TAJUNNANVIRTAUKSET

Aamun ratoksi ajattelen päästellä mietteitäni ulos tajunnanvirtatekstin muodossa. Eli siitä syystä virtaavat aihepiirit ja tajunnat, kun ne ovat teknisesti tajunnanvirtaa, kukahan tuonkin jälleen ymmärtää. Mutta kunhan paukutan, sillä nyt se tuntuu oikealta tavalta.


   Venyttelin, makeasti. Takana suhteellisen hyvin nukuttu yö. Lihaksissa huutelee sopivasti eilinen rasitus. Olimme illalla porukalla puusavotassa, saimme paljon aikaiseksi. Illan niistin nenästäni mustaa mötteriä. Vieläkin on pölyä silmissä.
   Jännä viikko takana, on asioita mitä kerron ja asioita, joita en kerro. Äsken näin unta, olin jossakin tavallaan maalaismarkkinoilla, kait. Taksikoppiin minun piti viedä jokin  taulu, mutta taksikopin paikka oli vaihdettu. Törmäsin kahteen ihmiseen, jotka olivatkin sairaalasta tuttuja kasvoja. Sitten oivalsin heidän olevankin parin, en ollut aikaisemmin sitä tajunnut. He kyselivät vinkkejä, mitä puuhata. Ehdotin pulkalla laskemista ja huuhailua. Teoriani meni jotenkin näin, että kannattaa heittäytyä katsomaan ympärilleen, jättää vaikka kengät tien penkalle, jotta ne eivät sotkeudu ja niistä ei tarvitse pingottaa. Kannattaa tsiikata pellonreunaan, kohdistaa katse vaikka ohrantähkään, johon aurinko osuu. Tajuta sen hetken ja tähkän kauneus. Ja kun ne kengät ovat ojanpenkalla voi huoletta rynniä pitkin peltoja, katsomaan minne se auringonsäde osuu. Samassa siihen lenteli kaunis kirkassilmäinen ja nopealiikkeinen iloisesti sirkuttava lintu, liekö feniksin ja tervapääskyn sekoitus. Meidän muu sakki kulki myös mukana, havainnoiden, kuvaten ja pomppien.
   Kävin huonekaluliikkeessä, jossa olikin tehty mittavia ja oudon rohkeita muutoksia. Seinät oli kauttaaltaan maalattu vihreäksi, oikein voimakkaan sellaiseksi. Sitten seinillä oli maalauksia, lehmiä ja muuta maalaisaiheita. Loistava keksintö oli sitten maalauksen päälle kiinnittää irtokehys, kontrastina vaikka prameakin sellainen. Menin omistajan asunnolle, sama vihertävä teema jatkui sielläkin, mutta sinne hän oli lisännyt sinistä maaliin. Paljunlämmityspuuhat olivat alkamassa, porukkaa tuli koolle. Tunsin heistä osan, eri yhteyksistä. Mutta heidän paljunsa oli tyhjentynyt, he aloittivat sen pumppaamisen täyteen. Ei suinkaan vedestä ainoastaan tyhjentynyt, vaan koko palju oli kuin iso uima-allas, puhallettavaa sorttia. Mietin, etten ole sellaista ennen nähnyt.
   Naapurikaupungissa, entisessä kotikaupungissamme oli moni liike muuttanut paikkaansa, mielestäni olin aivan hukassa, kun yritin löytää hakemaani. Taksikoppi jäi yhä löytymättä, se taulu notkuu mukana, liekö tuo sama taulu joka meiltä tilattiin lokakuussa mutta jätettiin hakematta...
   Vieno nukkui Reetan kanssa vieressäni. Pasi on mökillä Taivalkoskella. Kuinka hyvä asia, että päätti lähteä relaamaan laumastaan. Siellä on kunnon tulvat meneillään. Aamupalaksi sienimunakasta ja tsatsikia, kuulosti hyvältä. Tohelot veljekset saavat soutaa, sillä unohtivat perämoottorin akun Ouluun. Sielläpä melovat menemään, pitkin suuren järven selkää. Reinoa mukaan ajattelin, kotona näyttää koira olevan.
