SSZZHIISSIIII....SIHINÄÄ!!!

Kuvittelen tai ainakin yritän kuvitella miltä kuulostaa oikein äkäisen käärmeen sihinä. Sssssellainen Ssssuunnaton Sssihinä, Ssssszzzhiii! Sellainen joka karkoittaa kaikki läheltä, kun tajuaa, että tuo käärme on joko helevetin peloissaan, saakelin raivoissaan tai perhanan vihainen. Siihen voisi vielä heilauttaa käärmeenhäntää ja kalisutella, onko se sitten kalkkaro. Tällä hetkellä tunnen itseni moiseksi olennoksi, eli käärmeeksi. Ensinnäkin matelen, varmaankin uupumuksesta johtuen. Sihisen, koska en halua kuulla ajatuksiani ja olen raivoissani. Sihisen, koska olen jälleen todellisuudesta peloissani. Kiipeäisin seinille, mutta kun en tiedä voiko käärmeenä kiivetä, vai pitääkö tyytyä siihen mateluun. Sihisen nyt kuitenkin.... sssssssssss.

Hei vain kaikille, kotona ollaan. No mitäpä meille, eipä tässä kummempaa. Kävimme kuulemma rentoutumassa jälleen pääkaupungin sykkeessä. Mikäs se on kun saa jatkuvasti lennellä, arkea pakoon. Niin mikäpäs se on, ei mikään, arjen pakoiluahan tämä ja sitä rentoutta. Viisaana ihmisenä sulkisin nyt suuni ja lopettaisin kirjoittamisen, sillä olen huonolla tuulella. Herää kysymys, hämmästys, voinko olla huonolla tuulella? Siis onko aihetta, saako minut huonolle tuulelle? Jotenkin jälleen todellisuus ja vastuu on pläjähtänyt päin näköä. Vaikka kuinka olen kyylä ja kyttä, niin pääse floppeja sattumaan. Raivostuttaa, kuinka kauheaksi kyyläksi sitä pitää ihmisen ruveta, jottei satu niitä floppeja. Missä on vanhemman vastuu ja luottamus koko systeemiin. SSSSSSSS, sihinää.

Palvelu on pelannut loistavasti, aikataulut pitäneet, olemme turvallisesti kotona ja laatoitus on valmis. Saimme eilen asunnolle avaimet. Rapisuttelimme, kolluutimme, työnsimme, väänsimme ja änkäsimme sitä avinta, mutta ei sopinut. Jollain ihmeen loogisuudella kokeilin avainta yhteen perheasuntoon, ovi aukesi. Kämppä oli tyhjä, siivoamaton ja lehtiä hujan hajan. Näytti siis asumattomalta, joten asutimme sen. Meille annettiin siis väärät avaimet ja väärään kämppään. Mutta se riitti meille, ei nimittäin huvittanut lähteä taas takaisin. Kävimme Reetan ja yhden ystävän kanssa taidenäyttelyssä. Päädyimme design-myymälään, leikkimään turistia (rikoimme kyllä eristystä, mutta kuitenkin). Yllättävän paljon minulle näkötuttuja tavaroita, sillä joutilaana ihmisenä olen paljon lukenut humpuukiakin. Vähäkö riemastutti, sillä yksi juuri lomilta tullut työntekijä naurahti minun tietävän enemmän joistakin tuotteista kun hän, siis myyjä. Sulkahan siitä napsahti itsetunnon hattuun, keikuttelin sitä ainakin puoli tuntia. Samaisessa liikkeessä söimme taivaallisia leivoksia ja kahvittelimme pitkän design-kaavan mukaan. Reettakin viihtyi todella hyvin. Sitten Reetta syömään kunnon ruokaa ja nukkumaan. Yö meni niinkuin tapana moisilla reissuilla, nukuskelin muutaman tunnin. Aamulla hyvissä ajoin polille, jotta ehdimme koneeseen, sillä halusimme pois.

