriin laitettiin piimän sekaan sammakko, joka esti piimän juoksettumisen. Siis sammakko potki ympyrää piimän seassa ja piimä pysyi juomakelpoisena. Omasta lapsuudestani päälärin muistan myös. Meillä heinäpellolle kuljetettiin kotikaljaa päälärissä, ilman sammakkoa. Pääläri kuului maitotilalla jokapäiväiseen elämään. Navetasta tuotiin päälärillä maitoa jääkappiin. Taisi olla viisi litrainen se meidän pääläri. Pääläri oli yleensä alumiininen ja keveä, suhteellisen tiukalla kannella varustettu kuljetusastia, jossa on sanka. Tämä tiedoksi  vaikka kaupunkilaisille, joilla ei ole hajuakaan tästä kauniista sanasta mitä se tarkoittaa. Joskus matkalle lähtiessä ja maitoa kuljettaessa kannen väliin laitettiin voipaperia, jolloin se saatiin tiiviimmäksi. Yleensä päälärit olivat käytetyn näköisiä käyttöastioita, jokapäiväisiä.

   Minusta tuntuu jostain kumman syystä, että olen loppuviikon ollut tyhjä pääläri. Sitä on ihan turha kysyä miksi moinen vertaus, mutta tunnen olevani pääläri, sovitaan nyt vain niin. Tunnen olevani tyhjä pääläri, jota talvimyrsky riepottaa, heittelee minne sattuu. Ohueen alumiinipintaan jää lommoja, yhä uusia ja yhä uusista heitoista. Sellaisia kuoppia kyljet täynnä, kunnon tällejä, mutta kuitenkin vain lommoja. Siinä päälärinä pyöriessä kylmän armoilla ajattelen kaikesta huolimatta olevani yhä vesitiivis, vaikka olenkin lommoilla. Kunhan vain tämä myrskyn riepottelu asettuisi ja minut voisi täyttää. Ihan sama millä piimällä, kunhan se pitäisi paikallaan. Saisin siinä sitten lommoisena päälärinä huokaista huojentuneena, että pysähtyihän se pyöritys ja olen jälleen käyttöesine. Lommoista huolimatta yhä vesitiivis, vähän vain kuppainen ja ruvella. Pian suorastaan arvostettu ja ihailtu käyttöesine, persoonallisilla lommolilla. Missähän lie pääläri pyörinyt, on siinä muutama lommo?...