   Tiskikonekin pitäisi tyhjentää, illalliset astiat täyttävät tiskipöydän. Alkaakohan asenteeni herpaantumaan, sillä en voi sietää illalla jääneitä tiskejä. Vai onko se elämän pienimpiä ongelmia. Ulkona tuulee taas ja kylmästi. Kuitenkin kasvit nostavat päätään koleudesta huolimatta. Pyykitkin kuivuvat narulla nopeasti, kunhan ei sade yllätä. On yllättänyt useinkin. Illalla on yhden asunnon "läksiäiset", piti yhdessä mennä, mutta sitten Pasille mahdollistui tuo Taivalkoski. Kannustin ja oikeastaan pistin miehen menemään, kun kerran on mahdollista. En suinkaan jarruttele noissa menemisissä, päin vastoin saisi enemmänkin mennä, harrastaa ja ottaa aikalisiä. Mutta kun Pasi viihtyy kotona, meidän kanssa tietty niin valtavan hyvin. Illalla mietin, josko vielä tanssimaankin kerkeäisin, jos jonkun kaveriksi saisin. Teki viime viikolla niin hyvää tanssiminen, pitkästä aikaa. Kurssillakin vedin hiki roiskuen salsaa, salsa ruedaa ja hidasta valssia. Joskus se on helpompaa, ja nyt se on ollut helpompaa. Joten silloin on tanssittava. Tekee nupille ja kropalle niin kutaa.
   Hornetit meinasivat yöllä närästää, pitikin iltapalaksi niitä syödä. Reetta haaveilee teltassa nukkumisesta, toppatakissa. Kyselee josko tarkenisi. En vielä suositellut. Aamukahvi on hyvää. Fanny syö aamupalaa, kohtaa alkaa sulkapallotreenit. Verna kävi ylhäällä, Tessa vetää sikeitä.


   Olihan se Reetan tutkimuspäivä taas jännä. Kyllä meikämammalla oli penkissä pysyminen, kun meinasin lapseni puolesta pudota sen seitsemän kertaa. Kolmisen tuntia siinä meni. Reetta on niin rohkea ja reipas, suunnattoman helppo tutkittava. Tutkimukset tehtiin laboratoriossa. Näköhermojen toimivuutta testattiin useilla testeillä. Ensiksi laitettiin verkko päähän, johon kiinnitettiin elektrodit ja pistettiin tyttö piuhoihin. Ihoon rapattiin kolon tapaista, johon laitettiin savisuolaa, johon se anturi kiinnitettiin. Otsassa on vieläkin semmoinen raaputusjälki. Neiti istui ja tuijotti ruutua. Ruudulla oli shakkiruudukko, tiheä ja iso sellainen, keskellä helmi. Silmiä vuoroteltiin ja tuijotus jatkui. Kun Reetan silmät antoivat hyvät vasteet, niin voitiin tehdä vielä uusi testi, tuijottamalla puolikasta näyttöä vuorotellen. Testin aikana piirtyi käyrää, vähän niin kuin sydänfilmissä. Amatöörinäkin kykenin näkemään piikkeinä hyvin ne vasteet, eli sinänsä hyvä asia. Fyysikot ym huippuosaajat ne sitten ilmeisesti tulkitsevat. Opin, että näkökeskus sijaitsee takaraivossa, näillä testeillä testattiin, kuinka näköhermo välittää viestejä.