Saimme kuulla hyviä ja ikäviä asioita kahvihuoneissa, käytävillä. Olen törmännyt raskaisiin asiohin lukemalla ja myötäkokemalla. Reetta törmäsi ystäväänsä yllättäin ja saivat pimut halailla ja rätkättää. Itselle nousee aina sellainen pelkokananlihalla olo, kun joutuu palaamaan takaisin. Katsomaan todellisuutta silmiin, kohtaamaan uusia ihmisiä. En totu siihen koskaan, vaikka kuinka yritän teflonina mennä. Aina se satuttaa ja naarmuttaa. Sitten alkoi sihinäni. Sain kuulla, että Reetalla pitäisi olla lyppi, mutta se oli unohdettu tilata... Sihinäääää, pitkään ja terävästi. Lyppiä ehdotettiin huomiselle, mutta emmepä jääneet sattuneista syistä johtuen. Kuka oli unohtanut, milloin ja miksi. Sain kuulla, että allogeenisessa kantasolusiirrossa lyppi pitää tehdä ilman muuta säännöllisesti; kolme, kuusi, yhdeksän ja kaksitoista kuukautta siirrosta. Se on asetettu kirjoihin ja kansiin, siitä ei saa poiketa. Se kuuluu kiinteästi protokollaan, on säädetty laissa! Siis kuka helekutti sen kohdan on oikaissut! Nousin sapetukseen, sehän tehdään, jos se kerran kuuluu tehdä. Mitään asiaa ei saa epähuomiossa jättää huomioimatta. Montako kertaa olemme siellä käyneet? Samoin Oulussa? Montako puhelua, kyselyä on tehty? Montako kertaa asioita on vatvottu? Moniko ihminen niitä on vatvonut? Montako raatia ja tiimiä pähkännyt? Miten moinen asia on päässyt läpi näin monen sormista. Mitä kaikkea on unohdettu, laiminlyöty, oikaistu? Sssssssaaakeli! Saanko sihistä? Olisiko minun äitinä pitänyt muistuttaa, että se on pakko? Siis onko se äidin tehtävä? Sillä meidät on tuuditettu hyvyyteen, loistavuuteen, priimaan ja oikaistu kun kaikki on päällisin puolin niin hiivatin hyvin. Onko järkeä pomppia aina eri lääkärillä, jos kerran moinen asia tipahtaa kaaviosta, seurannasta. Olen asiaa ääneen ihmetellytkin ja sain silloin tyydyttävän vastauksen. Reetan tilanne on niin hyvä, että kuka tahansa lääkäreistä voi ottaa vastaa papereiden perusteella poliklinikalla.... Minusta se kuulosti silloin huojentavan hyvältä, mutta ei enää nyt kuulosta. Kyse on kuitenkin vakavasta ja todella vastuullisesta hoidosta, en halua että mikää asia enää jää huomioimatta. Olen saakelin vihainen! SSSSSHHH! Kysyinkin, etteikö kenellekkään viimeisimmässä tiimikokouksessa, jota minä itse karhusin, juolahtanut moinen asia mieleen? Silloinhan vielä erikseen tätä reissua varmistelin, kyselin ja jahkasin. No, eipä ollut juolahtanut mieleen, kun koko tiimi oli niitä keuhkokuvia kytännyt. Tämähän on tapahtunut kahdesti kevään aikana, siis pitääkö laittaa saatekirje mukaan, että miettikää kokonaisuutta niiden pattien lisäksi! Lapseni on kokonaisuus ja oikea ihminen! Ja niinkuin minä olen tiimityöskentelyn puolesta ollut hyvilläni, moista hehkuttanut! Hitsinpimpula ja taas sihisen. Enkö voikkaan siihen luottaa, lukuisiin palavareihin, tiimeihin ja huippuosaajiin. Mihin ihmis-ja äitipolo sitten avuttomuudessaan ja amatöörimäisyydessään voi luottaa. Kannattaako lopettaa koko luottaminen.

Eli juhannusviikolla käymme lypissä Oulussa, onneksi sain sinne ajan heti kun itse soitin. Epikriisiä jos jäisi odottamaan, niin siinähän menisi muuan viikko.... Se tiedonsiirto, nääs.  Elokuu meneekin sitten aika tiiviisti tutkimuksissa ja kontrolleissa. Onneksi suurin osa tehdään Oulussa ja Ylivieskassakin, mutta lyppi ja kuntotesti tehdään Helsingissä. Sitten mikäli kaikki silloin juhannusviikolla ja elokuussa on ok, voidaan käynnistää vuoden kestävä rokotusohjelma ja niin edespäin. Toisaalta itsestä tässä hyvyydessä leijuminen kuukausikaupalla onkin hämmästyttänyt ja huolestuttanut. Loistavaa, että moinen paine saadaan laukaistua, kun onkin se 9 kk lyppi. Mutta tulipahan jälleen yksi jännitysmomentti lisää. Näillä suunnitelmilla heinäkuussa meidän ei tarvitse käydä sairaalassa. Saanko luottaa moiseen vai pitäisikö epäillä, kyseenalaistaa ja vaatia?

Nyt sihinäni on laantumaan päin, raivoni turtumassa, asiat alkavat olla omilla paikoillaan. Sihisinkö suotta, vedinkö pultit turhasta? Sähisinkö aiheesta vai aiheetta? Voisinko palautua jälleen äidin rooliini ja sihistä vaikka rapaisista kumppareista, koirankarvoista ja leijuvista haahuilevista lapsista. Revitin Reinon kanssa pyörällä ees taas, jotta sain raivosihinänä hien pintaan. Kaino lapatossu pakeni pöydän alle häntä koipien välissä, kun pyysin vuorostaan pyöräilemään. Se on koirien hulta huoleton, jota ei moinen tempominen ja läähättäminen kiinnosta pätkääkään. Kunhan leijailee mukavuusalueilla, niin se on onnellinen. Nyt olen sihinäni sihissyt, menen lasteni kainaloon. Vedän esiin yhden niistä hierontalahjakorteista, joita viikonloppuna sain. Kyllä se taas tästä, kunhan äiskä vain muistaa pysyä entistä skarpinpana. Itseänihän minä moisesta syyttelenkin, miksi en ole tarpeeksi jyvällä.... Sorge kaikille, joita kirosanajohdannaiseni loukkasivat, ne vain olivat tullakseen.

P:S: Aamulisäys illalliseen. Minä (äitiriepu) olen koko ajan tiennyt nämä lyppikuukaudet. Minun on annettu ymmärtää, että niistä voi halutessaan lipsua, voidaan oikaista ja jättää ottamatta. Kun on sitä hyvyyttä, erinomaisuutta ja priimaa. Mutta sitä lipsumisvaihtoehtoa ei eilisen lääkärin mielestä ole olemassa, nämä ovat pakolliset lypit. Nämä ovat säädöksiä, joita koko ajan tarkkaillaan vielä korkeammalta taholta. Ne kuuluvat seurantaan ilman oikomisia. Eli en todellakaan ole tajunnut, että minun olisi pitänyt vaatia ja pitää pintani, "hei ne ovat pakollisia"... Eihän se lapsen kannalta kiva ole, jälleen nukutus ja rassaus. Mutta sehän tehdään, koska se kuuluu tehdä. Puoli vuotta ilman lyppejä tässä vaiheessa on liian pitkä aika. Tottakai oletan ja toivon, että sekin tuleva lyppi on puhdas. Ainakin kaikki erinomaisuus viitaa hyvyyteen ja puhtauteen. Mutta eniten minua sieppoo oikominen, rivien välistä tempominen. Tämä on vähän niinkuin meidän Mökömaja, kannatti tehdä kunnon perustukset ja seinät, se pysyy pystyssä ja pitää tuulen. Mikäli ne olisi minun laiskuudestani oijottu, niin siellähän ei tarkenisi erkkikään, kun tuulisi läpi ja lattia venkoilisi, eikä ovi sulkeutuisi kun kaikki olisi vinksallaan. Näinpä Ukkokullan tekemillä perustuksilla se onkin monivuotinen ratkaisu, ilo ja ryhdikäs... Ymmärsitkö vertauksen. Sama homma tässä, eipäs oijota, vaan perustetaan lapsemme tulevaisuus kunnolla!