   Torstaina sain puhelun sairaalasta, lypin tuloksista. Silloin muutuin pääläriksi ja kylkeeni tuli jälleen satuttava lommo, iso. Kloonipaskasyöpäsolu värähtää yhä enemmän, aivan liian paljon. Mitäs nyt? Heräsi muutama kysymys, tein jopa ihan järjellistä aivotoimintaa. Edellisessä lypissä arvo oli 0,032. Nyt oli porattu kaksi reikää, jotka värähtivät arvoilla 0,14 ja 0,17. Remissiossa yhä, mutta selkeää nostetta. Pyysin lisää ammuksia harkittavan, jotta nujerrettaiisn klooni. Siis halusin sytostaatteja kehiin, mitä vain, kunhan se saadaan hallintaan. Alustavasti uusi kantisajankohta on varailtu helmi-maaliskuulle, siis enhän siitä tiedä onko se suunnitelma, mutta Reetta on jonossa kuulemma. Iltasella sain uuden puhelun Helsingin kannanoton jälkeen. Tiistaina sytoja suoneen ja keuhkojen kuvantamiset... Sitten jotakin kipulääkettä, jota käytetään immunologiahoidoissa ja muita lääkkeitä... Puhelu tuli virka-ajan ulkopuolella, juosten puolin ja toisin. En siis tiedä sen enempää mistään tai mitään. Sain siis kuulla lisäammuksien käyttöönotosta. Tyhjä pääläri vain olen, joka heiluu tuulessa. Ensimmäisen puhelun jälkeen en ole edes märissyt. Lähinnä ajattelin vain: "Rumasana, se siitä joululahjasta, meninkin hehkuttamaan sairaalavapaata kuukautta. Miksi aina uutta painetta, eikö kohtuutta löydy. Eikö joskus jo jokin positiivinen puhelu tällä saralla. Vaikeimman kauttako tämäkin pitää lusia. Onneksi meillä on tuo myyjäisprojekti, sitähän tulisi pian äkkinopeudella hulluksi, jos ei olisi mitään. Tulta päin siis..." Ensin Pasi ja tytöt meinasivat vanerityöhanskat iskeä tiskiin ja lamaantua, mutta kaikilta löytyi jostakin se tsemppinoste, tehtiinpä muutama kaunis vanerityö lisää. Ei tämä siis lamaantumalla kummene, se oli ihana havaita. Moisesta lommojen paukkeesta huolimatta olemme tehneet kaunista ja nauttineet yhteistyöstä. Olen kylmän viileesti lusinut pakkasessa Reetan kanssa joulumyyjäiset, nauranut hauskoille asioille, ottanut kepeästi, huuhaillut, myynyt tuotoksiamme ja ollut vain tyhjä pääläri. Jotenkin äärimmäisen turta, jotenkin äärimmäisen laama, jotenkin vain niin hakattu. Heitin jollekin säästöliekille, en ole jaksanut märistä, en kertoa kenellekään, en panikoida. Olen vain päättänyt, että tästä mennään ja ladataan paukkuja tulevaan. Kylmän rauhallisesti ja turhia rimpuilematta. Jos pitää olla vaikeaa, niin sitten on vaikeaa. Kyllä tämä pääläri meinaa kestää ja luotsata karavaanin eteen päin. Vaikka kuinka olen lommoilla, muistutan itseäni, että olen lommoista huolimatta vesitiivis. Oottakaapa vaan, kunhan tämä pyöritys loppuu ja minut saa jälleen täyteen. Onko se sitten tarmoa, mahdollisuuksia, uskoa, rakkautta, iloa, toivoa ja kärsivällisyyttä. Ilmeisesti niillä minä odotan täyttyväni. On tässä toki saatujen puheluiden ja tulosten jälkeen iskenyt muutama, taitaa olla nyt kolmas, liskojenkin yö. Siis alitajuntani paukauttelee kysymyksiä ja vastailee niihin itse. Onko näillä keskusteluilla sitten mitään todellisuuspohjaa, sitä en mene sanomaan, mutta saanpahan aina jonkin vastauksen. Jonkun pyörityksen ja aivoituksen pakettiin. Nyt mietin tuota keskiviikolle saatua keuhkojen kuvantamista. Miksiköhän? Toki tulevaisuutta ajatellen pitää kuvata, mutta onko epäilys sieni-infektiosta, kun se crp on koholla. Onko tulevat sytostaatit esilääkettä, alkuhoitoja jo uuteen siirtoon vai mitä. No, jos uuteen siirtoon mennään, niin sitten mennään ja lusitaan. Pitääkö saada kloonit täysin nollille, ennen kuin harkitaan uutta siirtoa, sitäkään en tiedä. Mutta kunhan täältä tiistaina osastolle menemme, niin kyllähän on jälleen muutama kysymys heittää kehiin. Tiedonjano on valtava. Organisoin sen tiistain sytostaatinkin illalle, halusin pitää suunnitelmista mahdollisimman pitkälle ja välttää "tyhjäkäyntiä" osastolla. Typerääkin, mutta itselle tärkeää. Haluan pitää tiistaina sen kuviskerhon, koska niin moni lapsi sitä odottaa. Sen jälkeen vasta lähdemme Ouluun. Olemme siellä vasta illansuussa. Olen puhelimitse tarkistanut suunnitelman ja moista ehdottanut. Se meni läpi, osaavat ihmiset ovat silloin työvuorossa. Sen sytostaatin jälkeen saamme alkaa nukkumaan. Aamulla on sitten keuhkojen kuvantaminen. Eli nappiin menee ajoitukset. Reetta tosin on noitunut kuin lappalainen kuullessaan uusista mutkista, mutta ei se auta, mentävä on. Taistelutahto on nostanut lamaantumisen jälkeen päätään ja ihmisen on tehtävä mitä on tehtävä.

