Minulla olisi kauheasti kaikkea muuta puuhantynkää, mutta tajuan yhä selvemmin joitakin asioita. Lyhyesti, minulla on syytä olla monestakin asiasta kiitollinen ja huoleton. Oikeastaan minulla on äärettömän helppo elämä, siis moneen muuhun verrattuna. Tai siis koen helppoutta ja oikaisen surutta, jotta niin kokisin jatkossakin. Voisin toki vaikeuttaa elämääni monilla ulkoapäin tulevilla ärsykkeillä, mutta en jotenkin ole viitsinyt siihen aikaani tai tämän hetkistä tajuntaani ja vajavaista jaksamistani uhrata. Toki monia ärsykkeitä minulle ei syötetäkään ja niitä ei ole olemassakaan. Eikös olekin selkeä aloitus...
Olen tajunnut näitä asioita omalla kohdallani, lukiessani ja kuullessani muiden taisteluista. Siis niin kuin muistakin taisteluista kuin syövästä ja kantasolusiirrosta. Ensinnäkin on hienoa, että olemme kaikesta huolimatta tämän syöpämyllerryksen kanssa näinkin hienossa tilanteessa. Niin hienossa ja hienossa, siis onhan se hienoa kun on lapsi joka jaksaa taistella, tapella, raivota ja olla oma itsensä. Siis on hienoa, että meillä on lapsi. Siis liikuttavan hienoa, siis todella liikuttavaa.
Yhtenä iltana meillä meni Reetan kanssa sukset ristiin ja neiti sanoi karkaavansa. Olin siitäkin onnellinen, vitsi mikä pimu, jaksaa karata kotoa! Kehotin ottamaan taskulampun ja tarpeeksi vaatetta mukaan, kun ei koskaan tiedä kauanko karkumatka kestää. Niinpä neiti puki itsensä huolella, ärjyen lähti. Olin onnellinen tuostakin, siis en tappelusta niinkään, vaan siitä että pimulla on sisua. Pyörällä se lähti, vihaisena. Minä hengittelin syvään ja päätin nauttia tuostakin hetkestä. Aikani puuhailtuani kaivoin tummaa kirsikkasuklaata esille, kaadoin lasiin kylmää rasvatonta maitoa ja istuin ikkunan ääreen. Nautin mausta ja hiljaisuudesta. Hengittelin. Kunnes autotallista vilahtikin karkulaisemme, joka olikin jo palannut. Hymyilin ja lennätin lentosuukon ikkunasta. Taas meni muutama minuutti ja sama karkulainen kurkkasi auton puskurin juuresta. Jälleen hymyilin ja lennätin suukon. Lapsella ja minulla oli kauhean hauskaa ja turvallista olla, juuri silläkin karkumatkalla.
Sain jälleen yhtenä päivänä odottamattoman puhelun lääkäriltä. Autonratissa meni heti kaasut ja jarrut sekaisin, samoin liipparit ja vilikut suuntavaistosta puhumattakaan, eksyin kotimatkalla. Sitä puhelua ei minun kalenteriini ollut merkitty, sehän tietää aina pelonsekaista paskahalvausta, kun näkee soittajan. Uskalsin kuitenkin vastata ja asia koski sytostaattien palauttamista tai siis jatkamista. Siis nyt suunnitelmaan kuuluu napata iltaisin sytostaatinpuolikas kotona, silleen ylläpitona. Ei muuta, kiitos ja kuulemiin, muuten suunnitelmat pidetään ennallaan. Tilanne kaikesta huolimatta todella hyvä, kaikesta paskasta huolimatta, niinkuin syövänmurusesta... Tämä oli taas tunne, että neulalla tökittiin saavutettua kuplaani, yritettiin tehdä siihen reikää. Siis olemme palanneet omaan kuplaamme, mahdollisuuden, toivon, perusonnellisuuden ja kodin turvallisuuden kuplaan. Tässä kuplassa meillä on hyvää ja turvallista olla. Sitä kuplaa on nyt viimeiset kuukaudet rikottu, pistelty, ratkottu ja puhkottu. Mutta taas se on ympärillemme tehty ja puhallettu. Eli tuntui, että sitkeään kuoreen yritettiin taas tehdä reikää, josta ilmat saadaan hitaasti karkaamaan. Onneksi se neula otettiin pois puhelun loputtua. Mutta sen puhelun aikana kerkesi siitä reijästä jo hiukan piuata ilmaa pihalle. Säikäytti jälleen. Nyt siis menemme yhä samoilla suunnitelmilla, jotka meille on annettu. Hämmentävä tunne, kun kuplassaan moisen tajuaa. Kärsivällisen systemaattisesti ja hartaasti kuukausien saatossa, uskoen vielä joskus tulevaan lypin puhtauteen...