NOISSAKO?

"Noissako housuissa meinaat lähteä????" Taas pöllähin maankamaralle, näin itseni miehen silmin. Olin siis saanut pakattua ja sopivat höllöhousut matkaani varten jalkaani venyteltyä. Olin kait vähän hip hopparin oloinen ja rento, mietin piponkin vetämistä korville... Tennarit ja kaikki, ettei vaan kiristä ja purista. Olinko sitten fiksun ja asiallisen sekä ikäiseni äidin oloinen, en ilmeisesti. Näinpä purin koko matkapuvustoni ja aloitin järkevämmän näköisen, virallisemman oloisen pakkaamisen. Jotenkin matkat ovat niin hiivatin sitkeitä ja tuskaisia, joten sama jos olisin pyjamassani lähtenyt, eipähän ainakaan housut kiristäisi. No onneksi en ole lähdössä, pyjamassa siis. Todellisuudessa olemme aika joutuisia pakkaajia, äkkiä laukkuun tarvittavat romppeet ja kansi kiinni. Yritämme vetää minimalistisella matkapuvustolla.

Reetta keksi eilen uuden koukuttavan pelin, jota lapset suhteellisen sulassa sovussa pelailivat  tuntikausia. Siihen tarvitaan ruiskuja, cvk:n korkkeja ja tyhjiä kaljatölökkejä. Eli korkki ruiskun nokkaan, sitten tähdätään tölökkiä, osuessaan se kilahtaa ja kaatuu. Silloin saa pisteitä ja abloodeja ja hurraahuutoja. Nyt Helsinkiinkin on tykötarpeet pakattu mukaan, siis ruiskut ja korkit, äitin pitää kuulemma se tölökki hankkia juomalla lonkeron. Kyllä nuo jaksaa olla hassuja ja omaperäisiä lapsia. Siis ihan tyhjästä noinkin hauska puuha. Välillä ne tosin miettivät, onko sillä väliä mitä siinä tölökissä on ollut, kaatuuko se samalla tavalla. On sitten tölkin tarkoitus ollut alunperin mikä tahansa. Mielestäni kaatuu, samanlaista peltiähän se, pinnassa vain eri tekstit. Meinasi Reetta sen parhaan lommoille ammutun tölökin ottaa matkalaukkuun mukaan, en antanut. Olisi pian joutunut syynäykseen koko laukku, ei kait sitä kaikki ymmärrä millaisesta pelistä on kyse. Viimeksi Reetalta löytyi sellainen pitkällä piikillä varustettu kampa, se piikki irroitettiin ja jäi kentälle. Siitäkös hirmumme suivaantui ja räyhäsi, millä hän nyt hiuksiinsa jakauksen tekee.

Fanny ja Verna jäävät nyt kahdestaan kotiin. Tessa on jalkapallokoulussa. Sekös on taas Tessan mielestä todella epäreilua ja vastuutonta, niillä pitäisi olla joku tiukka "kitupiikkitummu" hoitamassa. Kauhein ja raivoisin vanha eukko mitä löytyy, jottei niillä olisi kahdestaan yhtään hauskaa. Miten me ei olla muka ketään hankittu hoitamaan niitä? No eipä olla, kyllä nuo kaksi pärjää ihan hyvin. Voin jopa kuvitella että heillä on herkän filosofista ja rauhallista yhdessä, sillä kaksi taistelijaa ei ole tällä kotikentällä pariin päivään. Antakaamme näille kahdellekin tilaisuus nautiskeluun ja omaan hiljaiseen puuhasteluun. Iskähän on kuitenkin viiden minuutin päässä ja käy kotona ruokkiksella, ei ne heitteillä ole.

No niin, enää vartti ja taksi tulee. Kylläpä ollut pitkät tunnit odotella, huushollikin alkaa olla jo hallinnassa. Onneksi en tänään noussut neljältä, olisin pian repinyt ne löysät pelihousuni odottaessa. Nyt pitää tuo tölökkiampuja saada mukaan. Näyttää olevan makuuammunta menossa, koirat juoksevat kiinni korkkeja. Samalla kuuluu hyräilyä ja räppäämistä. Hitsi kuinka hauskoja vekaroita!