   Nyt olen tusrskahdellut itkuun muutaman kerran, pitäähän sitä päälärin välillä märistäkin, jottei ihan mene alumiiniseksi ja turtaksi. Olen itkenyt puhelimessa, autonratissa, taideterapiassa, kahvipöydässä ja saunassa. Sellaisia nopeita ja puhdistavia. Se kuuluu asiaan. Reetta on totta kai muuttunut levottomammaksi kuultuaan mutkista. Emme ole niitä sen enempää avanneet, saati sitten noita omia aivoituksia kertoneet, mutta lapsi on jyvällä ja mukana. Tulkitsee ja lukee mammaa kuin avointa kirjaa. Onneksi ei tarvitse yrittää salata ja olla niin kuin ei mitään, se on kaikille helpompaa. Reetta kuuli nosteesta, kloonien kasvusta, aloitettavista sytostaateista ja keuhkojen kuvantamisesta. Oli puhe, että keskiviikkona saamme lisätietoa varmasti, jahka olemme osastolla, nämä riittäköön tässä vaiheessa. Muut pimut ovat olleet hiukan hiljaisempia, siis eivät ole tätä asiaa suuremmin kommentoineet. Ei se hiljaisuus meillä muuten ole vallalla, samalla lailla ovet paukkuu ja neidit toisiaan sättii. Kauheasta suun soitosta huolimatta Tessa kutoo Reetalle villasukkia ja Fanny Vernalle hahtuvalapasia. Meidän lapset mummoilee oikein kunnolla. Tessalla on jo kolmas pari sukkia menossa, Fannylla toiset lapaset.

   Myyjäisissä oli siis hyytävän kylmä, myrsky ja pakkasta noin 12 astetta. Niin me sitkeästi lusimme ja pidimme telttaa paikoillaan. Ihan hyvä jälkimaku kylmyydestä huolimatta jäi. Toisaalta harmi tuo ilma, se karkotti asiakkaita. Mukana meillä oli siis näyttelystä jääneitä pikkutaulujakin. Niiden kautta pystyin tekemään hämmentäviä havaintoja. Osa ihmisistä kertoi heti käyneensä näyttelyssä, muistavansa taulun sieltä tai kommentoivat näkemäänsä. Saimme positiivista palautetta, mikä tuntui hyvältä. Sitten muutamalle ihmiselle meidän kohtaamisemme oli kuin sähköshokki, paniikki iski ja paettiin paikalta. Amatöörinä jälleen tein johtopäätöksiä, että olimme liian kipeitä ja todellisia kohdattavksi. Taustalla täytyi olla jokin oma trauma, ei meitä nyt muuten tarvistsisi pelätä. Luulisin... Siis yksikin pariskunta, se nainen syöksyi päin miestään, kun tajusi ketä olemme. Samalla sopersi, että nämä on sieltä... Mitä ilmeisemmin syöpää on heidänkin todellisuudessaan, mutta heikkoutta vaikea näyttää ja itseään kohdata.
   Olen myös tajunnut, että syöpä on jalkautunut yhä laajemmalle, myös lapsuuden kotiini. Tälläkin hetkellä vanhempieni kahvipöydässä käy säännöllisesti neljä syöpäpotilasta. Reilu kaksi vuotta sitten ei yhtään. Jotenkin karmivaa, paljonko syöpää virtaakaan ihmisissä. Muutama viikko sitten yhden potilaan kanssa keskustelin aiheesta. Kommentoin: "Sulla taitaa olla kortisoonit menossa. Oletko muuttunut kiukkuisemmaksi ja saatko raivareita?..." Siinä vaiheessa hänen puolisonsa näytti suorastaan liikuttuvan, kun kykenin sanoiksi muuttamaan ukkopolon mielenliikkuja lääkityksen aikana. Saimme makeat naurut aikaiseksi, kun vertailimme raivokohtauksia ja tunteiden tykitystä. Näytti potilasta itseäänkin helpottavan, ehkei hän ollut aikaisemmin kyennyt kaikkia tunteita itsekään tulkitsemaan. Näinpä siis nauroimme ja saimme purettua ehkä pahankin patin heidän kohdallaan. Ainakin vaimo näytti huojentuneelta, joku sentään ymmärtää...

