KAUKAA HAETTUA

Onhan tämä, monikin asia niin kaukaa haettua, ettei itsekään ymmärrä. Kun elämän nykyrealiteetit isketään kehiin, siitä seuraa vaikka ja mitä lieveilmiöitä, kaiken muun lisäksi. Sanonpahan vaan, että tämä byrokratia ja lappusulkeiset on uskomatonta pyöritystä.

   Lyhyesti ilmaistuna; Reetan kuoleman jälkeen olen ollut yhteiskunnassamme nollana pyörivä turhake, lähinnä kukaan ei osaa oikein sanoa mihin kuuluisin tai millä eläisin. Kaikki nämä vuodethan olemme tätä huushollia pyörittäneet minun osaltani erilaisista tukijaisista koostuneilla tuloilla; erityishoitoraha, vammaistuki, omaishoidontuki ja lapsilisä. Kun Reetta nukkui pois, kaikki loppui kuin seinään ja lapsilisästä lapsenkokoinen siivu vähennettiin. Olisin ollut mielestäni sairauslomakelpoinen, jopa sen tarpeessa, mutta päädyinkin työttömäksi työnhakijaksi... Kas kummaa näiltä vuosilta tulokseni lasketaan ainoastaan omaishoidontuki, jonka mukaan sairauspäiväraha olisi ollut muutama hassu satanen, määräytyen ainoastaan maksetun omaishoidontuen mukaan. Näinpä olen sitten työnhakijana, koska näin minulle luvattiin ja laskeskeltiin asteen verran korkeampi, lapsikorotuksilla kohotettu perustyöttömyyskorvaus.... Termithän minulla turhakkeella on ihan hanurista mikä on mitäkin, kuka maksaa kutakin, yrittäkää ymmärtää, minulle uusia asioita. Ja siihen tietysti omavastuuajat päälle, eihän elossa oleva ja jäljelle jäänyt perhe tarvitse moisen jälkeen mitään tuloja, otetaanpa viikko, ehkä toinenkin pois... Olihan tuossa myös hautajaiset, muutamine kuluineen... Onneksi olemme jotakin apua saaneet, hautausavustusta ja sen sellaista, toki valtavalla paperirumballa nekin. Itse toivoisin, että meistä tähän tilanteeseen joutuneista vanhemmista ja perheistä yhteiskunta ottaisi automaattisesti kopin edes muutamaksi kuukaudeksi, olisi vaikka sellainen sopeutumisraha, joka maksettaisiin kriisipesään. Ihan justiin ilman paperisouvia ja ihan justiin ilman byrokratiaa. Se vain tulisi, jotta perhe selviäisi taloudellisesti ja kykenisi paukkujaan henkisestikin lataamaan, jopa sopeutumaan! Naps!