MATKAAN

Näin olemme jälleen uudessa aamussa, keskiviikossa. Eilinen meni loppujen lopuksi tappiin saakka täydellä vauhdilla. Polkaisimme vauhtiin laatoitusprojektin, sen mitä Fanny on pitkään piirtänyt ja suunnitellut. "Näinkö yhtäkkiä se sitten alkoikin?" Niin alkoi, tällaisia me olemme. Illansuussa tihkusateessa alkoivat lapiot viuhua ja kumpparit jaloissa lonksua. Nyt on kuormallinen joutomaata, kuoppa valmiina ja idea toteuttamista vaille. Siis yksi vaihe... Meidän projektit tahtovat aina paisua ja muuttaa muotoaan. Aikoinaan kun teimme omassa yrityksessä vuoronperään töitä, ei aina tiennyt mistä mikäkin penkki löytyy kun palaa töistä. Aamulla saattoi olla ideat ja kasvit hujan hajan eri penkeissä, illalla kohopenkkinä yhtenä alueena. Ukkokullan kanssa meillä tahtoo olla taistelua moiset projektit, kumpi on pomo-meiningillä. Pasilla on puutarhurina enemmän tietotaitoa, minä taas näen pintoja, muotoja, tunnelmia, kokonaisuuksia. Huuhaana minun projekteissani on liian pienet istutuskuopat, väärä istutusetäisyys ja muutenkin kykenen oikaisemaan. Siis että olisin nopeammin valmis ja lopputulosta nauttimassa. Pasi toteuttaa pohjatyöt hartaudella ja tietotaidolla. Perustaa kunnolla. Varmaan tuo viime kesänä rakennettu Mökömajakin keikkuisi heinäseipäiden varassa ja seinistä tuulisi läpi, jos se olisi minun tekemäni. Tuskin olisi seinät suorat, katto huopaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tai kyllä niitä yksityiskohtia löytyisi... Katto olisi taatusti kivikkokasveja, Pasi sanoi ettei rakenteissa ole moista kuormitusta otettu huomioon. Ikkunat olisivat elmukelmua tai vanhoja eri pari ikkunoita, nyt se on ontelopleksiä, jolloin kuumuuskaan ei ole niin huomattava. Ovi olisi perunalaatikoista ja laudanpätkistä kyhätty, nyt se on kaunis ja huolella naputeltu. Se olisi talven jälkeen vinksallaan ja vonksallaan, nyt se on ryhdikkäänä ja suorassa, koska perustukset ovat huolella tehty. Mutta onko tämä nyt sitä toisen vahvuuksien tuntemista ja toistensa täydentämistä. Lapsissa on aika monta minun geeneillä varustettua, joten siinä on iskällä ohjaaminen, kun aina ollaan oikomassa. Porrasedustan laatatkin piti moneen kertaan pestä, kun nuo huuhaalapset lampsuttivat mura pölisten aina uudestaan ja uudestaan pestyille laatoille. Ne kun unohtivat. Samoin koirat, aina siinä kolossa, jossa sotkii eniten.

"Ajattele tiesi läpi haasteiden ja mene itse perässä". Aamulla Positiivareiden tiivistelmä sopii hyvin ohjenuoraksi. Jotenkin tympii niin kovasti lähteä reissuun, Reettaakin illalla raivostutti ihan ja jännitti ja mietitytti. Kiintiö on niin täynnä, niin täynnä. Mutta tuo ajatus on aika hyvä meidän fiiliksiimme. Yhtä haastettahan me koko ajan suoritamme, ajattelemme ja toteutamme. Tässä tilanteessa moni saattaisi nyplätä ja fiksata laukkuja ja olla lähtökuopissa. No miten meillä... Päätin ottaa aikalisän koneella, koska alkoi niskavilloissa nipistelemään kärsimättömyys... Kun suuntaan ajatukseni muuhun kuin tekeillä olevaan, niin saan aikalisän. Samalla aika loppuu kun teen muuta, joten sittenpä en jappase turhaan vaan toteutan. Ymmärsitkös.... Emme ole pakanneet ja miettineet kaikkea valmiiksi. Olemme nukkuneet, saunoneet ja nyt hengailen vailla huolen häivää koneella. Laukku on vielä varastossa ja pyykit kuivausrummussa. Huusholli on kaaoksessa, mutta tänneppä jää. Ei minun kummene siitä nyt huolehtia, sillä vaikka jälleen kerran  puunaisin, niin se näyttää samalta huomenna kuin palaamme. Yritän siis tässä jokapäiväisessä siivoamisessani oppia oikaisemaan ja sulkemaan ainakin hiukan silmiäni. Meidän kokoonpanolla se on loputonta, siispä opettelen katsomaan siristäen ja  jakamaan pikkunakkeja koko porukalle. Näin en ole itse ainoa, joka huushollaa. Toimiiko, sitäkin opettelemme... Tämäkin on sitä yhteistä matkaa ja haastetta.

Luistan autoilusta, menemme kentälle taksilla ja palaamme myös. Vaikka viihdyn autonratissa, niin välillä on osattava ottaa matkustaminenkin relana. Niin ja alkaa tuo sakkovyyhti mietityttämään, pian on kortti "kuivumassa", jos vielä lipsahtaa ylinopeussakkoja. Sattui meillä Reetan kanssa edellisellä kerralla pieni hämmästyskin. Kun palasimme Helsingistä, emme löytäneet meidän autoa. Raahustimme ympäri parkkipaikkaa, se onkin laaja käsite, matkalaukkuja vetäen. Yritimme muistella mihinköhän silloin auton jätimme. Oli kauhean kova muisteleminen parkkipaikan lohkosta, sijainnista, sitten piti muistella auton väriä, merkkiäkin ihan ja rekkarissakin oli jokin muistisääntö. Muistimme kyllä molemmat yhden ojan, jonka yli pompimme tihkusateessa, kun kentälle oikaisimme, mutta emme auton sijaintia. Monen mutkan jälkeen löysimme sen ojan, mutta auto nyt ei ihan ollut siinä missä kuvittelimme. Se olikin ihan eri rivissä, ihan toisin päin, meidän mielestä hassussa paikassa... Mutta rekkari oli tuttu ja avaimet sopi, tulkitsimme olevamme oikeassa autossa ja karautimme matkaan. Onneksi saamme tänään ja huomenna olla osallisina vip-palveluun, niin ei tarvitse minun suunnistusvaistoillani löytää perille. Tässä vaiheessa on jo ihan aiheellista vilkaista kelloa ja vetää housuja jalkaan. Pakatakkin voisi ja hiukset kuivata. Matkaan...

