TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 3. helmikuuta 2015

KUHINAA

Mietin aamun tunnelmia, päädyin kuhinaan. Sellaista kauheaa kuhinaa; kuin tupajumi, joka jyrsii ja nakertaa. Kuin muurahaispesä, jossa riittää vilskettä. Kuin ampiaispesä, jossa on monta roolijakoa ja tehtävää, tärkeä hierarkia. Missäs muualla kuhisisi? No, lähinnä tarkoitan omia aivojani, jokaista niiden kukkakaalin solmua, mutkaa ja lonkeroa. Kauhea kuhina, jopa kirvely tai krooninen kutina. Ollappa nyt putkiaivo, niin kuhisisi paljon pienemmältä pinta-alalta ja uskoisin kuhisevan paljon vähemmän kaiken kaikkiaan. Tai en minä tiedä, käykö putkessa kuhinaa, ovatko ne tai nämä aivot millään tavalla verrattavissa.
   Tiskipöydällämmekin kävi kuhina viikko sitten, kun pikkumurkkuarmeija hyökkäsi. Saimme heille syötit syötettyä, se kuhina loppui lyhyeen. Oikeastaan se antoi mielikuvan muurahaisten kuhinasta, millaista se on kun ajattelee määrän tuhatkertaisena. Samahan on, kun kuulee täivaroituksen, alkaa itsellä alitajunta kuhisemaan ja saman tien kutisemaan.
   Aamussamme oli myös kuhinaa, kun laumamme heräsi ja yövieraat samalla. Yhdeksän hengen kuhinat, ihan kiitettävä kellon kanssa kilpaa touhotus. Siihen eläimet lisäksi. Vieno sai luopua viime viikolla kissanaiseudestaan, sillä krooninen juoksu kuhisi kissaneitimme kropassa viikosta toiseen. "Viulua siis tapettiin" sen kolmekymmentä yötä, kuuron kissan tunteiden palolla ja tuskalla... Kissaneitimmehän on todella pieni sirpula ja juoksuaikana laihtuu entisestään, paino oli leikkauspäivänä vain 2,3 kg. Vain suuret siniset silmät ja valtavat korvat. Riepu, vaikea kuvitella kuinka kauhea kuhina kissamme sisällä on ollut. Nyt kissaneiti on tungettu puseronhihaan, josta leikkelin haavan suojaksi bodyn. Sellainen vaaleanpunainen raidallinen nakki, jolla tulee pää, häntä ja tassut ulos valkoisena pörrönä. Aluksi Vienolla oli käytössä muovinen ja kova kauluri, mutta se oli raukka niin surkea ja alistettu siinä, joten uhrasin yhden puseronhihan moiseen. Loistava keksintö, myönnän. Nyt siis harrastamme kissallemme haavanhoitoa, vierihoitoa, lempeyshoitoa ja tukihoitoa. Onhan se vieläkin hiukan ymmällään, mutta nuolee huolella kun tassuihinsa yltää ja pitää itsensä puhtaana. Hiha on huomattavasti kissainhimillisempi kuin kolisevan kova kaulus. Mutta usein vielä vapisee, piiloutuu tai näyttää alakuloiselta pieni, liekö haavassa kuhiseva kipu tai kutina...


   Eilinen päivä meni kellon kanssa kilpaa, kuhisten. Valtava määrä juostavia, hoidettavia, lappujen toimitusta, lippujen täyttämistä, hakemuksia, todisteluja, perusteluja, muistettavia ja tehtäviä asioita. Mutta pysyin aikataulussa ja sain tehtyä. Se antaa mielihyväkuhinaolotilan itselle. Kuhinaa oli myös omaishoitajien vesijumpassa. Omaishoitajien määrä kasvaa koko ajan. Mistä se kertoo? Ovatko omaishoitajat aktiivisemmin jumppaamassa ja osallistumassa? Vai onko määrä yhä näin suuressa kasvussa? Lankeaako hoito yhä enemmän perheelle ja läheisille? Säästääkö yhteiskunta, kenen kustannuksella ja kuinka paljon? Mikähän on monenkin omaishoitajan jaksamistaso? Onkohan sitä moneltakaan kysytty, vaikkapa kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana. Meinasi olla, etten ehdi mukaan altaaseen, mutta onneksi tuli ehdittyä. Se on kuitenkin hyvä asia, ryhmä johon tunnen kuuluvani. Ja saunassa kuhiseva lämpö saa myös ihmeitä aikaan, ei näy kello, ei kuulu kännykkä, ajantaju leijailee vesihiukkasina ja lämpöväreinä kaakeliseinillä. Sellaistakin kuhinaa kaipaan, välillä. Niin ja yksi tärkeä pointti jälleen... Sain tälläkin viikolla altaassa märän halauksen! Meinasi ihan unohtua koko asian hehkutus, hehkutin kyllä kun kotiin pääsin.