   Tällä viikolla olen siis unissani huolehtinut taloudesta! Perseestä, sillä haluaisin nukkua ja olla moisesta stressaamatta. Jos kykenen olemaan levollinen Reetan asioiden suhteen, minusta on niin syvältä se, että tasapainoani ja levollisuuttani horjuttaa maalliset paskanjauhannat ja lappujen pyörittelyt. Todistelut ja perustelut. Nyt olen joutunut työttömyyskassalle kaivamaan ja hakemaan kaukaa, vuodesta 2010 saakka sen kymmentä lappua, aina uutta ja sitten todetaan että turha lappu, haeppa kuule uudesta paikasta ja mepä toimitamme todistuksen ehkä noin kuukauden kuluttua, ehkä sinne ja ehkä tänne. Sen kymmentä puhelinsoittoa, jonotusta, aina selittelyä uudelle ihmiselle. Eilen minulle iski, tai oikeastaan jo toissapäivänä se kuuluisa stressipäänsärkyni, ihan näistä asioista johtuen. Olen siis vihainen moiselle, eihän huomaa. Ai niin, turskautimme ohimennen Reetan perunkirjoituksenkin, sekin kun on lakisääteinen ja tehtävä. Onneksi meillä oli hiukan vielä hyväntekeväisyysmanesta, niillä olemme selvinneet tähän asti ja pahimmasta kriisinsilmästä, jopa lomailleet. Jostain syystä alitajunta käski jemmaamaan jo tuossa alkukeväästä... Mutta laittaappa itse kukin kohdalleen, jos ei liki kahteen kuukauteen mistään tule mitään, eikä tiedä milloin edes jostain on jotain tulossa, se saattaa korvien väliä kiristää. Tai minulla ainakin kiristää. Enkä todellakaan haluaisi moista aivomyrskyä ja maallista huolta kantaa, se vie niin turhaan voimavaroja. Toki moinen on tasan minun mielipiteeni ja näen vain yhdestä suunnasta, mutta olen mennyt ja tehnyt niin kuin minua on neuvottu. Pääsääntöisesti tuntuu, että pylly edellä puuhun ja sittenkin, kuitenkin väärästä kulmasta... Eiku uudestaan...
   Kävin unissani myös vuoden -88-89 työpaikallani, floristina. Samassa unessa käpäisi myös -94 työnantajani. Se peilasi samaan aikaan nykyisyyttä ja tilannetta, mutta oli jonkin sortin takauma moisesta ajanjaksosta ja ammatista. Aamulla mietin kuinka kaukaa alitajunta kaikkea haaliikaan uniin. Aivan ihme vinkkelistä. Mistä näitä unia tulee. Samoihin aikoihin unessa yksi mies tuli myös ostamaan talomme, odotan häntä nyt livenä ovikelloamme soittamaan, sillä oli se sen verta totuudenmukainen uni. Hah! Hautakivenkin suunnittelimme ja tilasimme sen mukaan mitä Reetta minulle unessa näytti, olihan helppoa. Joillakin unilla on selkeä johtolanka, vastaus, mutta on myös unia joita ei vaan ymmärrä, on ne sen verta kaukaa haettuja.
   Kaukaa on haettu myös Pasin Visakortin vingutusta, luotonvalvonta oli moisen havainnut Amerikassa. Nyt moinen kortti on sitten suljettu ja uutta odotellaan. Hämmästyttää, missäkö välissä sen tiedot imaistiin Prahan reissulla, sillä käytimme kortteja erittäin vähän, harkitusti. Maailma on ihmeellinen ja kauhistuttavakin paikka, kaikkine lieveilmiöineen.

   Viime viikonloppu oli minulle rankka, todellisuus jalkautui taas uudesta vinkkelistä. Pyhäinpäivänä oli mielettömän kaunista, aurinkoista, timanttikuuraa enkelipatsaassa, sydämissä, ristissä. Reetan hauta kylpi valomeressä, lukuisia tuntemattomienkin tuomia kynttilöitä, kiitos niistä! Haudalla oli kaunista ja teki hyvää käydä. Minun tajuntaani asettui tavallaan kaukaa haettu ajatus sekin, olin nimittäin suunnitellut vaikka ja mitä Reetan tulevaisuudenkin varalle. Asioita joita emme koskaan saa kokea, koska kuolema moisen meiltä riisti. Aikajana on jotenkin suunnattoman konkreettinen, onneksi on paljon hyviä muistoja. Olin tanssimassa, useampanakin iltana. Tanssipaikoilla on aina silloin tällöin jokunen pyörätuolilla liikkuva tai muuten avustajaa tarvitseva ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen suunnitellut, jahka Reetta on täysi-ikäinen, kenties yhä pyörätuolissa, otan hänet mukaan. Kuinka kiva oli kesällä Kuopiossa tanssia pyörätuolin kanssa ja olen aina tiennyt musiikin voiman ja tärkeyden Reetankin elämässä. Kuvittelin, että me koluamme yhdessä kaiken maailman konsertit, festarit, keikat ja elämykset... Mitä ikinä keksisimmekään, mahdollistaisin ne lapselleni. Nyt se ei enää ole mahdollista ja satuttaa minua äitinä. Tajuta asia tästä vinkkelistä. On ollut myös yhden ystävän lapsen 1-vuotiskuolinpäivä, olen tuntenut myötätuskan kehossani ja muistanut omat vuoden takaiset tilanteemme. Onneksi kykenen tajuamaan mikä mitäkin aiheuttaa, niitä on helpompi käsitellä, kun on syy tiedossa. Välillä toki asiat ovat omasta vinkkelistä katsottuna ja mitattuna kaukaa haettujakin. Lähipiirissäkin on jälleen vaikka mitä menossa, ja sitten ihan ilmanaikaisia flunssakierteitä. Onhan tässä.
  