MORKKIS

Eilen tuntui koko iltapäivän, että minulla on jotain... Jotain mikä pitäisi muistaa, jotain mihin tarttua, siis jotaki. Tsekkasin kalenteri moneen kertaan ja mielensopukoista kaivelin, mitä se jokin on. Päivä meni höyrytessä tyhjänpäiväisiä asioita. Oli aikatuluja ja niissä kiinni pitämistä. Päällekkäisiä aikabuukkauksia ja sinkoilua. Mutta niin sain sinkoiltua nämä joutilaan ihmisen ilmanaikaiset sinkoilut. Mutta se jokin mietitytti.
Nyt se sitten tänä aamuna, viiden jälkeen paukahti tajuntaan. Unohdin käydä luovuttamassa verta. Siis SPR oli keikalla täällä ja olen odottanut omaa luovutustani niin kauheasti. Varsinkin kun se viime kerta meni mönkään. Ajattelin toimivani nyt monissa asioissa toisin kuin viimeksi ja antavani elämän eliksiiriä pussillisen sitä tarvitsevalle. Sitten jätän moisen asian muistamatta, siitähän tulee morkkis, syvä sellainen.

Morkkis on muutenkin todella liipaisuherkässä. Sitä voi tuntea niin monesta asiasta. Pihassamme pitäisi tehdä monia fiksauksia, nyppimisiä, kitkemisiä, rapsutuksia ja kaivamisia. Mutta en ole saanut aikaiseksi suurempia. Olen vain fiilistellyt kun nauhukset puskee ruusuketta, tulppaani ilostuttaa, suihkulähde pulputtaa ja päivä päivältä vehreys voittaa. Mutta alan ihmisenä tiedän mitä, ainakin jotain mitä pitäisi tehdä, morkkis on siitä etten ole saanut tehtyä. Fanny suunnittelee paperille uusia oleskelupyörylöitä, polkuja ja pöydän paikkoja. Morkkis, kun en tartu lapioon ja saa aikaiseksi. Eihän se olisi kuin viikon homma ja tonnin menoerä, miksiköhän en siis tee... Tunnen morkkista, koska niin monen asian koen, että pitäisi. Hitsin konditionaali puskee jokaiseen jappaisuun. Pitäisi, voisi, haluaisin, olisi, menisi, tulisi, teksin jos... Ärsyttää moinen jossittelu ja jahkaaminen. Mikä minun on, yleensähän menen ja teen, ilman jahkaamista. Sitten vielä menen unohtamaan tärkeän asian, joka mahdollistaisi jollekin jotakin. Ärsyttävä ihminen. Olen.

Sitten aamuvirkun hippasuun. "Aijotko sää hippasta koko aamun?" No aijon, entäs sitten, minkä sille voin... Minua kun ei aamuisinkaan saa äänettömäski, hajuttomaksi eikä mauttomaksi. Olen herännyt neljältä, odottanut unta viiteen ja sitten ponkaisin ylös. Pistin kahvin tippumaan, koirat ulos ja lorruuttelin aamupesut. En hammaspesun takaa kuullut koirien koputusta oveen, en Ukkokullan karjumista. Kunhan vain purukalustoa puhtaaksi ajelin, etten oisi alitajuisesti hyräillytkin. Muka rentonakin. Siihen loppui rentous kun iski morkkis. Koirat eivät päässeet sisälle, ovi oli kiinni. Ukkokulta heräsi minun hippasuuni, hammasharjan ääneen ja koirien kolokutteluun. Sain raivoisan sanahelinän tyynyvuoren alta. Sitten minä onneton naputtelen konetta, sekin ääntelee. Keitin itselleni aamukahvit, keitin on keittiössä, kone makkarissa. Sitten minä moraaliton ihminen kannan kuppi kerrallaan kahvia koneelle. Morkkis tulee kupistakin, ihana uusi punainen Taika. Jaksan sitä pyöritellä, ihastella ja fiilistellä. Löysin sellaisen käteen sopivan ja sieluun sopivan kupin itselleni. Paremmalla moraalilla varustettu ihminen olisi tuollakin kupin hinnalla ostanut perheelleen vessapaperia tai jauhelihaa. Mutta minäpä ostin itsekkäästi kupin, sellaisen kuin halusin.

Nyt kun koko lauma pyörii kesän kotosalla, on sitäkin pitänyt makustella. Millaisen kesän lapseni saavat. Millainen herttainen kotiäiti lapsilleni olen. Morkkis siitä, kun jaan vastuuta, tehtäviä, pidän kuria ja rajoja. Pakotin, siis todellakin pakottamalla rohkaisin Fannyn yökylään. Vaikka kuinka iski kauheaa pelkopaniikkia ja maha lorahti heti sekaisin. Vaikka kuinka lapseni krampissa itki, vapisi jännitystä. Minä vain pakkasin kaverina, pidin sylissä, rohkaisin ja kannustin. Nyyhkyttävän lapseni vein sukulaisiin, saman ikäiseen laumaan yökylään. Moni olisi lähtenyt vapinaan mukaan, perunut koko homman, mutta minä vein ja jätin. Sillä tiesin, että Fannyn jännitystä ymmärrettiin, tuettiin rohkeutta mennä yöksi. Tiesin, että neiti onnistuu siinä, kunhan ottaa ne muutaman tärkeän askeleen. Ja hyvin meni, ei mitään hätää, kun minä auton nokan pihasta pois käänsin. Siellä leikki tasapainoinen, ilosilmäinen ja hymyilevä neiti. Fannylle on jäänyt muutama trauma yöreissuilta. Kerran tätini kuorsasi niin kauheasti, että Fanny soitti yöllä hakemaan kotiin, kun ei saanut metelissä nukuttua. Kaverinkin luota on tultu bumerangina. Leirillä iski oksennustauti, siis suihkussa lähti tajunta lähes ja sitä rataa. Liekö sekin ollut jännitystä. Eli onko moraalitonta viedä lasta uusiin tilanteisiin, jos lapsi haluaa olla vain turvallisissa piireissä. Reetan asuessa osastolla, Fanny koki senkin pelottavana. Kas kummaa? Maha oli aina kipeänä, jännitti, ei tullut uni ja piti pelätä vähän kaikkea. Vaikka sai olla koko ajan kanssani, laumassa. Eilen Fannylle nousi kuume, ihan kunnolla. Liekö taas herkkiksemme laukaissut koulustressin kuumepiikkinä. Tunnollisuuden perikuva, äitiinsä tullut. Minulla oli floristiaikoinakin tapana joulunpyhät maata kuumeessa. Lapsena sairastin aina kaikki lomat ja juhlapyhät. Eihän tunnollien ihminen voi työ- tai opiskeluaikana sairastaa. Eihän, sehän on moraalitonta.