Lapsillamme menee käsittääkseni koulussa hyvin ja ihan loistavasti. Siis he ovat hyviä oppilaita ja tunnollisia koululaisia. Minun teoriani koulunkäynnistä on aika simppeli ja yksinkertainen. Olen tajunnut, ettei kaikissa normi- saati syöpäläisperheissä aina menekään näin helposti. Suurkiitos koulumme opettajille ja inhimilliselle ymmärrykselle. Joustoa on löytynyt, silloin kun on tarvittu. Samoin isoa sydäntä. Tässä savotassa ei ole nipotettu ilmanaikaisista vaan on keskitytty olennaiseen. Olen sitä mieltä, että koulu on lasten työpaikka, josta he ovat itse vastuussa. Piste. Tämähän on tasan tarkkaan minun ja vain ainoastaan meidän perheemme käsitys, mutta meillä se toimii. Lasten kuuluu olla sen verran kartalla, että pitävät kiinni läksyistä, oppimisesta ja koealueista. Eli tunneilla kuunnellaan, tehdään merkinnät ja hoidetaan homma. En todellakaan ala kyttäämään netistä koealueita,- aikoja tai muita asioita. En todellakaan lue päivittäin raportointia missä mennään, millä sivulla ja miten toimitaan. Sen kuuluu lasten hoitaa itse. Heillä on loistava muisti, joten saavat itse huolehtia. Toki joitakin asioita merkkaan kalenteriin, kuten luokkaretken tai suuremman muutoksen, mutten todellakaan sanakokeita, läksyjä tai koealueita. Kalenterimme on niistä vapaa. Lapsilla on omat kalenterit sitä varten. Eli silloin luetaan, jos kokeet lähestyy. Jos aihe on vaikea, niin silloin lapsen kuuluu lukea enemmän... Niinkuin oppiakseen. Reetan kotikoulussa käymme välillä siitä vääntöä, että läksyt tulee tehdyiksi. Olen pyytänyt "jälki-istuntoa", mikäli lapsi omalla käytöksellään on laiminlyönyt tehtävänsä. Kyllä Reetan kuuluu opiskella siinä missä muidenkin ja huolehtia niistä itse. Apua annan tarvittaessa ja voin kuulustella sanakokeisiin, mutten todellakaan ole tyrkyttämässä apuani joka mutkaan. Tytöt hoitavat nämä monta kertaa keskenään, preppaavat toisiaan. Annan tehdä niin, miksi en antaisi. Tuloksena on kasista ylöspäin olevia koetuloksia, kiitettäviä lähes tulkoon järkiään. Ihan kaikilla, kyllä. Siis jos tämä homma toimii näin, niin miksi sitä sekoittaisin sekaantumalla. Eli pääsen helpolla, nautin siitä ja olen huoleton. Niin ja kiitollinen, tämä asia hallinassa.
Ystävät, omat ja lasten. On mieletöntä saada olla ystävien kanssa, jakaa asoita, kompata, ymmärtää puolin ja toisin. Kuinka he pysyvät pyörteissäkin rinnalla. Samoin lapsilla on todella hyviä ja ihania ystäviä. Olen myös ikionnellinen siitä, että lapsemme viihtyvät kotona. Ja siitä, että lapsemme ovat ulospäinsuuntautuneita. Meillä ollaan harvoin suljettujen ovien takana, ilman että tietäisimme mitä kukin touhuaa. Eli lapset eivät pakene peleihin, tyhmyyksiin tai sulkeudu. Syliin ja kaulaan kapsahdetaan tuon tuostakin. Meillä leikitään, nauretaan ja touhutaan paljon. Lapsemme eivät tylsisty, sillä aina he keksivät ihan itse puuhaa, milloin ompelevat, milloin näyttelevät, milloin leikkivät, milloin ulkoilevat, milloin tekevät tutkimuksiaan tai lukevat. Virtuaalimaailma ei hallitse päiviä, vaan he osaavat itse kehittää toimintansa. Tästä pidän todellakin paljon, vaikka pelaamisesta ollaankin montaa mieltä. Se kehittää, tukee kielitaitoa jne... mutta se on pelkkää fantasiaa, jossa vääristyy usein oikeellisuus ja kohtuus. En pidä siitä, että elämiä ostetaan, tapetaan ja tuhotaan... Elämää pitää elää oikeasti, eikä ruudun kautta vääristyen.