   Tauon aikana merellinen leipä meni hyvissä tunnelmissa. Testi jatkui, nyt tarvittiin eri laitteita. Ensin sauvasolujen toimintaa testattiin pimeässä huoneessa. Istuimme piuhoissa puoli tuntia, käsi kädessä ja puhuimme minun lapsuusmuistoja. Ajattelin tuonkin monikossa, ei minulla niitä pihoja ollut, mutta lusin vieressä. Hoitaja kävi sillä aikaa syömässä. Olimme unen rajamailla, kun se testin osio loppui ajantaju heitti kunnolla. Pimeä huone ja punavalot näytöissä, äkkiä siihenkin silmät tottui. Sen jälkeen kyseltiin tappisolujen kuulumiset, ne ovat niitä valossa toimivia soluja. Sauvat olivat pimeässä toimivia. Opin senkin. Tapeille annettiin valoa pieninä annoksina, jolloin sauvat menivät taustalle. Valoa lisättiin koneesta ja taas piirturi piirsi. Kolmesta neljään testiä, joista sai keksiarvon. Sellaisen eri värisen käppyrän. Sen mukaan jonkin verran eroa silmien välillä, oikeassa ei niin teräviä piikkejä, liekö sen harmaakaihin syytä. Sillä oikeassa silmässä sitä oli enemmän. Nämähän ovat amatöörin tulkintoja, siitä mitä näin, kyselin ja olin oivaltavinani. Fyysikolta en kysellyt vaan hoitajalta, joten voitte jättää omaan arvoonsa. Mutta ennen tätä toista testiä silmät puudutettiin, mustuaiset laajennettiin ja mikä hurjinta, tarrojen avulla silmämuniin vedettiin langat koko tutkimuksen ajaksi, eli yli puoleksitoista tunniksi. Siis keskeltä munaa! Silloin kolisin aika lupaavasti, kun kuvasin Reetallekin toimenpiteitä. Ei tasan minulle olisi onnistunut, ja tyttö on rauhallinen kuin mikä ja antoi tutkimuksen edistyä kuin oppikirjoissa. Huipputyyppi! Nyt on siis testit tehty, olen luottavainen tuloksiin. Sovitaan niin. Kiireellisellä lähetteellä pääsimme, joten hyvä sekin niin. Seuraavat testit kesäkuun alussa.
   Edellinen suonesisäinen aiheutti jälleen sen tutun jutun, jonka tavallaan vasta nyt ymmärrän. Reetta on usein sanonut, että tuntuu kuin silmäluomet eivät pysyisi auki, menevät itsekseen kiinni. Spanielinkatselääke, sehän sen ihan konkreettisesti aiheuttaa. Keskushermoston kautta moinen tunne ja luomien relaaminen, joillakin puutumista, jalkojen relaamista ym ym. Nyt siis tajuamme, mistä moinen tunne johtuu ja mitä Reetta sillä tarkoittaa. Kortisonit olivat sitten viimeiset, onneksi. Lääkkeen vaikutukset ovat olleet todella hurjia nykyisin. Reetan posket ovat punoittaneet toisesta päivästä lähtien, kipuja ja tunnelmia on milloin missäkin ja vaikka minkälaisia. Pahinta on unettomuus, valvotut yöt ja seuraavan päivän väsyt. Ainakin neljä yötä meni nukkumatta, se syö jaksamista, aika monelta. Onneksi tiistaina Reetta jaksoi kouluun, kuinka neiti alkoi saada omaa iloisuuttaan ja jaksamistaan takaisin. Tuntui hyvältä nähdä sen höyryämisen ja ilon määrä, normaali lapsi. Nyt ei haittaa vauhtia mikään; trampoliinia, pyöräilyä, kavereita, koulua, intoa ja sopivasti myös tappeluja. Hyvä miksaus elämää!
