JÄÄHY

Otin jäähyn, pitkän ja tarpeellisen sellaisen, ihan itse. Enkä siis ole käynyt täällä edes hätäänne kurkkimassa. Eli ei syytä hättääntyä kellään, meillä on asiat suhteellisen reilassa. Joko helepotti? Riittäisikö tuo, vai liipaisenko muutaman lisäsanasen...


   Vappu oli, vietimme sen suvun kesken VappuWeenien merkeissä. Eli sattuneesta syystä Halloweenit jäi viettämättä, niin systerin perhe piti ne nyt vappuna. Leppoisan värikylläistä löysää ilottelua lapsien kera naamiaispuvuissa nyyttärimeiningillä.
   Kantasolu napautti mittariin upeat kaksi vuotta!! Tessa täyttää keskiviikkona viisitoista, Vieno täytti eilen kolme, Väinö viisi vuotta. Sitten on äitienpäivää tulossa, systereiden synttäreitä, kummipojan synttäriä, serkkutytön synttäreitä ja sitä rataa. Olisi pihatalkoita, tekemättömiä töitä sen seitsemässä huushollissa. Omalla pihalla pientä piharempan poikasta, uusia pihalaattoja, kasvimaata, ruusunjuurta ja trampoliinin kokoamista.
   Sitten on kropassa remppaa yhdellä jos toisella, joten tekijöistä on huutava pula. Minulla on oireillut käsi, niska, kulumavika, hermosärkysektori kiitettävästi. Välillä olen luullut jo olevani jonkun woodoonukke, kun sattuu milloin mihinkäkin, todella oudosti ja rajusti. Ja eihän sitä koskaan tiedä paljonko kaunaisia ihmisiä olen taakseni jättänyt, jos vaikka jollakin on neulanukke minua varten. Eli luovuutenikin on ollut umpijumissa ja jäähyllä useamman viikon, olen antanut jäähtyä. En ole kirjoittanut mitään, en minnekään. Luovuin yhdestä puolivalmiista kirjoitusprojektistakin, kun se alkoi maistumaan karvaalle ja venymään. Olen myös ajatellut olla luukuttamatta kuonaa, sillä ajatukseni ovat olleet paikoitellen painokelvottomia, joten olkaatte siis jäähyyn tyytyväisiä. Pian kiertäisi kuona teidänkin sielussa, ainakin ajatuksissa.
   Toisaalta onhan se näinkin, että jos kykenee kierrättämään muuta mönjää mielessään, niin sehän kertoo jonkin lapseen kohdistuvan syöpäkrampin hiukan löysänneen. Ainakin alitajunnassa, sillä eihän sitä muuten muita, syöpään verrattuna turhanpäiväisen vähäpätöisiä ja mitättömiä ongelmia kykenisi tajuamaan. Tuon ajatuskuvion tärkeyden tajusin yhden "kollegan" kanssa viestitellessä, niin sekin oli valaiseva oivallus itselle.
   Sitten luulin tanssitaitoni kadonneen, kun ei enää tanssituttanut. En oppinut, en halunnut, en nauttinut. Minua harmitti vietävästi, että sekin minua voimaannuttava asia joutui/meni/pääsi/laitettiin jäähylle. Mutta viime lauantaina alkoi taas uudelleen kipunoimaan, sain tanssikiksejä kursseilla, kykenin heittäytymään. Oli aika vapauttavaa oivaltaa sekin. Karaokessakin särki päätä niin, että säkeneitä pöllysi. Ei irronnut laulu, jäi raakkumiseksi, jouduin lähtemään sieltäkin kesken pois. Ihan maani myytynä ja pää roikkuen. Nyt taas vinkuu ihan eri lailla. Silleen sointuisasti, ainakin omasta pienestä mielestäni, sen mitä kotona vingun.
   Äsken kuuntelin talitintin laulua. Se kuulostaa aina niin hyväntuuliselta ja iloiselta. Mietin, onkohan tinteillä koskaan huonoja päiviä ja miten ne silloin laulavat? Vai pitävätkö ne nokkansa visusti supussa, eivät vinkaisekaan. Ovat vain hiljaa jäähyllä ja odottavat hyväntuulen palaavan, jotta laulu olisi sitä mitä pitäisi. Siis sellaista kepeää, iloisen kuplivaa ja iloista. Enpä tiedä, mutta kyllähän se apaattinen talitintti saattaisi surkealta kuulostaa. Pian luulisi asioiden olevan todella huonosti, jos tintit mollivoittoisesti laulelisivat. Eihän siitä saisi sitä linnunlaulukiksiä kuin ihmisen kuuluu saada.