   Yllättäen, viime kuukausina, minulla on ollut myös kuhinaa sähköpostiliikenteessä ja perinteisessä kirjepostiliikenteessä. Useita ihania yhteydenottoja, tutuilta ja ihan tuntemattomiltakin. Mistähän se taas kertoo? Olen myös törmännyt kaduilla ja kaupoissa ihmisiin, jotka ovat osa tarinaa, jossa elämme. Mistä moinen suma johtuu, kuhina tällä sektorilla? Toisaalta ihanaa, mutta tietyt kohtaamiset saavat myös aivoissa valtavaa kuhinaa aikaiseksi. Muistoja, menetyksiä, tarinoita, pelkoja, epätietoisuutta, vuosia, kohtauksia, tapahtumia, tekstareita, kipua, tuskaa, päivämääriä... Kuhisten tämäkin todellisuus aina pulpahtaa mieleen, vaikka kuinka yrittää juosta edellä, ettei moinen saavuttaisi. Touhottaa, ryntäillä, säntäillä ja olla askeleen edellä. Mutta vaikka kuinka polkee menemään, niin kuhina on ja pysyy omassa nupissa. Siitä ei pääse mihinkään. Näin se vain on. Tiedän myös senkin, että näin se on ollut aina ja näin se tulee olemaan aina. Välillä kuhisee kauheasti, kunnes siitä saa jopa järjellisen niskalenkin, jolloin kuhina palaa siedettäväksi. Mutta on raivostuttavaa ja avutonta olla "kuhinamuurahaisarmeijan" hyökkäyksen kohteena. Jos niin kuin yhtään voit kuvitella. Harva kykenee muurahaispesässä istumaan kovin pitkään, mutta välillä tuntuu, että itseä istutetaan väkisin. Se siitä kuhinasta. Piste, pilkku ja huutomerkki!


   Perjantaina ja lauantaina osallistuin ihan hetken mielijohteesta johonkin, mihin en tiennyt osallistuvani. Perjantaina tanssin soolosalsaa kolme tuntia. Huomasin olevani kaikkea muuta kuin mukavuusalueellani, kun piti ajatella aivan kauheasti, minun kapasiteettiini nähden ihan liikaa. Salsasta kyllä pidän, kuubalaisesta letkeydestä ja uusista heilutettavien lihasryhmien löytämisestä, sekä tietenkin musiikista tansseineen. Mutta se, että minun piti itse omilla aivoillani antaa liikkumiskäskyt ja viedä kokonaista akkaa, olikin haasteellista. Pitkiä nopeatempoisia liikesarjoja salin laidasta toiseen. Olihan temppu. Minulle olisi riittänyt puolet lyhyemmätkin sarjat, ne olisin (ehkä) kyennyt muistamaan ja tanssimaan. Mutta niin minä sen kolme tuntia hytkyin nahka tiristen, mutta kyllähän otti kukkakaaliin, siinä missä uusiin löytyneisiin lihaksiinkin.
   Lauantaina jatkoin salsaa ja chat chaata neljä ja puoli tuntia. Tärkein tajuamani ja oivaltamani pointti oli se, että nämä tanssittiin parin kanssa. Jotta minä kykenen löytämään sen rentouttavan mielihyvän ja hauskuuden tanssista, siihen tarvitaan viejä. Toisin sanoen toinen saa päättää viennin, minä vain seuraan. Minun ei tarvitse muistaa itse ja yksin kuvioita, ei askelsarjoja, ei päättää käännöksiä, ei päättää milloin putkahdetaan käden ali, milloin on kainalon vuoro. Kunhan poljen vain salsan perusaskelta, toinen tekee muut päätökset ja minä vain seuraan mukana. Leijun ja letkeästi liitelen, hah. Vaikka lauantaina tanssimme paljon enemmän ja kauemmin, olin sen jälkeen paljon rentoutuneempi ja kuhina oli positiivista nupissani.
   Jos olisin tiennyt kuinka hyviä ja osaavia tanssijoita kurssille oli ilmoittautunut, tuskin olisi mukaan uskaltanut. Mutta kun en tiennyt ja olin hynät pöytään iskenyt, ei auttanut paeta. Mutta olinpahan amatöörisalsaopeillani (ehkä kolme tuntia aikeisemmin) loistavassa tanssiseurassa ja koin jopa pysyneeni ainakin osittain mukana. Omasta mielestäni tietenkin. Eli menin jälleen pois aika napakasti omalta mukavuusalueeltani, toki tunsin sen kauhean "minä en osaa, enkä kuulu tänne osaajien sekaan"-kuhinan. Mutta kyllä se kuhina nupista lähti, lämmön levitessä kroppaan salsatessa unohtui, kun ei siihen ehtinyt keskittyä. Kunhan salsasin menemään.
   Ukkokultahan perinteisesti kannustaa/painostaa/odottaa/rohkaisee minua tanssimaan ja käymään kursseilla. Ehkä niistä on jopa jotain myönteisiä vaikutuksia elämäämme aistittavissa. Siis onhan niistä, ette uskokaan kuinka paljon, siis ihan valtavasti. Niin, tarkkoja kurssien rajoja ei ole koskaan määritelty. No, nyt salsasta hullaantuneena aloin varovaisesti kyselemään, mitenköhän olisi kesäkuun alussa parin viikon salsatanssikurssi Kuubassa henkilökohtaisella opettajalla? Joka olisi tietenkin joku kiiltävänahkainen, nuori, rytmitajuinen, aito kuubalainen ja hikinen mies.... Silloin näin, että putkiaivoissakin alkoi olla kuhinaa, sillä ilme oli aika tuskaisen kysyvän toteavan hämmentynyt. Varmaan tajuatte, etten ole Kuubaan lähdössä, monestakaan syystä. Mutta pelkkä ajatus sai positiivista kuhinaa aikaiseksi. Enkä minä ollut ainoa, sillä tanssikurssilla kuhisi oikein kunnolla, kun moista isolla laumalla suunnittelimme. Toisaalta, jos minulta alkaa nämä turinat omasta elämästämme loppumaan, voisinhan heittää reissusta matkakertomusta iloksenne. Kuvailla millainen kuhina se Kuubassa käy...