   Olin perjantaina vahingossa polttaa auton ja varmaan autotallinkin. Ainakin sellainen visio minulle heitettiin. Syksyllä saimme sen varanaisen eli Pahvi-Paulan. Nyt sitten laitoimme sen ulkoruokintaan eli autotalliin. Kun hampaat kalisten ja saunasta haaveillen tulin laumani kanssa myyjäisistä, ajoin auton vauhdilla talliin. Huomasin kyllä että, Paula makasi mahallaan lattialla, oli tuuli kaatanut. Ajoin auton reilusti sen päälle, silleen että Paula jäi renkaiden väliin nätisti. Pasi tuli toisella autolla perässä  ja oli muka alkanut nuuskimaan käryä... Kuulemma hyytävällä pakkassäälläkin auto kuumuu alta päin. Tiesitkö tuon, miten se muka kylmälläkin kuumuu? Joku katalysaattori, kuulemma. Eli tämä tulikuuma vehje otti sitten pahviin kiinni ja alkoi haisemaan. Oli miehellä jälleen tiukkaa ilmettä kun minua asian tiimoilta puhutteli. Siinä vaiheessa tunsin olevani sellainen todella tyhjäpäinen ja ontto pääläri, joka kaikuu vain.

   Kello on nyt vartin yli kolme, yhä sama yö menossa. Huojennuksekseni tajuan, että kannatti kirjoittaa, päälärin tuntojaan jauhaa. Ihanasti alkaa levollisuus ja väsy valtaamaan päälärin. Kuvittelen jopa nukkuvani hyvin, kunhan pääsen sänkyyn. Tässä kun katsoin selkäni taakse ja sänkyyn, huomasin paikkani vallatun. Reino on kiivennyt paikalleni. Koirat eivät saa olla meillä sohvilla eivätkä sängyissä, sitten tuo nukkuu sikeästi pää tyynylläni. Voinko olla sille raivotar, sillä se on suloinen, umpiunessa ja lämmittää Reettaa samalla. Kaino on lattialla ja maiskuttelee unissaan. Vienokin on jossain tyynyn välissä, sillä se on aina siellä missä Reetta, joten olettaisin olevan sängyssä. Nyt pääläri toivottaa kauniita unia, myrsky on hieman laantunut, josko kohta alkaisi täyttyminen. Lommoja hieman aristaa... tai oikeastaan muutamaan saattuu todella kipeästi.


   Nyt menemme illassa ja tiistaissa, olemme yhä kotona. Ynnääppääs taas äskeiset tekstit ja yhtälö, siis mitä me täällä. Saimme iltapäivällä puhelun osastolta, samapa tuo sytostaatti on huomenna tiputtaa, niin ei tarvitse meidän kiireisten ja turhantärkeiden ihmisten hapata osastolla. Tuntuipa hyvältä, siis päiväkäynti tulossa. Ensin osastolla pikapyrähdys, kuvantamiset ja tippa. Kuulemma kiinalaisen seisovanpöydän kautta kotiin. Se oli Reetan suunnitelma se ja mielellämme kotiin jäimme yöksi. Aamusta kortisoneja kehiin, muutaman päivän ajan ja sitten se jokin suun kautta otettava kipulääke, joka on kuulemma immunologiaa tukevassa hoidossa tärkeä. Siis eihän tuo muksu kipeä ole, kuumepiikkejä ja sen aiheuttamia tuntemuksia lukuun ottamatta. Tämä tuntuu taas niin laatuajalta, kun saimme jäädä kotiin. Mieletön määrä tärkeitä tunteja, tärkeitä oivalluksia ja tärkeitä tappeluja. Siis on tärkeyttä oivaltaa kaiken tärkeys.

