HUIMAA

Joo, minua huimaa, hui. Huimaamalla heiluttaa, ajatustasolla huimailee, elämä on huimaa! Kaikkinensa koen huimauksenkin positiivisena asiana ja johtuvan positiivisista asioista. Silloin huimakaan huimaus ei niin huimaa. Itsekkäästippäs aloitin, omista huimauksista, hui... Mutta tänä aamuna se on jälleen niin konkreettista, ettei ovenpielet tahdo riittää, huimaus meinaan. On minua huimannut usein aikaisemminkin, olen jopa huimauksen johdosta kaakeleita lattiatasossa laskenut. Ei tämä uutta ole, mutta nyt hallitsee aika lailla aamuani, joten ajattelin josko senkin voisin kirjoittaa itsestäni ulos. Kun niin moni muukin asia aukeaa kirjoittamalla, josko tuo horisonttikin rauhoittuisi sillä konstilla.


   Illalla kotiuduimme, huimasta ja huikeasta sairaalakäynnistä. Eli koen pienen stressinpoikasen laukeilevan ja siksi huimaa. Mistäkös pieni stressinpoikanen, sanoppas se. On minulla noita siemeniä, haluaako joku paketillisen, voisin luopua ihan mielelläni. Elämämme koostuu aina niin monista muistakin nyansseista, joita en täällä kerro, mutta ne kuuluvat arkeemme, päiviimme ja elämäämme.  Äitini oli eilen todella vaativassa ja pelottavassa leikkauksessa, sekin himaa meitä lapsipoloja. Elämme siis ruuhkavuosia jälleen uudesta elämän perspektiivistä. Kun omat lapset saa johonkin pisteeseen, alkaa huolehtiminen ja omat "kasvukipunsa" seuraavasta sukupolvesta. Ja vaikka omat lapset onkin saatu tiettyyn pisteeseen, ei tämä helpoin piste ole tämäkään, sattuneista syistä johtuen.


