PIERUJOOGAA

-Ommmmmmm, ommmmmmm, ommmmmm.....
-Pryyttssss!
-Käkä käkä käkä
-Uuudestaan... ommmmmmmmm, ommmmm, ommmmm....
-Pryyyytttss, rätätätätä, pryyyytsss!
-Käkä käkä käkä käkä kä kä kä käkä, heko heko....
-Uudestaan, kunnon jooga-asento ja ommmmmmm, ommmm...
-Pryytsss, piuh, präts rätätätä....
-Kika, kika, heko heko, käkäkäkäkäkä, hirnaus, käkäkä, käkäkä kä kä käää....


   Siinäpäs sanoitin teillekin aamuisen pierujoogasessiomme lyhennettynä ja ilman hajuhaittoja. Ihan jokainen saa itse päättää mielessään mikä pryyyts oli aito ja mikä feikki. Ihan sama, kunhan lopputulos on se mieletön kikatuskohtaus, hekotusnauru.
   Meillä nauretaan jälleen ja paljon. Reetan hymyt palautuivat jo loppuvuodesta. Ääneen kikattaminen ja hekottaminen tarkalleen torstaina 21. tammikuuta. Silloin neiti ensimmäisen kerran nauroi oikein sielunsa pohjasta ja kippurassa. Uudelleen ja uudelleen. Aivan ihana kuulla se Reetan oma ja ominainen rätkätys. Tuttu ja koukuttava, saa muutkin nauramaan. Meillä kukkii aivan suunnattoman tyhymä huumori, sivistyneesti kirjoitettuna kakkahuumori. Neiti on osoittanut meille olevansa tasan reaaliajassa ja ymmärtävänsä todella paljon. Uskaltaisinko sanoa tai luulla tai väittää, että Reetta ymmärtää ja oivaltaa lukuisia asioita jopa ihan ikätasoisesti, lanttu leikkaa todella nopeasti, mutta hän on  kehonsa vanki. Kerrottakoon vaikka Pasi lausahdus siitä, ettei käytössä ole muuta konsonanttia kuin Ö. Reetta alkoi hirnumaan heti, miksikö? No siksi, kun iskä ei tajunnut, ettei Ö ole konsonantti vaan vokaali. Kun Pasikin sen tajusi neiti hirnui pyörätuolissaan entistä enemmän. Reetta kykenee seuraamaan myös televisiota, lukemaan jopa tekstejä. Saattaa hirnuminen alkaa kuulumaan säkkituolista, kun Reetta onkin reaaliajassa televisio-ohjelman kanssa. Omat eläimet saattavat myös naurattaa. Sekä isän tanssiminen. Yhtenä iltana Fanny korjasi (muka) Reetan asentoa sohvalla. Korjauksen jälkeen Reetta alkoi nauramaan aivan vääränä, sillä nyt se asento vasta korjausta vaatikin. Muut tytöt yrittivät samoissa asennoissa sohvalla istua ja sekös nauratti kaikkia.
   Ensin naurut palautuivat aamuihin, pitkien yöunien jälkeen. Nyt nauru on kaikkina vuorokaudenaikoina läsnä, myös aamuyöllä jos jauhamme ihme juttuja... Nauru korjaa niin suunnattomasti kaikkea, se on hyväksi. Toisaalta outoa huumorintajuamme korostaa ennestään se, että meitä naurattaa tässäkin tilanteessa. On se kuulkaas luojan lykky, että naurattaa. Saattaapi olla, ettei kaikille juolahtaisi mieleenkään nauraa meidän tilanteessamme, mutta tilannekomiikka on vain niin läsnä ja naurunlahja annettu. Ennen kaikkea moinen lahja tuolle taistelevalle selviytyjällemme. Hän sen rätkättämisen meihin muihinkin tartutti, onneksi. Toisaalta lapsemme kannustaa meitä muitakin heittäytymään, hulluttelemaan, taantumaan, pöhölöilemään ja ottamaan löysin rantein. Olemaan jopa rentoja!