   Toki kuluneen viikon aikana olen taas miettinyt, pähkännyt, syyllistänyt ja tutkinut, miksikö näin. Onko meidän vanhempien, jopa esivanhempien synnin määrä liian suuri, jolloin rokotetaan. Olenko vihani tunnustamalla aiheuttanut moisen. Syyllisyys tehdyistä ja tekemättömistä on riepotellut. Omat ajatukset, sanat ja teot, niiden oikeellisuutta olen miettinyt. Omat positiiviset kokemukset, olenko todellisuudesta herpaantunut, innostumalla, nauttimalla ja saamalla aikaiseksi. Kuuluisiko minun ihan oikeasti lamaantua ja ottaa kapinoimatta ja nöyrästi vastaan kaikki mitä tulee. Aiheuttaako vanhempien aiheuttama syntikuorma tämän. Missä olisi kohtuus synninkin suhteen? Onko sillä vaikutusta? Kuka sen määrittää ja voi tuomista. Onko meillä oikeutta tuomita toisiamme ja nostaa itseämme jalustalle oman oikeellisuuden ja paremmuuden suhteen. Voiko meistä joku sanoa, että elää oikeammin kuin joku toinen. Tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa, vaikka sinne lipsahtaisikin vaikutteita pahuudesta. Mielestäni on kuitenkin tärkeää erottaa hyvä ja paha, sitä yritämme lapillemmekin opettaa. Näitä pyöritellessä ovat ajatukset sinkoilleet myös päälärin sisäpuolella, lommottaen sieltäkin. Niin, mutta onko se sitten kohtuullisen normaali se päälärin pinta loppupeleissä, nyt kun taon itse sisältä päin. Ne lommothan niin kuin oikenevat, jos molemmilta puolilta taotaan. Joo, sovitaan ihan oikeesti niin, pääsenpä tästäkin piinasta...

   Nuo alkavat raivotautilääkkeet eli kortisonit aiheutti tietenkin raivoa. Siis pelkän sanan kuuleminen raivostutti, saati sitten purkin näkeminen. Sitten raivottaremme kurkkasi purkkiin ja totesi niiden olevankin näitä pieniä ja helposti nieltäviä. Ei ongelmaa... ja taas mentiin. Hyvä näin. Itsekseni mietin, josko myötäeläjänä napsisin samoja tabuja, jos niin kuin pysysisin neidin mielenliikuissa mukana. Muutenhan olen niin kauhean tasainen. Jostakin Ukkokullalla sarkastisuus puski esiin, kun hän huomautti, että naama levenisi entisestään moisilla... Nytkinhän luisuvaliukuva kännykkäni katkoo puheluista, soittelee omiaan ja pistää porukkaa pitoon, kun poskeni hipovat pintaa staattisella sähköllään. Nämä posket jos vielä levenisi ja raivot kasvaisi, niin se olisi kauheaa kanssaihmisille. Tunnustan. Olen yhä lommoilla, mutta justiinsa nyt ne eivät arista koko aikaa. Olen myös saanut unenlahjani takaisin. Olen ihastellut upeaa talviluontoa, nauttinut innokkaista kerholaisista, lueskellut, nauttinut takkatulesta, perheestä ja saunonut lauman kanssa. Lommot kuuluvat siis tähän savottaan, kohtuudella kuitenkin kiitos.  Nyt kohta nukkumaan ja aamulla lauleskellen autoilemaan upeaan pakkasaamuun. Otamme tuostakin keikasta paljon hyvää irti.

TURHUUDEN MARKKINOILLA

TURHUUDEN MARKKINOILLA

 

Tänään kävelen rihkaman keskellä, enkä keksi enää ostettavaa. Kaikkialla pursuaa yltäkylläisyyttä, materiaa, krääsää ja turhuutta. Mihin me kaikkea tätä tarvitsemme? Kuka kaikkea tätä tarvitsee? Olenko itsekin ollut materian ja turhuuden vietävissä. Ajoittain, kyllä, myönnetään. Kuinka monia kauniita, mutta kuitenkin turhia asioita itseltänikin löytyy. Mihin minä niitä tarvitsen? Tukevatko ne jotenkin egoani, pönkittävätkö itsetuntoani. Sitäkin, olen jotenkin tiettyjen asioiden kautta vahvempi. Tunnen, kuinka johonkin rihkamaan, koruun, vaatteeseen, astiaan, kiveen tai materiaan on kudottu pala sieluani. Kuinka jokin toiselle mitätön asia kolahtaa itselle. Puhuttelee. Kuinka tunnen hengenheimolaisuutta vaikkapa kaulakorun kanssa, kuinka se puhuttelee. Itselläni suuria aarteita ovat kivet. Voin sivellä niiden pintaa, ne rauhoittavat. Kivet ovat hyviä kuuntelijoita, pehmeitä. Tarvittaessa ne lämmittävät tai viilentävät. Aina ne kuitenkin rauhoittavat. Meillä on kiviä sisällä, pihalla, ikkunoiden välissä, kynttilöiden juurella. Toisille kivi on vastus, me taas olemme tietoisesti niitä keränneet. Kivien tarinaan uppoutuneet. Mitä on tapahtunut kivelle, josta on pala pois, osa lohjennut. Mikä kipu on sen tarinan takana?