   Tuntui hyvältä ja tärkeältä lukea kommenteista Johannan vastaus ja siitä huokuva ymmärrys. Vertaistuki, voi pojat, kuinka se on tärkeää. Muutama rivi, lause ja kokemus. Ne antavat paljon ja auttavat aina hahmottamaan omia aivoituksia. Eli Reetallahan on kaihi siis hidastempoinen verrattuna hänen poikaansa, ihan mihin vertaa. Olisi kuulemma tavoite, että Reetan kaihi jouduttaisiin leikkaamaan vasta vuosien kuluttua, mielellään vasta parikymppisenä. Onhan tuonne matkaa..., silloin olisi kasvu ja kehitys jo mallillaan, sikäli mikäli niitä hormonihoitojakin tuikattaisiin siinä välissä. Pieni ongelma, en siis jaksa tai näe aiheelliseksi tehdä siitä suurempaa ongelmaa. Ei vain jaksa vatvoa, nähdä tuota isona asiana, meidän mittakaavassa se on odotettavissa ja ennen kaikkea hoidettavissa... Ehkä tämän ajatuskaavion tajuaa parhaiten se, joka on samassa liemessä lillunut, jollakin ulkopuoliselle se saattaa olla pahakin paikka. Enkä sitäkään halua ja voi vähätellä. Mutta näillä mennään.


   Tinka Tuhka Teutuliina Sipi Sulonen, uskallankohan kertoa kuka hän on. Aivan sydäntenmurskaaja, harmaa ja pörröinen. Uusin laumamme jäsen, jonka itse asiassa minä halusin. Sellainen kymmenviikoinen harmaa karvapallo, joka rikastuttaa meidän elämäämme ja saa hyrräämään mielihyvähormonit. Koko laumalla. Nyt saamme luvan kanssa taas pussailla, murkkuja ei niin vain pussailla. Saamme leperrellä, lässyttää ja lirkuttaa. Kehua jokaisesta pikkupissasta, katseesta, opista ja nauraa koheltamiselle. Olihan siinä Vienolla tuijottaminen, mutta nyt menevät hyppylaukkaa ympäri huushollia. Jälleen kerran pentu solahti laumamme jäseneksi ilman ongelmia, on tämä elastinen lauma, aina on tilaa uudelle. Jos tuo kissaneitimme onkin poika niin nimi muuttuu varmaan Tankaksi, tiedä tuota... Ei silläkään kauhean suurta merkitystä.
   Astuinpa naulaan, syvälle meni. Eilen jäi laudanpala kiinni lenkkariini. Minulla oli puukasa sylissä kun sen tajusin, siskonmies sitä yritti irrottaa. Väänsi, mutta lauta oli ja pysyi, mutta nilkka jousti. Lopulta länkkäsin ulos liiteristä, pylly maahan ja sen laudan sai kiskoa miesvoimin irti. Pitkä naula olikin, mutta meni onneksi tunnottomaan kengänpohjaan. Kauhia jos olisi osunut oikeasti jalkapohjaan, se olisi ollut kipiä juttu. Kaatui siellä puupinokin lautakasoineen, onneksi vain melkein päälle. Kyllä pitää olla aina niin valppaana noissa hommissa, ja vähän kaikissa hommissa. En varmaan ole sitä autojenkaan lähentelyä kertonut, muutama viikko sitten tulin isän autolla ja jätin sen pihalle, tietty. Pasi tuli meidän autolla ja jätti senkin pihalle, tietty. Varmaan tunnin kuluttua Pasi lähti taas, kunnes sai seurata kuinka isän auto lähti myös. Manuaali, enkä muistanut käsijarrua nykiä tullessani. Niin se peruutti pitkän matkaa, kymmenen sentin päästä oman automme kyljestä. Peilit vain taipuivat. Auto siirsi itsensä ihan pihan toiselle laidalle ja jäi taas paikalleen. Jopa Pasi nauroi, kuulemma ei muuta voinut. Sain toruja, otin opikseni jne jne... Mutta sinänsä ihan jännä juttu, loppu hyvin ja peilit sai oikaistua.