Sitten perhekuviot. On olemassa monenlaisia perheitä, ydin sellaisia ja muita sellaisia. Siis kaikesta taistelusta ja mutkasta huolimatta, meillä on tämäkin asia hyvin. Ei ole uusperheorganisaatiota, exiä, nyxiä tai yskinhuoltajuutta. Komppaamme toinen toisiamme niin myötä- kuin vastamäessä. Eihän sitä papin vihkiessä tajunnut, mitä kaikkea moinen fraasi voikaan pitää sisällään. Monta kertaa olisi juuri sillä "pimeällä" hetkellä ollut helpompi lyödä kantapäät vastakkain ja hypätä eri suuntiin. Tiedän, että moinen syöpäsavotta joko yhdistää tai erottaa. Mihin me sitten joskus päädymme, sitähän ei kukaan tiedä tai jaksa edes ajatella. Mutta nyt lillumme samassa liemessä toisiamme kompaten. Välillä liemi on sameaa ja könkköistä, välillä ihan siedettävää. Siis näöltään ja maultaan. Toki asiaa helpottaa suunnattomasti, se että vaimona ja toisena osapuolena on meikäläinen. Siis unelmayhtälö, kun tarkemmin ajattelee.;) Eihän tätä kaikkien pirttihirmujen kanssa jaksaisi! Eilen sain taas päänpudistusta ihan yksinkertaisista jutuista. Lähdimme hakemaan minulle suurensuuria taulupohjia miehen työautolla, koska ne mahtuivat sinne eivätkä omaan autoon. Siinä vehkeessä oli jälleen sähkörelettä ja avaajaa joka lähtöön, jotka onnistuin jo naputtelemaan sekaisin. Kun ne eivät ehtineet toimia ennen minua... Päädyin lopulta keskimmäiseen penkkiriviin istumaan, kun taulunpohjat veivät tilan koko pituudelta. Sitten kun ulostauduin, olinkin juuttunut sähköoven mekanismiin kiinni takkini nauhasta. Kauhuissani kiljuin, ettei ovea saa sulkea, sillä silloin pelkäsin hirttyväni helman kautta. Kärsivällisesti minut sitten sieltä mekanismista irroitettiin, enkä hirttynyt. Mutta kuinka minä sinnekin pystyin juuttumaan? Saan myös olla tyhjänpäiväinen huuhaa, saan siihen tarvittaessa jopa teknistä apua. Saan siis vallata keittiön tasaisin väliajoin ateljeekseni. On helpompi antaa minun tehdä kuin kieltää tekemästä, sillä saattaisin kohdistaa inspiraationi ja luovuuteni jollakin muulla käsittämättömällä tavalla. Siis vieläkin käsittämättömämmällä tavalla.
Saan mennä, harrastaa ja tehdä haluamiani juttuja. Kotijoukot sitä eivät estä, mutkia aiheuttaa ulkoapäin tulevat tekijät. Kuten sairaalat ja siihen liittyvät paineet. Saan mennä tanssimaan, silloin kuin tanssituttaa, oikeastaan minua jopa kannustetaan, mikäli olen notkunut liika monta lauantai-iltaa kotona. Se on oikeasti hermolepoa kaikille. Aikalisät puolin ja toisin ovat niin kauhean tärkeitä. Onneksi Ukkokulta saa olla töissä, muutenhan sukset olisivat jatkuvasti ristissä. Siinä tapauksessa karkulaisia olisi laumoittain, ei ainoastaan Reetta.