   Eilen näin hopeakorun, joka oli tehty lusikasta. Se oli riipus, selkeä ja kierrätetty. Mikä siinä jäi puhuttelemaan, miksi se kosketti? Mietin lusikan alkuperää, koettua matkaa ja uudistettua olomuotoa. Kuinka siitä on hiottu esiin ajattomuus ja tehty iätön. Kuinka joku on löytänyt yksittäisen lusikan arvon arvaamattoman, tajunnut sen kauneuden. Jalostanut orvosta, pois heitetystä ja eriparisesta mielettömän upean yksilön. Voi kuvitella kuinka tekijä on lempeästi sivellyt lusikan pintaa, katsellut sitä tyytyväisenä, ollut sopusoinnussa materiaalin kanssa. Kuinka tekijä on ollut tyytyväinen lopputulokseen, henkäissyt valmiin riipuksen puhuttelevaa kauneutta. Nostanut sen katseensa korkeudelle, peilannut lusikasta omaa tyytyväisyyttään ja kädentaitojaan. Katsonut pinnassa valon leikkiä.

   Moniko meistä ihmisistä pönkittää itseään yltäkylläisyydellä ja rihkamalla. Peittäen todellisen minuutensa, koska ei uskalla sitä avoimesti näyttää. Itselleenkään paljastaa. Milloin tulee oman itsensä kanssa siihen pisteeseen, ettei enää löydä sitä rihkamaa, jolla peittää. Pari vuotta sitten kun eksyin turhuuden markkinoille pakon sanelemana, moinen iski päin tajuntaani. Ihmiset hamstrasivat kuin maailmanlopun edellä kaikkea ympäriltään. Kaksin käsin ja molemmin puolin kärryä. Tarvitsivatko he ihan oikeasti kaikkea sitä? Mihin? Oliko se vain hetkellinen tyydytys, joka heitettiin sitten myöhemmin turhana pois. Kaiken muun turhan kanssa, liikana. Varmasti näinkin, kuinka se rihkama vain oli välikäsi, jonka kautta paettiin kenties todellisuutta, pönkitettiin itsetuntoa. Siihen ei uskallettu kiintyä, sen tarpeellisuutta ei mietitty. Niin ja siksihän se ostettiin rihkamana, jottei siihen tarvitse kiintyä. Voi pistää kiertoon ilman omaatuntoa ja syvällisempää pohdiskelua.

   Meissä ihmisissäkin on niin paljon hiomattomia timantteja, loistavia yksilöitä. Voi kunpa meille jokaiselle löytyisi se ikioma koruseppä, joka kykenisi yksilöllisyytemme hiomaan esiin. Omaa persoonaamme tukien ja vahvistaen. Vuosi vuodelta kaikessa sisin nostaa arvoaan. Enää minulle ei pinnallisuudella ole niinkään arvoa, sitä mitä ensi silmäyksellä näemme. Haluan perehtyä moneen asiaan pintaa syvemmältä, syvästi. Useilta eri kanteilta, miettien, makustellen, kuunnellen ja perehtyen. Kuinka vaatimattomuudenkin takaa saattaa paljastua mieletön hehku, aito sisin. Kuinka tärkeää tämä hehku on löytää, antaa sille tilaa ja kunnioittaa sitä. Siihen ei tarvita tekokultaa tai rihkamaa. Naarmut ja lommot ovat kultaakin arvokkaampia, ne ovat  todellisia.

Kirjoitin tämän tekstin viikko sitten kirjoittajakurssilla, siten että ensimmäinen lause oli annettu, loput ovat omaa tuotantoa. Laitoin paikallislehteen ja he päättivät sen julkaista. Koru on nyt minulla itsellä, se on ihana. Parasta on vielä sekin, että se ääntelee kivasti. Sitä puolta en tiennyt ennen kuin sen kaulaani laitoin. Eli se on lähes heräteostos, muttei ollenkaan turha, se on tärkeä ja muistuttaa vaahtoamastani aiheesta.