   Nyt kuuluu kissanpennun leikkimistä, syöksymisiä ja tassujen napsetta. Reetta pitää kaunokaista sylissä, suloisia molemmat. Olen käynyt paikassa, josta en voi kertoa, vaikka melkein lipsahtaa. Olen saanut sähköpostia, josta en myöskään voi kertoa. Reetta on innokas monestakin asiasta, enkä kaikesta voi kertoa. Kesäkuun alku pelottaa, jännittää, kauhistuttaa, mahdollistaa ja antaa paljon jälleen kaikkea faktaa. Suunnitelmia, selkeyttä, minulle myös luottamusta ja toiveita. Elämä on piinaavaa, mutta pyrimme piinoista ja esteistä huolimatta suuntaamaan eteen päin. Rohkeasti ja matkasta nautiskellen. Kun moni asia on kuitenkin hyvin.


  Tessalla on pian rippijuhlat, huomenna on taas yhdet serkkusynttärit. Minkähän väriset bileet? Siis ne rippijuhlat. Äitin turvapuhelimesta tuli juuri hälytys, laskin melkein alleni. Toinenkin ja samalla piippasi jo kolmaskin hälytys. Pyjamassa meinasin lähteä säntäämään. Hälytyksen läpi kuului kuitenkin äitin puhe, puhelimessa. Yritin soittaa systerille, joka on lähempänä. Soitimme toisillemme ristiin ja molempien puhelimet tilttasivat. Systerillekin oli tullut hälytys ja hän säntäsi jo autolla ja sai äitin kiinni. Äiti vain touhusi omiaan ja hälytin hälytteli joka suuntaan, saimme taas nauraa, kunhan löysäsimme paniikkivivuista. Pyykkiä meinasin pestä, tulikin sade, enpä pese. Äiti soitti, antoi kootut selitykset hälystä. Huvittaa jo kaikkia. Sain systerin kiinni Reetan puhelimella soittamalla siskontytön puhelimeen, kun ne omamme jumittivat. Saakelin tekniikka, kun se alkaa tökkimään, niin ei paljon hampaita naurata. Molemmilla sama jumi. On se toimintasuunnitelma aika nopeasti koostettu, kun hälytys tulee. Ja paniikkikin on aika nopeasti lietsottu, hyi hitsi. Isän kuolemastakin on pian puoli vuotta, aika kuluu. Miten me voimme? Voimme ja voimme, kaipaamme. Juttelen joka päivä itsekseni, kun yritän asioita ajatella omilla aivoilla. Mihin kaikkeen onkaan tullut isän ajatuksia kysyttyä. Paljonko isä on näkymätöntä työtä tehnyt, mutta nyt koko laumalla yritämme saada edes jotain tehtyä. Niin kuin nyt nuo polttopuut. Aina on ollut rantteella puita ja varaa antaa tarvitseville. Nyt huutaa tyhjyyttään moni paikka ja teettää muka kauheasti työtä. Isä teki joka päivä jotakin, jonkin verran, suuremmin huutelematta. Otti unet sohvalla ja jatkoi taas. Nyt hirmu laumalla ja metelillä yritämme urakoida urakalla, kaikkea ja vähän sieltä ja täältä. Kuukaudet kuluu ja urakat siirtyy, uusia tulee ja taas urakoidaan. Perunkirjoituskin on pidetty, kokemus sinänsä, hämmentävä, ensimmäinen sellainen, kuitenkin lämmin ja kauniskin. Meikä märisi, kun näin isän kirjoittaman allekirjoituksen. Me lapset olemme perineet isän tavan antaa allekirjoitus, kynänjälki on napakka, nopea ja vahva kaikilla. Perintö sekin. Kahvikin jäähtyi kupissa, ajantaju katosi. Tiskikone on yhä tyhjäämättä, lautaspinot altaassa. Vienon kulkunen kilikattaa. Reetta askartelee, Tessa nukkuu, Verna roikkuu kännykässä. Fanny pelaa palloa. Taivalkoskella nousi yksi siika. Kännykästä loppui akku, siellä korvessa. Tekisi