   Reettahan syö oikeaa ruokaa, oikein ja suun kautta todella hyvin. Muutama viikko sitten löytyi pureminen. Löytyihän se, kun äiti viimeinkin jotain purtavaa soseiden sijaan suuhun laittoi. Olen niin lukuisia kertoja itselleni noitunut, kun hoksaan jonkin asian silleen viiveellä. Niin kuin tuo pureminen. Porosalaatti oli ensimmäinen pureskeltava, Reetan makuhermoja kutkuttava kokemus. Uutta oli sitten taas laittaa suuhun lämmintä ruokaa, kuten lihakeittoa, puuroja, risottoa, kastikkeita, katkarapuja... Kun kaikki makuelämykset tulevat muiden käden kautta, kunhan ne muut vain sinne jotain tajuavat laittaa. Ensi alkuun, tottakai, jännitti kiinteän laittaminen ja nieleminen. Sillä sairaalassa nieleminen ei onnistunut ja sanottiin nielun lamaantuneen. Vaan nytpä onnistuu ja hyvin. On ihana syöttää Reettaa kun hän aukoo suuta ja on mukana innoissaan. Pari viikkoa sitten opettelimme myös huulien nuolemisen, nyt se onnistuu jo oma-aloitteisesti ja näyttää niin kivalta. Pillillä ja ruiskulla, jopa lusikalla olemme juomaa antaneet. Mietinnässä on seuraava vekotin, nokkamukiko vaiko juomalasiko. Toisaalta ruiskulla se on nopeaa, helppoa ja siistiä. Myös nämä kuuluisat chilimarinoidut valkosipulinkynnet ovat palanneet ruokalistalle, niitähän Reetta on professoreiden hämmästykseksi syönyt kantasolusiirtojenkin aikana. Niin mielelläni minä annan maistella tuttuja herkkuja ja nähdä tytön muistavan ne maut.
   Tuosta pierujoogasta lisää. Eilen illalla laitoin Reetan sängylle risti-istuntaan. Siinä se neiti kököttää jo ihan itsekseen. Välillä päätään nostaa jopa ryhdikkääseen asentoon ja katselee niin terävänä. Katse on siis suora, viisas ja kohdistuu hyvin. Läsnäoloa ei tarvitse epäillä enää kenenkään. Reetta on muutenkin erittäin notkea, jahka aamuisin saadaan yökippurasta notkistumaan. Nyt olen kannellut Reettaa kuin apinanpoikasta, kädet kaulani ympärillä ja jalat selän taakse kiedottuina. Siinä neiti roikkuu tiukasti. Jalat saa koukkuun vatsan päälle, kädet niiden ympärille ja polvet otsaan. Liikkuvuus ja elastisuus ovat hyvät, jopa loistavat. Jalat ovat myös kuntoutuneet hyvin, neiti potkii, heiluu ja sätkii omaan tahtiin. Kun aikaisemmin pienellä tarjottimella pystyi jalkojen päälle lääkkeet ja huuhteluvehkeet laittamaan, ei enää, Reetta potkaisee ne aina tahallaan nurin. Ja nauraa päälle. Toistaa aina uudestaan, nauraen. Viime viikolla Reetta kääntyi vasemmalta kyljeltään vatsalleen kahdesti peräkkäin, selälleen jo aiemmin. Siinä mahallaan ollessaan kuului taas kätkätys.