   Menimme Reetan kanssa osastolle jo tiistaina, silleen valmiiksi. Saimme nukkua pitkään aamulla ja olla rauhassa. Se oli hyvä ratkaisu. Tiistaina sattui myös haaveri, kun Reetta oli hoitajan kanssa lenkillä. Oikea jalkaterä taipui pyörätuolin alle. Reettahan heiluttelee jalkojaan ja oli luiskauttanut jalkansa pyörätuolin telineen ohi roikkumaan, lumessa puskiessa se alkoikin raahata nilkkaa väännättäen. Nilkka itketti ja turposi. Kerrankin olimme oikeaan aikaan lähdössä sairaalaa kohti. Päivystäjä nilkan tsekkasi ja se kuvattiin, ei murtumaa, venähdys.
   Minäpä kerron mitä kaikkea keskiviikon tutkimuksiin kuului, napakalla aikataululla ja tempolla. Hoitajien  kanssa lääkkeiden tsekkaukset, ruokinnat letkun kautta, kuulumiset. Nilkan kuvaus. Hammaslääkärin tsekkaus ja maitohampaan poisto. Poisto oli minun toiveeni, koska hammas on heilunut jo syksystä saakka ja uutta pukkaa kovasti tulemaan. Näinpä hammaslääkäri kiipesi Reetan sänkyyn, heitti hollanikkaat lattialle, minä sain näyttää kännykälläni valoa, ja hammas napsaistiin pois. Sitten oli toimintaterapeutin arviota, jumpparin tsekkausta. Välillä yritti lääkärit kiertää ja oli pikakiertoa ja tarkempaa syynäystä. Otettiin näytteitä ja tavattiin puheterapeuttia. Itse haluan että saisimme arkeemme apuja kommunikoinnissa ja muussa, että Reetan elämänlaatu kohenisi. Tyttöhän on osoittanut selvästi ymmärryksen tason ja turhautumisen. Minä taablaan hyvin Reetan tulkinnan kanssa, samoin muu perhe, mutta haluamme laajentaa sitä muuhunkin toimintaan. Tottahan toki. Verbaalisesti lahjakas ja tempperamenttinen tyttö, kyllä ne keinot täyttyy keksiä. Tuottiko nämä haluamaani tulosta, sitä en oikein vielä pysty arvioimaan. Emme ehkä tiettyjä muotteja totelleet tai tulleet ymmärretyiksi. Lähinnä Reetalla tökkäsi henkilökemiat joidenkin ihmisten kanssa, jolloin yhteistyöhalukkuuden voi vain kuvitella. Yhdessäkin huoneessa Reetta vinkui taukoamatta, jolloin terapeutti jopa naurahtaen kartoitti lapsemme kyvyttömäksi kommunikoimaan. Sieppasihan se minuakin, moinen vinkuminen. Mutta kun lähdimme huoneesta, vinkuminen loppui kuin seinään ja neiti oli todella tyytyväinen. Samaan aikaan minua naurattikin lapsen omapäisyys ja perusluonne, ei vain napannut ammattilaisen lähestymistapa ja kemiat, sen Reetta näytti. Ja siihen mielestäni on täysi oikeuskin, varsinkin ollessaan kehonsa vanki. Samalla itse olin aivan maitohapoilla, voin vain kuvitella miltä moinen tahti Reetasta tuntui. Jälkeenpäin olen ajatellut, kuinka monikin asia tyrmätään lyhyen analyysin ja tutkimuksen perusteella, vaikka potilaalla olisi valmiuksia ja tarvetta vaikka puheterapiaan. Jos vartissa ei kykene näyttämään osaamistaan, on luokitus alhainen ja naps se seuraa mukana jatkosuunnitelmissa... Uskon näin käyvän joidenkin ihmisten kohdalla, mikä on hurjan väärin. Ei nähdä metsää puilta ja mahdollisia mahdollisuuksia...
   Reettahan on kotona todella seurallinen ja todella iloinen, äänekäs hörisijä. Kun menimme sairaalan pihaan tyttö muuttui heti, ilme kertoi paljon. Myös äänettömät kyyneleet kertoivat mielipahasta ja siitä, että emme olleet mukavuusalueella. Kyllähän se itsellekin aina rankkaa on mennä, mutta koko ajan Reetallekin muistutin, että nyt tehtävä sairaalakeikka on meidän omasta tahdosta ja aloitteesta, vapaaehtoinen. On huikea mennä sairaalaan positiivisesta oma-aloitteisesta perspektiivistä, silloin kun itse tahtoo, eikä niin että ylhäältä sanellaan ja määrätään. Samaiset äänettömät kyyneleet valuivat myös, kun saimme lykkiä osastolta ulos, hyvillä mielin ja helpottuneina. Voi sitä huumorin kukintaa
ja hörinää heti kun auton nokka suuntasi pois sairaalasta. Reetta muuttui välittömästi iloisemmaksi ja spontaanimmaksi, uteliaaksi itsekseen.
   Keskiviikon tutkimusten jälkeen saimme tavata myös Reetan kummia. Kummin vierailun jälkeen otimme taksin ja ajoimme Ideaparkiin leikkimään turistia ja syömään sushia. Olin sushia  Reetalle luvannut, sillä tiedän mistä neiti tykkää. Minulla oli keskiviikkoiltana  ihan voittajafiilis. Mieletön  tahti ja saavutimme huimaavia tavoitteita. Kolme tuntia ostarissa pyörimistä ja herkkuja, hyvä loppusilaus päivälle. Torstaina jatkui tutkimukset, neurologin tutkimukset, verikokeet ja syynäykset. Veriarvot ovat huikean hyvät. Tulimme kuulluksi ja ymmärretyksi. Mielettömän ihanalta tuntuu se, että ne jotka Reetan tuntevat ja joulukuun taustat muistavat ovat todella tyytyväisiä kehityksestä ja tilanteesta. He näkevät huikean edistymisen, minkä itsekin on raportoinut ja näkee. Se tuntuu todella, siis todella, hyvältä. Näin niin kuin äitiperspektiivistä. Toki ihan sanallisestikin saimme kehuja lukuisilta ihmisiltä, sekin tuntui hyvältä. Kannustaa ja rohkaisee jatkamaan ja jaksamaan. Hoitopalaverissa meitä oli toistakymmentä eri osa-alueen edustajaa. Nyt tehtiin kuntoutussuunitelmaa ja nähtiin paljon uusia mahdollisuuksia. Palaveri oli todella kattava ja meidän kannaltamme loistava. Palaverin jälkeen tuntui, että halutaan tukea ja hakea avut, jotta Reetan oma sinnikkyys palkitaan. Ehdimme testaamaan myös seisomatelineen, jotta kroppaa pääsemme kuntouttamaan uudesta kulmasta ja uusilla liikkeillä. Moinen vehje kotiutuu meille ensi viikolla.


   Eli eikös olekin huimaa!? On ja saa mielestäni huimatakin, sillä olemme huimaavien asioiden kanssa tekemisissä. On myös huimaa, että olemme tässä tilanteessa joulukuun akuuttipaniikki-tilanteen jälkeen. Ihan mieletöntä ja ihanaa.
   Aamulla aloitin ja nyt on jo iltapäivä. Koululaisia alkaa kotiin ropisemaan. Huimaavaa viikonloppua!