   Tuplilla alkaa olla syntymäpäivä-kuhina-ajatuksia. Ensi viikolla napsahtaa rakkaille kaksitoista vuotta mittariin, aivan mielettömän upea asia. Jokainen uusi syntymäpäivä syöpää sairastaneen perheessä on enemmän kuin lottovoitto! Se on mieletön hyvyyden voitto ja saavutus, saatu mahdollisuus. On potilas sitten aikuinen tai lapsi. Se ei ole itsestäänselvyys, ei tule helpolla, ei taistelematta. Se on monen!!! tekijän ja huippulääketieteen kanssa yhteistyöllä saavutettu. En itke juurikaan Reetan asioita, olen siihen liittyvät kyynelvirrat sen tuhat kertaa tyhjiin itkenyt. Mutta nyt itken mieletöntä kiitollisuutta, huojennuksen tunnetta siitä että saamme olla tässä. Itken tulevia synttäreitä, niiden saavuttamista. Itken, kun saan siivota, kun saan leipoa ja rätätä synttäreitä. Enkä itkemisellä tarkoita sellaista surullisen kouristavaa yhyy yhyy itkua, vaan sellaista kyynelvirtaitkua. Itkua, joka tulee ääneti, syvältä, kuhisten, jopa hyvyydellään kouristaen. Sellaista suolaista, polttavaa, märkää, yllättävää ja helpottavaa itkua. Niin, enpä taas tiedä miettiikö teistä kukaan millaista itkua itse itkee tai millaista naurua nauraa. Mutta kun minulla on tuota kuhinaa olemassa, niin senkin analysoin. Jotta ymmärtäisin itseäni paremmin, suhtautuisin oikealla tavalla ja vakavuudella. Jos on oikein suruitku menossa, niin siinä ei paljon kuhista. Mutta nyt kykenen kuhisemaan virtaavasta itkustani huolimatta, se on minulle aivan kauhean tärkeä asia.


   Tänään minulla on tavoitteena ulkoistaa kirjoittamalla ja ajattelemalla loppuun monia keskeneräisiä asioita. Jospa turhakin ja kuormittava paikallaan junnaava kuhina helpottaisi, kun saisin niihin panostettua. Silleen tartuttua ja otettua jopa niskalenkin, selätettyä ja kuhinaani ymmärrettyä. Viime viikolla sain maratonipuhelun myötä kuhistua paljon asioita ystäväni kanssa. Kuinka tärkeää on keskustelu, vuorovaikutus, ymmärrys, kuulluksi tuleminen ja jakaminen. On sitten ihmisen olotila, asia tai kuhinan aste mikä hyvänsä. Ystävänpäiväkin lähenee, sekin saa aikaiseksi positiivista kuhinaa. On ystäviä, jotka ovat säilyneet ja jaksaneet mukana, on jopa uusia ystäviä, mikä jaksaa hämmentää itseä. Vaatii rohkeutta olla ystävä, kun tietää mitä kuhinaa elämme, olemme jo pitkään eläneet. Hitsi, kuinka kaipaankaan kuhinaa ystävieni kanssa. Nyt kuhisen laittamaan pyykit kuivumaan ja paneudun kirjoittamiseen (todella laaja käsite), sillä pian lapset saapuvat jo koulusta. Tavoitteena on pysyä kotona ja saada täällä asiat päivitettyä, edes jollekin tasolle, sillä nyt ei ole suoranainen pakko kuhista mitään muuta. Ainakaan kalenterissa ei ole karaokekurssia mainittavampaa merkintää.
   Tänään olen siis mielettömän hartaan kuhisevan kiitollinen ja luotan yhä kantavaan, pinnalla pitävään ajatukseen, että asioilla on tapana järjestyä... On hyvä huomata, että kirjoittamisen myötä kuhinani muutti muotoaan, siihen tuli positiivisempia asioita mukaan. Olipas hyvä, kun kuhisin tänne, sinulle ja teille.

1 kommentti:

  1. Kuhise, kuhise - kuhise niin, että korvat itkee. Kaiken kuhinan taustalla ON suuri ilo ja onni. Eikö?! No ON. Terveiset Meikusta!

    VastaaPoista