   Reetalla on ollut riesana diagnosoidusti pian pari viikkoa hiivatulehdus, se ei kyllä naurata ketään. Sen myötä Reetta aloitti natinan ja sen potkimisen. Natina kitinä on ollut päivisin suhteellisen jatkuvaa ja vaatinut lääkitystä, jotta hellittäisi edes hetkeksi. Tätä natinan syytä on nyt mietitty ja pähkätty. Kipu? Kutina? Neurologinen? Pitkittynyt? Huomionhakuisuus? Turhautuminen? Lääkeriippuvuus? Muu? Mikä? ... Korkea E, on natinakitinävingun korkeus, se ui aika syvälle sieluun. Reetta on tunnetusti myös isoääninen. Olen välillä pyytänyt vinkumaan oktaavia alempaa, lopettamaan tai pitämään tauon. Vinkuminen on, ainakin osittain, siis myös tahdonalaista, loppuu jos neiti haluaa. Välillä suuttuu minulle ja silmät leimuten sulkee suunsa ja kääntää katseensa. Kesken vinkumisen saattaa kuulla jonkun hauskan jutun ja räjähtää nauramaan. Öisin ei vingututa, joten luulisi sen olevan muuta kuin kipua. Vai osaako kipu nukkua? Aamulla kuvasimme myös suun, yksi hammas siellä on tulollaan, aikaisempi lähtemäsillään. Kuvan perusteella suu on terve, ei sientä tms. Moinen diagnoosi jälleen tehtiin kännykkäkuvien perusteella, jotka hammaslääkärin sähköpostiin lähetin. Soitin myös osastolle, tarvitseeko hiivatulehdusta testata tai hakea muita syitä vinkumiselle.... Pitääkö osastolla käydä, koska Pasista tuntuu siltä. Ei tarvitse käydä, ei testata, syy on sitkeä ja vinkuminenkin saattaa olla niin monen syyn ja seurauksen aiheuttamaa, ettei siihen hetkessä ratkaisua löydy. Annetaan lääkkeitä, kun niillä helpottuu. Jee! Saamme olla kotona. Meillä on nimittäin suunniteltu sairaalakeikka 24.-25. tätä kuuta. On hammaslääkäriä, toimintaterapeuttia, puheterapeuttia, hoitosuunnitelmaa, fyssaria, neurologia, neuropsykologia jne jne. Tavoitteena on tsekata nykyinen tilanne ja tehdä kuntoutussuunnitelma, sillä moni asia alkaa hahmottumaan ja arkemme muodostumaan. Minulla on niin luottavainen olo, yhä, sillä asioilla on tapana järjestyä. Jos ei helposti niin mutkien kautta sitten. Hyvä tästä tulee, kunhan kykenemme kokoamaan toimivan paketin. Ja himpun verran kärsivällisyyttäkin...
   Mitä ilmeisemmin Reetta tapailee myös sanoja. Muodostelee äänteitä, hakee, makustelee ja yrittää. Yrittämisen- tai tahdonpuutteesta tuota neitiä ei ainakaan voi syyttää. Hoitajat ovat sitä mieltä, että äitiä huutaa jo napakasti. Minähän en ole sitä silloin kuulemassa, kun hoitajat täällä ovat. Yleensä lähden litomaan kellon kanssa kilpaa ja hoitamaan hoitamattomia asioita. Turhautuminen on myös erittäin selkeää, neiti vaatii minulta läsnäoloa todella napakasti. Varsinkin nyt viime viikkoina osaa sitä naukumallakin kiristää. Hierontaa, hiplausta, heilutusta, höpinää, joogaa, ruokaa, jumppaa, kampauksia, stailauksia, puuhaa, autoilua, ulkoilua, kylpyjä, musiikkia, tanssia... Olen siis aika napakasti lapseeni sidottu kotioloissa. Siksipä en ole juurikaan koneella naputellut. Tai olen minä kirjoituskurssiaiheita aamu neljältä takonut menemään, mutta niitähän ei lasketa.
   Viime viikolla meillä kävi kotona osaston hoitaja kuukauden tauon jälkeen. Samoin yksi tuttu lääkäri soitti, kuukauden tauon jälkeen hänkin. Molempien taholta oli hyvää, itselle todella tärkeää, kuulla että Reetan tilanne on huomattavasti korjaantunut. Vaikka itsestä tuntuu, että pari viimeistä viikkoa on tullut takapakkiakin ja tuo naukuminen himmentää edistymisen tajuamista. Hyvä siis näin, jatkamme kotoilua ja pierujoogaa luottavaisin mielin.