Viikonloppuna meillä oli kaatosateessa grillibileet. Lähes toppavaatteissa istuimme terassilla ja sitkeästi grillasimme. Morkkis moisesta esimerkistä jäi, näinkö toimii vastuullinen aikuinen. Kylmällä ollaan ja pystytään sisällä, eikä palelluteta itseä pihalla. Sehän pitäisi lukea jo maalaisjärjen-käsikirjassa. Saimme myös yövieraita, kuinka ihanaa se onkaan kun talo on täynnä elämää. Mutta moraalinen mieli sanoo, että eipäs lipsuta rajoista ja eristyksistä. Hyvähän sen morkkiksen on olalla naputtaa, kun jopa normaaliudesta nautimme. Nauroimme ja hörisimme, emmekö tajua olla vastuullisia. Tai enkö edes minä äitinä sitä tajua, minullahan on vastuu. Valtava vastuu kannettavaksi, kunnialla hoidettavaksi. Viikonlopulle sattui myös muutamat juhlat. Mitä tein, no vedin kaksin käsin kaikkia herkkuja niin että posket ja satiinimekko rutisi. Mikäs tässä on kilojen kanssa naukuessa, jos en osaa suupalojani laskea. Oli mielttömän ihania juustokakkuja, voileipäkakkuja ja kaiken maailman herkkuja. Monia piti maistaa, mutta sitten jäi morkkis kun en ihan kaikkea maistanutkaan vaikka näytti niin hyvältä. Morkkis tuli myös syömättä jättämisestä. Otin juhliin puolet muksuista mukaan, puolet menivät kaverisynttäreille. Se oli Reetan kohdalla tehtävä poikkeus, kompromissi. Morkkis siitäkin, kun olin Reettaa kohtaan tiukan kurinalainen, en antanut periksi raivosta, kiukusta, kiristyksestä enkä itkusta huolimatta. Enkä myöskään omaa menemistäni perunut. Jälleen jätin lapseni isän kanssa kotiin ja nailonit vinkuen lähdin korkkareissani juhliin. Näinkö siis toimii hyvä äiti. No, meillä toimii...

Eilen sain jo hermopulttausta aikaiseksi Fannyn kuumeilusta. Mitä, miksi, pitääkö viedä kokeisiin, hoitoon? Olen nimittäin tämän päivän vielä kotosalla, sitten menossa pitkin ja poikin. Eli hoidanko ja hössötänkö vaiko jätänkö iskän harkinnanvaraisuuteen koko kuvion. Siinäpä taas pikkuiselle nupille pähkättävää. Fanny jo vapisi pelkkää ajatustakin, jos joutuu verikokeisiin. Samalla tytöt naureskellen muistelivat, kun kantasolukokeissa kävivät. Tuntui kuulemma, että kuolema tulee ja samalla miettivät tältäkö se tuntuu. Sitten tuli valoja, leijuvia hippuja, jalat meni löysäksi, korvat kohisivat, eikä tajunnut mistään mitään. Teki mieli karata, mutta jalat eivät toimineet. Sitä työnnettiin kauheaa putkea käteen, niin että meinas poikki mennä. Hirtettiin kättä niin että meinasi tunto mennä. Sitten piti saada Tuplapatukkaa ja pillimehua kun kuului vain viserrystä ja heikotti. Sitäkö se hemoklobiinikin on? Verna naurahti, kun tajusi saman asian irtoavan myös sormesta otettavasta puolukasta. Mutta sekin on kauheaa, jännittää ja pyörryttää. Reetta kaikkea tätä taas päätään puistellen kuunteli, niin verikokeita otetaan aina silloin tällöin... Joo ja työnnetään niitä putkia ja hirtetään kättä... Koettu on ja muutamaan otteeseen koetaan vielä. Eli kuinka minun kuuluu toimia, vai jätänkö toimimatta.