mieli herkkusienimunakasta, mehevää sellaista. Babypinaattia sekaan, nam, sormisuolaa pintaan, toinen nam. Hornettia ei tee mieli, vieläkin närästää. Ketähän illalla tulee pirskeisiin, enpä ole edes ajatellut, nyt ajattelin. Päivä on aluillaan, mitähän on tuloillaan... On tämä aika jännää, mielenkiinnolla jaksan jokaiseen päivään lähteä. Heittäytyä. Olin yhtenä iltana yhdessä paikassa. Kysyin lapsilta käykö vaatteet. Sain hyväksynnän, mutta ohjeen kävellä kuin aikuiset kävelevät, eikä koiveltaa ja notkua miten minä notkun. Eilen nauroimme puusavotassa, kuinka välillä nuo roolit tahtoo olla päälaellaan, kun lapset meitä äitejä (kas kummaa sisaruksia) ohjaavat, toruvat ja nuhtelevat. Tärkeää on säilyttää lapsenmieli, kuitenkin. Vieläkin nenästä tulee eilistä moskaa, silmissä kiertää myös ja kurkku on karhea. Onneksi Reettaa ei otettu tuohon savottaan, annoin vapautuksen suosiolla. Ja olihan noista isoista typyistä suuri apu, kiva kun lähtivät tekemään moista. Saamme olla ylpeitä tekevistä ja nohevista lapsistamme. Suuri apu ja mitkä voimat, eilenkin kannoin Tessan kanssa sellaisia ruuhia edes takaisin, Tyttö kantaa siinä missä aikuinenkin, kannettiin kerralla kaksi, kun vauhtiin päästiin. On sillä habaa. Kaikesta arkisesta taistelusta ja suun soittamisesta huolimatta, on ne hienoja nuoria naisia. Ei sillä tavalla hienostohienoja, vaan aitoja ja teräviä. Jännää seurata, minkälaisia tallaajia noista kasvatamme. Pitäisiköhän aloittaa jokin puuha, oikea josta jää vaikka näkyvää jälkeä. Siis arjen puuha, niin kuin siivoaminen, eilen jo vessat kalusin puhtaiksi. Imuroinkin, mutta pölyjen pyyhkiminen jäi kesken, kun minulle tuli joku hälytys taas johonkin. Niin joo, nyt muistan äiti soitti silloinkin, ladon ovi oli jäänyt auki, nousi raju pohjoistuuli ja pelkäsi katon lähtevän. Isä oli aina nekin ovet huolehtinut.... Ikkunoiden pesua suunnittelin, mutta josko männyn kukinnan odottaisi, se on niin hurja määrä siitepölyä. Tytöt laulavat nyt, ponskarit heiluvat ja pylly hytkyy. Kynsilakkaukset ovat nyt ajankohtaiset. Tessa aloitti tiskikoneet tyhjentämisen, ilman käskyä, oma-aloitteisesti, itse. Huippumurkku! Minä niin mielelläni lastaan likaiset. Pitää olla varovainen, ettei mikään sanani, tekoni tai ilmeeni lietso murkkuvastarintaa. Toisaalta on järkyttävää ja raivostuttavaa, kun tajuaa ne omat ärsyttävimmät piirteensä itsensä kahden puolen nousevan pintaan, tavallaan viisinkertaisena. Olen hiukan välikätenä, kun äitistä nousee ja lapsista nousee niitä omia ja välillä vähemmän jaloja ominaisuuksia. Mutta näin se vaan menee, meissä on niin paljon samaa. Toisinaan se huvittaa, helpottaa, mutta välillä se saa lieskat näkymään ja ovet paukkumaan. Mutta päällimmäisenä on ymmärtävä huvitus, eikös se ole hyvä niin. Tajunnanvirtaukset taitaa olla nyt tässä. Pitää olla nyt tässä, sillä on muutakin kuin naputtelu. Tällä viikolla olen montaa kokemusta rikkaampi, hämillänikin ja aivan intona ottamaan vastaan uusia asioita. Kutsutaanko sitä sanalla luottamus tulevaan on vahvoilla, yhä ja aina vain... Holaa!