  Omasta ajasta, nyt siis tämä äiti taas kertoo itsekkäästi ja lähinnä omasta suppeasta ja vinksahtaneesta näkökulmastaan asioita. Jos ne eivät mielestäsi kuulu blogin aihepiiriin, voinet jättää lukematta. Olen siis jälleen tanssinut, ja paljon. Tekee niin hyvää. Eilen opettelin hidasta buggia ja cha chaata. Viikolla buggia, foksia ja fuskua, sekä lavista. Viime viikollakin kävin neljä kurssia, edellisellä samaa luokkaa. Siihen kirjoittamista ja jopa niitä harvoja kavereita. On meidän Pasikin omaa aikaa saanut, olemme pakottaneet mökkeilemään ja ottamaan meihin etäisyyttä. Eihän kukaan (meitäkään) jaksa, ellei pärstä välillä ole hiukan näkymättömissä, ellemme saa toisiimme etäisyyttä ja pierujoogan puitteissa myös hajurakoa. Reetan kanssa olemme ajelleet maakunnissa, kierrättäneet jopa hyvää ja kyläilleet. Tälle viikolle olisi suunnitteilla myös kunnon bileet, tuplamme täyttävät 13! Se on juhlan paikka jälleen, eikä mikään itsestään selvyys juhlittavaksi, kaikkien näiden kommervenkkien jälkeen.
   Viime perjantaina sain myös kuulla totuuksia itsestäni, joita yritän yhä sulatella. Olen siunaukseton ihminen, joka ei lapsiaan rakasta. Moni on varmasti tyytyväinen, että se on minullekin päin naamaa kerrottu. Yllättävältä taholta vieläpä. Liikennevaloissa kasikymppinen mummeli ajoi perääni. Ajoimme viereisen autoliikkeen pihalle setvimään asiaa. Meidän vetokoukkumme meni hänen autonsa etupuskurin sisään, joten töyssy oli todellinen. Mummeli olisi kuitannut asian hei heillä ja eipä tässä mitään... En suostunut, vaan halusin jonkun ulkopuolisen tarkistavan automme perän, peruutustutkat ja mitkä nyt lieneekään. Olin siis kaupasta ajamassa apteekkiin lääkkeitä Reetalle hakemaan, sieltä äidin asioita isän haudan kautta hoitamaan. Napakalla suunnitelmalla ja olemattomalla vapaa-ajalla varustettuna. Ehdotin poliisia, ei mummeli suostunut. Sanoi soittavansa miehelleen, joka oli reilun kuudenkymmenen kilometrin päässä, eikä puhelimeenkaan vastannut kun varmaan kellarissa parhaillaan. Yritti soittaa myös pojalleen, joka on iso herra jossakin yhtiössä, osaa vastata heti autoasiaankin kun on herra. Sanoin, ettei minulla ole aikaa tuntikausia odotella miestä tai poikaa, soitan poliisit paikalle ja jatketaan siitä. Mummeli kyseli töistäni, sanoin olevani lapseni omaishoitaja ja menossa nytkin lääkkeitä hakemaan, joita tarvittaisiin hetikohta. Olin varmasti jo vihainenkin, kun sanoin, että tästä olisi päästävä jatkamaan, eikä tämä ihan tarkistamatta kummene, enkä hänen miestään jouda odottamaan... Soitin Pasin hätiin, sillä Reetalle tuli juuri hoitaja ja Pasi sai hoitajan autoa lainaan. Silloin mummeli antoi tulla täyslaidallisen siitä kuinka olen siunaukseton ihminen, joka ei lapsiaankaan rakasta. Sillä hän ei ollut eläissään ollut suurelle perheelleenkään vihainen tai yhtä pelottava kuin minä. Hän pyysi lyömään itseään, mutta enpä lyönyt. Kysyin saanko nauhoittaa kyseisen keskustelun, sillä olin aika ymmälläni. Alun perin aiheenahan oli autojemme puskurit, hänen peräänajonsa ja yhtäkkiä hänellä oli oikeus minun äidinrakkauttani  kyseenalaistaa. Aika paksua. Olin kuulemma nuori ja niin kauniskin ja tuollainen. Siunauksettomuus, sitä en osaa kyseenalaistaa, sillä onhan meitä siunattu sekä hyvillä, että vähemmän hyvillä