Minulla on myös kunnia olla kaasona loppukesästä. Mieletön heitto morsiammelta. Osaanko ottaa oikeanlaisen kopin aiheesta? Millainen kaaso olen? Olenko kaasona sellainen, kuin minun oletetaan ja toivotaan olevan? Olenko tarpeeksi vakavissani, tarpeeksi asiallinen, yleensäkään tarpeeksi? Olenko kerta kaikkiaan sopiva kaasoksi, vai olenko siinäkin pihalla kuin leppäkeihäs, niinkuin huuhaana muutenkin. Sulhanen oli heti päätöksen kuultuaan kysynyt meistä kahdesta kaasosta, onko morsian ihan varma päätöksestään... Meinaa meillä kaasoilla lähteä aina välillä mopo käsistä, kun mielikuvitus laukkaa. Mitäs jos en jotain muistakaan, joka onkin minun vastuullani. Mitäs jos missaan jonkin vastuullisen jutun samoin kuin tuon verenluovutuksen. Siis olenko tässäkin toivoton tohelo, vai löytyykö minulla sellainen vipu, jolla taablaan asian kunnialla. Minulla on vähän morkkis moisesta. Sekoittaako minunlaiseni ihmisen ja aikataulutetun omaishoitajan ja perheellisen arkirumba ja sen pyörittäminen toisten ihmisten tärkeimmän päivän suunnittelun. Olenko liian löysä asian suhteen. Voi kuulkaa, kyllä on pitänyt morkkistella tätäkin. Tietty nyt jos olisin napakka ja aikaansaava, saattaisin jopa hoitaa homman kotiin. Mutta kun välillä eksyn aina haahuilemaan omiani. Toki olen kaasoillut lukuisia kertoja aiemminkin ja olen yhä morsiammien kanssa väleissä, joten varmaan jokin on osunut kohdalleen. Toivon ainakin.

Perjantaista lauantaihin olen sitten kirjoittajakurssilla, odotan sitä tolkuttomasti. Onko se moraalitonta, sillä silloinhan en ole koko ajan perheeni ja lasteni ja koirieni saatavilla. Silloinhan leijun huuhaana tekstien parissa. Nukun ilman koko laumaa. Syön mitä haluan ja milloin haluan. Tai voin olla jopa syömättä. Istun syventyneenä oppeihin, teksteihin ja ideoihin. Pientä naputusta olen jo aiheen tiimoilta kuullut, moraalisaarnaa. Taasko, kauanko, yksinkö, pitääkö ja pakkoko? On, on ja on, mitään ei ole pakko, mutta haluan niin vietävästi. Tarvin, huomaatko nyt putosi konditionaali pois... En siis tarvitsisi vaan ehdottomasti tarvin ja haluan. Tahdon, moraalista viis.

HOMMA HALLINNASSA

Ihana kesäkuu; hyttysiä, aurinkoa, lämmön väreilyä ja linnunlaulua... Ei ihan, linnut laulaa kyllä, mutta on todella kylmää ja todella märkää. Siis suorastaan hyytävää, eilen myös myrskysi. Harmittaa sikäli, kun monilla on juhlaviikonloppu ja oishan se kiva juhlia lämmössä ja auringossa. Mutta mitäpä tuosta naukumaan, on mitä on ja asennoidutaan sen mukaan. Pihan kasvit ovat saaneet kasvuvauhtia veden myötä, se jaksaa aina uudelleen hämmästyttää. Kuinka paljon tapahtuu päivässä ja viikossa. Pian salaisuuksien puutarhassamme on käytävää ja nurkkausta joka suuntaan. Toki välillä meinaa unohtua, että isot nauhukset ovat kyllä näköeste, mutta eivät äänieste...

"Mitä sää täällä teet?", kuului eilen hämmästynyt kysymys. Uhmasimme lakeja ja laitoksia, sillä Reetta haki toikkarin ja jäätelön ihan omasta luokasta. Juhlasaliin emme menneet, kuuntelimme Suvivirren ja kesäntoivotukset ovenraosta. Kyynelhän siinä virren myötä vierähtäen lorahti, aina yhtä koskettava. Muistui mieleen omat päättäjäiset ja se vapauden tunne, kun alkoi kesäloma. Toisaalta eilinen palautti mieleen myös elämämme erilaisuuden. Toki viime vuoteen on valtava positiivinen loikkaus, sillä vuosi sitten olimme tiiviisti osastolla. Mutta kuitenkin. Kontrasti on valtava, jotenkin siinä vilahti kaikki vuoden takaiset tunnetilat ja muistonhiput kuin helminauhana mielessä. Mitä kaikkea vuoteen on mahtunutkaan, eipä sitä aina osaa arvata etukäteen. Mistä ihmeestä sitä muistaa jonkin ilmanaikaisen asian, kuten legginsien värin, linja-autopysäkin, ruoka-annoksen, tietyn kohtaamisen, tietyn huoneen, tunnelman, fiiliksen, portaiden lukumäärän. Hitsi kuinka paljon kaikkea vilisi mielessä. Toki Reetan hoidosta ja yleiskunnosta muistaa tietyt asiat, lääkkeeet, silmätulehdukset, crp:t sen vaihtelut, paniikin, arvot... muistan myös hauskoja asioita, jotka naurattavat vieläkin. Kämppäkaverin kanssa koetut juttelut, jolloin vanhemmilla oli nauruhermot kovilla. Muistoja on niin monenlaisia. Onneksi myös paljon niitä hyviä ja niitä ilmanaikaisiakin.