   Mitäpä vielä. Varmaan haluette lukea Reetan kuulumisiakin? Reetalla oli polipäivä viikko sitten. Samalla oli myös selän röntgenkuvaus. Muutama viikko sitten Reetan alaselkä oli niin kipeä, että valvoimme öitä. Vedimme opiaatteja ja lohdutimme. Onneksi soitin lääkärille, jolla oli heti visio paikasta ja syystä. Ensiksi oli epäilys nikamien luhistumisesta, murtumasta, luun haurastumisesta, tärähdyksestä ja vaikka mistä. Olimme liipaisuherkässä sairaalaan lähdön kanssa. Mutta sitten loistava hoito löytyi, kannattaa muidenkin kokeilla, josko tehoaisi. Reetta oli tullut koulustakin kesken päivän pois kivun vuoksi. Neiti venyi ja vonkui sitten sohvalla. Minulla kiersi vaikka ja mitkä huoliskenariot aivokopassani. Miksikö kiersi, no kun ne vaan kiersi oikein kunnolla, skenariot ja huolet. No, ajattelin rohkaista vinkuvan ja kipeän neidin kylille pyörällä Vernan ja kaverin kanssa. Niin, selkäkipuisen lapsen äiti laittaa kavereiden kanssa shoppailemaan... Toimi! Annoin rahaa ja kannustin. Reetta aikoi soittaa, jos pitää hakea pois autolla. Pian se puhelu tulikin, korkealta ja kovaa: "Äiti, täällä on aivan ihana persikanvärinen pitsimekko, sellainen mistä olen aina haaveillut, saanhan ostaa sen itselle ja sitten en tarvitse mitään mekkoa pitkään aikaan..." Äiti tähän vastasi, kunhan puheenvuoron sai: "Osta vaan!!!" Niin persikanvärinen pitsimekkoterapia teki tehtävänsä. Sain lapsen pois kivun kääntöpiiriltä ja sieltä tuli posket punoittaen niin iloinen ja jaksava esiteini. Ei ollut enää kipuja, ei väsyjä, saati vikinää. Neiti tanssi loppuillan persikanvärisessä pitsimekossaan naamaa naantalina. Seuraavana päivänä kivut olivat enää hämärä muisto, pyöräily maistui, pesäpallossa irtosi juoksu ja trampoliini sai kyytiä. Toki röntgenkuvissa oli havaittavissa lääkkeiden, varsinkin kortisonin aiheuttamat muutokset. Osteoporoosin esiaste, ei itse sitä, mutta jotain sinne päin. Luustoikäkuvaus on nyt suunnitteilla kesäkuun toiselle päivälle, tsekataan sitten mille aletaan. Mutta ei murtumia, ei luukuoliota, ei painumia. Eikös ne asiat ole silloin suhteellisen hyvin. Varsinkin kun on se ihana persikanvärinen pitsimekkokin. Huoh!
   Silmästä on löytynyt myös täplä, joka tsekataan ensi viikolla. Huolestuttaako, arvatkaapa. Toisaalta, onhan noiden saatujen hoitojen myöhäisvaikutukset olleet tiedossa, mutta että nyt jo. Siis alkaako ne vaikutukset kantasolusiirron kaksivuotispäivänä, jo? Tärkeää on myös tajuta, että Reetallahan ei pahemmin ole mitään vaikutuksia kropassa havaittavissa. Mitä nyt sirpula on kooltaan, eli olemme säästyneet todella vähillä moneen muuhun verrattuna. Mutta varmasti tulee jos  vaikka mitä tulemaan, niitä vaikutuksia. Tuo silmä juttu ilmeni aivan yllättäen. Päänsärkyä on suhteellisen usein. Silloin kun Reetta oli kuumeessa ja pois koulusta, hän ei nähnyt tekstejä telekkarista selkeästi, vaan rivit heitteli. Ja kun meillä on äidinperimänä hajataittoa ja kiroon nakkelua silmissä yhdellä jos toisella, niin sitähän me ajateltiin. Vernalle on uusittu myös lasit ja Tessalle hankittu lasit moisista syistä. Samalla Reetta löysi itselleen myös aivan ihania kehyksiä... Blondin ajatuskuvio on vähän tuon suuntainen... Näöntarkastukseen, ei tarvetta laseille, mutta ehkä joillekin saattaisi olla apua laseista kun on se lievä taittovika ja sitä päänsärkyä. Mutta sitten löytyi täplä silmästä, ylläripyllärinä ja ihan kaupan päälle. Eli se tutkitaan, kunhan aika on. Eli sellainen täplätarina se.
   Puhuttiin siellä polikäynnillä myös hormonitasoista, mahdollisesta Helsingin keikasta, lypistä, kesästä, syksystä, kasvusta, jatkosta... Mutta en muista edes niitä hormonijutskia, kait ne oli ok. Sovitaan niin. Veriarvot hyvät. Tärkeää oli kuulla, että nyt olemme selvinneet, hengissä, jo kaksi vuotta siirrosta. Se on aina mielettömän tärkeä asia. Mittari! Kaikkinensa polikäynti oli hyvä, saimme olla turvallisilla mielin ja lähteä ilo naamalla. Minulla oli samalle keikalle jälleen toinen potilas leikkauksessa, joten omaishoitajuus on aika, siis aika tapissa.