asioilla. Olihan se huippua tutustua mummeliin, joka ei ole ikäissään ollut vihainen. Pasi sitten hoiti puhumisen, meni sanaharkaksi heilläkin, soitin poliiseille. Kesken puhelun alkoi mummeli itkemään, pelkäämään ettei kotiväki enää anna ajaa autoa, jos poliisiasiaksi menee. Lopetin hyväsydämisenä ihmisenä hätäpuheluni anteeksi pyydellen, sillä olisihan se sääli, jos mummelin liikkuja rajoitettaisiin... Pasi lähti autoa tarkistuttamaan ja hoiti soittamiset mummelille. Minä en enää puhunut hänelle, huiskutin vain hymyillen, sillä osakseni saama teksti oli kohtuutonta, ainakin omasta mielestäni. Välillä kun tuntuu, että tämä äidinrakkaus on aivan älytöntä ja satuttaa päivittäin ja tiedostan sen olemassaolon joka ainoa hetki. Kuinka kukaan voi sitä kyseenalaistaa. Vai enkö sittenkään lapsiani rakasta ja se kipu/ilo/onni/tuska/pelko/huoli onkin jotain muuta oiretta. Oiretta siunauksettomasta olemisestani ja elämästäni. Loppupäivän olin siis aikatauluistani jäljessä ja aika maitohapoilla. Yritin koota ajatuksiani moisen vyöryn jälkeen ja olla hyvä äiti lapsilleni. Siunaksellisemmaksi en osannut ryhtyä, en tiedä miten sellaisen saa näkymään tai voiko sellaiseksi tuosta vain ryhtyä. Tai siunauksettomuus, johtuiko se silmieni rajauksesta ja kiiltävistä huulista, mistä se mummeli sen niin nopeasti näki. Nuoruuden ja kauneuden nyt näkee kuka vaan ja heti, ihan varmasti jo perään täräyttäessä häikäistyvät... Olihan jälleen elämän oppitunti tuokin, puskista tuli ja muistiini syöpyi. Mutta vielä en tiedä onko se kiva vai ikävä muisto. Hyvä mieli sinällään jäi, etten itse lähtenyt vanhaa solvaamaan, nimittelemään tai mennyt henkilökohtaisuuksiin. Liukas kieleni oli hallinnassa, jospa siitä saisin siunauksen siemenen.


   Reetta lepäilee, ruokin äsken. Koululaiset ovat koloissaan, läksyjä, saippuasarjaa, touhuamista. Minä menen tunniksi hikoilemaan lavikseen, Pasi korjaa jälleen yhden pyöränkumin. Tein kasvissosekeittoa, pyykit on huolehdittu, ostokset tehty. Viikko on aluillaan, oma mieli on kohtuullisen hyvä, sain tännekin turskautettua, vaikka muutama muukin asia vaatisi turskautusta ja olisi tarpeen. Reetan asiat vaativat aivotyötä, pähkäämistä, mutta uskon oivalluksen vielä tulevan. Uskon naukumisen olevan myös välivaiheen ja keksimme jonkin uuden pierujoogan alalajin tähän kotiterapiakeskukseemme, jotta naukuminen unohtuu. Nyt on aivan kauhean liukasta ja vettä satelee, tänään ei ole ulkoiltu. Aamusuihkun jälkeen föönasin Reetan hiukset ja tein lettikampauksen. Viikonloppuna lakkasin varpaankynnet. Tänään neidin vaatetus on valkoista ja pinkkiä, raikasta ja sävy sävyyn. Pasi teki aamulla pikahieronnan. Eilen huuhtelin cvk:n, tänään on peg huolehdittu, puhdistettu ja pyöräytetty. Lääkkeitä ja ruokaa on tilattu, ruiskuja hankittu, aamu aloitettu ammattilaisten kanssa huolivyyhden purkamisella ja luottamuksen kotoiluun luomalla. Kyllä me tämän handlaamme, kunhan emme anna korkean E:n syöpyä alitajuntaan. Otan siis omaa aikaa ja poljen mahdollisen huolen, väsyn ja alakulon tanssiparkettiin ja hakkaan näppäimistöön. Pierujoogaakin voi harrastaa kuka vaan, on vapauttavaa heittää sivistys menemään ja heittäytyä alkukantaiseksi. Kokeile, vaikka salaa.... Prrrrryyyyytssssssssss! Ja muista nauraa päälle, se viimeistelee nautinnon.