Lapsemme saivat toikkarit, vähäkö meidän muksut ovatkin toikkareiden perusteella hyviä. Siis olen todella tyytyväinen, positiivisesti vakuuttunut, että homma on hallinnassa. Olemme saaneet pidettyä pakettimme kasassa hyvin, olemme onnistuneet luomaan lapsillemme puitteet, että oppiminen onnistuu ja kiinnostaa. Tilanteemme ei ole aiheuttanut notkahduksia huolestuttavaan suuntaan tai tikittäviä paukkuja oppimisella ja käyttäytymisellä mitattaessa. Sitten olen viikon mittaan oivaltanut myös yhden laajan ja ison, tärkeän asian. En tiedä osaanko asiaa niin kirjoittaa, että sen ymmärtää, mutta nupissani se on hohtavana oivalluksen ohjenuorana. Olen sen kaiken tiimellyksen, tappelun ja taistelun seassa oivaltanut. Todeksi havainnut. Elämämme on tahtojen taistelua siinä missä ennenkin. Sitä se on ollut aina ja on onneksi jatkunut myös Reetan sairauden myötä. Siis mikä onni on tapella ja nahistella, no on se. Monien tutkimusten, kokemusten ja kertomusten mukaan tällaisessa kriisissä lapset muuttavat omaa käytöstään. Ajattelevat, etteivät halua vanhemmilleen aiheuttaa lisätuskaa tai huolestuttaa. Tai sitten tulee yllättäviä käytösmalleja. Moni sisar ajattelee, että heidän kuuluu olla kilttejä, jotta vanhemmat eivät rasitu tai huolestu heistä. Sisaret muuttuvat äänettömiksi, pakenevat omaan maailmaansa, tietokonepeleihin, saattavat eksyä väärään seuraan, hakevat lohtua päihteistä tai aineista. Turruttavat itsensä pakenemalla todellisuutta. Onnekseni olen tajunnut, etteivät meidän tytöt ainakaan kiltemmiksi ole muuttuneet. Siis he uskaltavat olla kotona omia itsejään ja hakea niitä rajoja. On perheitä, joissa on ilmennyt oppimisvaikeuksia, lintsaamisia, syömishäiriöitä, psyykkisiä ongelmia, itsetuhoisuutta, sulkeutuneisuutta. Tiedän myös sisaria, jotka ovat oman murrosikänsä "jäädyttäneet", silleen siirtäneet ja siirtäneet. Siirtäneet jopa useita kertoja sairauden ja kriisien myötä. Mutta kas kummaa se tietty murkkuikä ja käyttäytyminen paukahtaa sitten myöhemmin esiin. On pakko elää ja käydä läpi. Meillä onneksi käydään tätä esiastetta koko ajan, ainakin luulen sen sitä olevan. Onneksi sitä ei ole tarvinnut siirtää, kiltteytyä välillä, vaan se saa puskea esiin silloin kun hormoonit käskee. Tajusitko, oivalsitko mitä yritän avata. Eli mielestäni meillä ja muksuilla on homma hallinnassa. Hallinnassa siinä mielessä, että elämme hetkessä tässä ja nyt. Siis jos käämit keittää kiinni, niin antaa keittää. Kauhea, jos kaikki paukut pitäisi kiltteyden taakse säilöä vaikkapa pariksi vuodeksi. Mitäs sieltä sitten paukahtaisi. Tunnen vahvasti, että olemme osanneet purkaa tätä painolastia ja elämää päivän kerrallaan. Olen jotenkin niin huojentuneen levollinen, että meillä vanhempina on ollut oikeita ratkaisumalleja ja turvallinen verkko lapsille. Lapset ovat saaneet olla mitä ovat, kaikkine tunteineen. Onhan se hienoa, kun uskaltavat naukua rikkipoikkiuupuneelle äidille ja isälle. Eivät ajattele, että olisimme liika rikkipoikkiuupuneitä, ettemme kykenisi vastaanottamaan heidän kasvukipujaan. Se on mieletön luottamuksen osoitus lapsilta. Eli tällä viikolla olen oivaltanut, että homma on hallinnassa.

Eilen minulla oli kauhea päänsärky, stressijysäri moisista oivalluksista. Toki se on taas oman kropan viesti, että yksi stressi on lauennut. Homma hallinnassa, antaa siis särkeä. Lapsemme ottivat loistavasti kopin ja tarttuivat asioihin, jottei kaikki kaatunut mamman vastuulle. Koulusta palattuamme huusholli saatiin hetkessä mopattua, imuroitua ja kondikseen, kun typyt osallistuivat. Vitsi kuinka näppäriä, käteviä emäntiä. Tuplat tekivät minulle lahjakortit hierontoihin. Loistava oivallus sekin, ajattelivat laukaista päänsärkyä rentouttavilla hierronnoilla. Tajusin myös, että homma on hallinnassa siinä mielessä, että tarvitsisin omaa aikaa. Hiljaisuutta ympärilleni, tilaisuutta kuunnella omia ajatuksiani. Odotan siis niin kovasti ensi viikon kirjoittajakurssia, kauhea innostunut tutina. Minä niin tarvin tätä tai sitä, vitsi kuinka tarvinkaan. Haluan sanojen pyöriteltäväksi, itsekkäästi sanojen tanssitettavaksi. Voi kunpa joskus pääsisin johonkin muutaman päivän retriittiin; laahaavaa aikataulutonta meininkiä, tekstejä, samanhenkisiä ihmisiä, kirjoittamista, rentoutumista ja seisovat pöydät. Silleen huuhaana liidellen... Olen saanut ikkunat pestyä, kaappeja järjestettyä, huushollia päivitettyä. Olen saanut ensi viikon lentolippuasiat hoidettua, vip-palvelut tilattua ja asunnon yöpymistä varten hankittua. Sopeutumisviikkoa varten olen asiat järkännyt, laput palauttanut. Koen, että hommat ovat hallinnassa seuraavaksi pariksi viikoksi. Koulu on saatu hallintaan, paketti kasaan sen osalta. Nyt olemme saaneet jo aikatauluja Reetan vuositutkimusten osalta, sekin alkaa hahmottuman ja selkeytymään. Eikös tämä ole siis kaikin puolin hallinnassa, ainakin minusta on. Vähäkös olen tyynen seesteinen ja tyytyväinen, ainakin tänään. Toki onhan niitä pieniä jos isojakin asioita, jotka ovat yhä käsittelyssä, mutta laajempi kokonaisuus tuntuu selkeältä. Eli aamun hiljaisina tunteina, tai ei ne enää niin hiljaisia ole, tunnen että homma on hallinnassa. Nyt aamusaunaan katselemaan kuinka lämpö väreilee, hiki pisaroituu, lihakset rentoutuu ja sielu leijuu keveänä...