Vaikka elikoista on huolta, murhetta ja vastuuta, ne antavat kuitenkin paljon. Äsken nauroimme kippurassa Vienon nokkeluutta. Siis kuinka kissaneiti on kyennyt kaivamaan hiekkalaatikossa, joka on kannellinen ja ovellinen, niin että kakkakikkare onkin laatikon ulkopuolella. Ja kissa tunnollisesti kaapii ja peittää sisällä. Tollomme on nyt pallinpoisto-operaation jälkeen päättänyt ryhtyä ulkokissaksi. Takaterassilla oli talitinttejä parvi, joita Tollo ikkunasta seuraili. Pian Naukulasta kuului kauhea ryske ja kolli katosi. Se puski itsensä oven verkon läpi, siis niin että niitit irtosi. Siitä saakka kolli on ulkoillut säännöllisesti ja viihtyy moisessa ympäristössä. Terassinpöytä on sen lempipaikka, josta se ilmoittaa milloin haluaa sisälle. Vienoa emme uskalla päästää ulos, koska eihän se huuhaa kuule milloin vaara tulee. Nytkään se ei kuule, kun sille karjutaan, kun se repii tapetteja. Se ei kuule, kun sitä yöllä kieltää kaivelemasta kaktusruukkua. Se ei kuule omaa äänekkyyttään, sekös meistä hauskaa onkin. Tollomme on joutunut myös tappeluihin, yhtenäkin yönä meikämamma meni hakemaan kollia taskulampun kanssa yövaatteissa ja taloa kiertäen. Karmivaa, syyspimeää, tihkusadetta ja kauheaa volinaa. Valkoinen kissa löytyi kolmen kokoisena onneksi helposti ja kyllä minä kollia kehuin ja kannustin. "Kimppuun vaan, anna lähöt, tää on sun piha!" Sitten kannoin pussaillen kollin sohvalle nukkumaan. Tytöt ovat haavoja hoidelleet ja rupeja laskeneet.
Tänään meillä on kuulemma Halloweenit. Lapset ovat sopineet vieraan kanssa järjestelyistä, mää vaan peesaan. Nyt pienet kodinhengerttäremme meinaavat naputtaa mulle, kun "Keittiö on kuin pommin jäljiltä... Enkä kuulemma pistä tikkua ristiin, vaikka on illalla pirskeet, naputtelen vain konetta... Mitä tästä kuulemma tulee, jos kaikki lakkaavat tekemästä, kaikkien pitää kuulemma osallistua.... Äidinkin olisi syytä terästäystyä, eikä vain huuhailla omiaan. Hyvä on, mekin nakkaamme hanskat tiskiin, miltä se sitten näyttää... Keittiöönkin pitäisi saada joku tolkku...!" Kauheaa naputusta? Samaan aikaan tytöt stailaavat itseään irtohampailla, peruukeilla ja seiteillä. Ompelukoneellakin joku ajaa ylinopeutta, kauhea hurina. Vuorotellen käyvät minua säikyttelemässä ja koirat kantavat krääsää ees taas.
Illalla saimme nauraa kippurassa, kun lapset päättivät esittää pantomiimia. (Siis noinkohan se kirjoitetaan, johan pomppas?) No kuiteski. Minä sain kuiskata aiheen, kukin vuorollaan esitti ja muut arvailivat. Oli eri ammatteja, sitten luonteenpiirteitä, eläimiä, teonsanoja jne... Fanny esitti "isää". Se oli aika nopeasti arvattu, ainakin siitä, kun henkilö oikaisi toinen käsi niskan taakse ja toisella kaivoi napaa. Ihan selvästi, isähän se. Tessa esitti sitten erästä toista henkilöä... Arvauksia kuului, että hullu, seko, "syrkky", levoton tanssija, maalaaja, homolesbo, humalainen pöhölö, idiootti, läski tanssija tanssii latinalaisia ja menee sekasi askelissa.... Lapset nauroivat katketakseen, samoin esittäjä, samoin äiti nojatuolissa. Sillä kaikki nämä asiat kuulemma kuvastivat ja näyttivät ihan kohteelta, eli minulta eli "äidiltä." Vähäkö oli hauska oivaltaa jälleen, miten lapset äitinsä näkevät. Se hahmo ei ainakaan tylsä ollut, tuo on nyt lähinnä itsensä lohduttamista... Myönnetään. Mutta kunnon naurut tekevät niin nannaa!
Illalla kuuluu ilmeisesti näyttää pahalta ja hurjalta, tarviikohan minun oikeastaan tehdä sen asian suhteen kauheasti mitään. Kaverini pojat ovatkin jo vuosia sitten tuumanneet. "Kummatkohan tästä touhusta ovat enemmän innoissan, äidit vai lapset?"
Niin ja nythän on myös lauantai, pitäisiköhän sitten niillä Halloween maskeerauksilla ja vermeillä hypähtää myös tanssimaan. Nollata nuppi kunnolla ja löytää hauskuus niin monesta asiasta. Tänään en jaksa niuhottaa, en jännittää, en mittailla paineita, en murehtia kymppitonnin veromätkyistä, en haravoimattomasta pihasta, en epävarmuudesta, en omasta kunnosta, en huolista, mää vaan annan elämän viedä. Meillä on lupa ja mahdollisuus nauttia monesta hyvästä ja kivasta asiasta!