   Mutta mitäpä muuta. Taas rullaa, monillakin saroilla. Tanssiaskeleet alkoivat siis irtoamaan. Nautintoa löytymään. Niskakivut hellittämään, yöunet vahvistamaan. Kirjoitustakin näyttää syntyvän... Olen saanut isohkon korttitilauksen, kivaa päästä ideoimaan. Torstaina sain suurin piirtein tällaisen viestin: "Minkälaista kiirettä sillä taiteilijoilla pitää, oisko matskua näyttelyksi, maanantaina voitas laittaa?" Vastasin: "Maanantaihinhan on vielä vaikka kuinka monta päivää...laitetaan vaan. Kiva, kiitos!" Eli kävimme pystyttämässä näyttelyn tuossa neljän aikaan tänään. Kaksikymmentäviisi kokonaisuutta/taulua. Eli olen heittäytynyt luovaksi, testaillut uusia muutaman viikon takaa kursseilla oppimiani tekniikoita, soveltaen tietenkin. Oli todella kiva tehdä, saada aikaiseksi, ja innostua. Löytää itsestä jälleen uusia juttuja. Huushollimme on siis lievästi luovassa tilassa, huomenna jatkuu korttiprojekti. Myös tytöt ovat innostuneet uusista tekniikoista ja ideoista, materiaalia on vaikka ja mihin, ainakin kohta. Sain myös kutsun naisteniltaan, sekin kummasti mieltä lämmittävi. Ihan uusia piirejä, yhteydenottoja, pyyntöjä. Vaikka olen ollut ryvettynyt ihmissielu, kipeä kropasta ja sielusta, niin ne vaan haluavat seuraani. Kiksejä siitäkin, kiks, kiks...
   Eilen aamulla olin aivan upeassa aamukuosissa, luovuuden tuskissani, tukka sekaisin ja pöhölö virne naamalla. Verna sitten naamani kuvasi ja jokin tietokoneohjelma sen analysoin. Vastaus 44 vuotta, jihaa, alle todellisen. Sain valtavat kiksit siitäkin, sillä minähän olen todellisuudessa pian kaksi vuotta yli sen analyysi-iän. Rippikuvassani näytin viisikymppiseltä, josko se nyt alkaisi ikä ja ulkonäkö kohtaamaan toisensa. Vähäkös olen tätäkin päivää odottanut. Sillä rippikoulussa olin jo vuonna 1984, eli mennä vuosituhannella. Minähän olen syntymäblondi ja kuvittelen sitten tasaantumisen jatkuvan vastaavalla loogisuudella. Eli kuusikymppisenä näytän alle viisikymppiseltä. Ja seitsenkymppisenä  noin viisikasilta. Kasikymppisenä menen täysin lievästä kuusikymppisestä. Ja niin edelleen. Josko ysikymppisenä olisin sitten hilikun yli seitenkymppinen...
   Tänään kävin omilla ja äidin ostoksilla. Puskin tyhjää kärryä parkkiin, kun siinä oli vanhempi pariskunta kärryä hakemassa. Käänsin kärryt heille valmiiksi ja annoin "valmiiksi lämpimät" heille muutaman kohteliaan sanan ja hymyn saattelemana. Papparainen sanoi: "Olipas sydämellinen teko, kiitos kovasti". Aika pieni ja yllättävä ele, mutta kirvoitti hyvän mielen ja hymyn itsellekin. Se on joskus pienistä asioista kiinni. Tai ehkä alan taas nähdä ja tajuta asioita laajemmin. Vai olisiko ne woodoonuken pistelyneulat tylsyneet, toivottavasti...


   Eli tällaisen lipsautin jäähyn jälkeen. Riittikö? Toivottavasti! Minulla on vain niin mitta täynnä tätä tappia, siis kurkkua myöten. Minua tavallaan tympäisee jatkaa vuodesta toiseen samaa laulua, minä kun luulin, että olisin saanut purkittaa tämän lauluni jo aikapäiviä sitten. Minun on vain yksinkertaisesti otettava tähän todellisuuteen etäisyyttä. Ihan omaksi parhaakseni ja uskokaa vaan, teidänkin parhaaksi. Siitä ei ole kenellekään mitään iloa/hyötyä/hupia/apua/kannustusta, jos luukutan sontaa ulos, sen mitä sitä itse kokee, tuntee ja näkee. Varmaan tässä on myös turnausväsymystä, väsyä, omia oireilevia kropan viestejä, mittari on punaisella ja paukut vähissä. Ihan kaikkea ja paljon muuta. Enkä edes läheskään kaikkea täällä käy läpi, mitä suodatan itseni läpi. Vaan onhan tämä mielenkiintoista, elämä meinaan. Ei tämä ainakaan tapahtumaköyhää ja tylsää ole. Välillä voisi olla ihan tavallistakin... Mitenhän minä sitten tavallista elämää osaisin elellä, varmaan kehittäisin hysteeriaa, skandaaleja ja koheltaisin turruttavassa tylsistymisen pelossa. Vai onkohan minulla oikeasti jokin nuppi jäänyt kiristämättä tai se on pudonnut jo aikapäiviä sitten... Tänään moni asia on hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti. Asioilla on tapana järjestyä, välillä muutaman! mutkan kautta. Aurinkoista alkanutta viikkoa ja alkanutta keväistä toukokuuta.