   Tänään olen maalannut, eilen opin uuden roiskimispuhallustekniikan. Ja onhan roiskunut! Koloristikurssilla on idearikas opettaja, imen vaikutuksia kuin pesusieni, haluan heti kokeilla. Minusta on mielettömän hyvä heittäytyä uusille asioille alttiiksi, sillä stressipäänsärkyni saattaisi kasvaa äärimmäisiin ja lamauttaviin mittasuhteisiin, mikäli minulla ei olisi noita mukaansatempaavia voimaantumiskeinoja. Mikäs tässä joutilaana on huuhaillessa ja heittäytyessä. On hämmentävää tajua, että Reetan kuolemasta on pian kaksi kuukautta, kuinka valtava on ajan raksutus tässäkin tilanteessa, raks, raks, raks, jokaisella raksutuksella uusi aika... ja samaan aikaan tuntuu, että olemme pysähtyneet siihen kellonlyömään ja tilanteeseen. Silloin meidän elämämme raksutus sai aivan erilaisen äänen, olemme yhä siinä pysähdyksen tilassa, vaikka sivusilmällä näemme ohikiitävien hetkien jatkavan rullaamistaan. Onhan se ikävä, kolkuttelee mitä ihmeellisemmissä käänteissä ja tilanteissa. Yllättää, ravisuttaa. Onneksi ikävä ei ainakaan vielä ole lamauttanut, estänyt meitä muita elämästä tai invalidisoinut. Mutta eihän koskaan voi tietää kuinka se ilmenee ja muuttaa muotoaan. Lapsen kuolemalla saattaa olla todella kauas kantoiset vaikutukset, jos on monilla muilla, mittasuhteiltaan pienemmilläkin asioilla. Yritän olla skarppina asian suhteen ja tajuta mistä milloinkin on kysymys, itse kunkin kohdalla. Sunnuntain olin lähes tulkoon sohvaperunana, sekin tuli tarpeeseen. Tollo päätti antaa vierihoitoa oikein kunnolla, nukkui ja kipristeli päälläni kynsillään ja kehräsi. Kyllä elukat osaavat, vaikka ovat välillä kaukaa pelloilta haettuja saalistavia petoja, on ne ihania lohduttajia. Tosi karvanlähtöaika ei niin hirveästi innosta, varsinkin kun itsellä on huuhaa-vaihe menossa ei niin ehtisi imuroimaan ja pölyjä pyyhkimään. Ikävä ja tämä todellisuus puskee välillä kaukaa haetusta muistoista ja asioista ja välillä ne ovat juuri elettyä elämää. Ne kietoutuvat säikeiksi, kauniiksi muistoiksi joihin on turvallistakin ja lohduttavaa kietoutua. Ne ovat kuin ainutlaatuista ja itse kehrättyä lankaa, josta olemme kutoneet, liittäneet ja neuloneet lohdutuksen shaalin, mihin haluamme kietoutua. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan, kynttilän valossa... kaikesta huolimatta minulla on edelleen suhteellisen hyvä ja kiitollinen olla, muistella lastani. Onneksi on olemassa yhä lauma, joka mahtuu saman shaalin alle.