Viikon olemme saaneet paukutella kunnon pakkasissa. Luonto on ollut ja on yhä todella upea. Voi kuinka minä jaksan ihailla kaikkia sinisen sävyjä, valon leikkiä, timanttikuuraa puiden oksilla, taivaan väriloistoa, talviaurinkoa. Aurinko on paistanut kuin keväällä konsanaan, siis antanut hohtaville hangille jälleen uusia vivahteita ja sieluun toivon. Valon. Ainakin minä olen niin noista valonpisaroista kiksejä saava ihminen, edes muutama pisara silloin tällöin, saa ihmeitä aikaan.
Laiska kun olen, en minä pahemmin ulkoillut ole, silleen asiasta tehden olemalla ole. Mutta jouluhuuman jäljiltä ikkunat ovat vielä sen verran kirkkaat, että kykenen fiilistelemään ikkunoistakin. Ja olenhan tuota autonratistakin silmäillyt. Imen vaikutteita tuolleen puolihuolimattomasti ja ohimennen, kaiken muun touhotuksen lomassa. Pasi ja tytöt ovat saaneet aikaiseksi pihalle jälleen lumihotellin, viikko sitten suvikelillä se eteni hurjaa vauhtia.
Viikonlopuksi olemme suunnitelleet isohkoa maalausprojektia, jonka aikataulutamme itse. Tuplat aloittivat hirsipuun pelaamisen, Fanny on sulkapallotreeneissä ja Tepukka nukkuu, joten ei vielä kiirettä. Reetta nousi jälleen todella hyvän yön jäljiltä, nauraen tuli viereen ja pussailemaan. Sain nousta myös valmiille aamukahville, luksusta. Illalla Tessa oli rippikoulumerkkejä keräämässä nuortenillassa, muut paistoivat takassa vaahtokarkkeja ja tanssivat. Salaa kuvasinkin, hauskoja liikkeitä ;-) ja rytmitajua löytyy.
Omia kierroksiani olen tietoisesti laskenut nyt tammikuussa, sillä loppuvuodesta ei ole pahemmin tervejärkisiä havaintoja, kun revittiin joka suuntaan. Monestakin syystä. Ei siinä, hyvä oli kun loppuvuoden rutistuksesta kaikkine lieveilmiöineen selvittiin, mutta olihan se jopa päätöntä menemistä. Mutta pakko oli. Omaksi ja tasan muidenkin parhaaksi olen siis vauhtia hillinnyt, ottanut aikalisän. Luen paljon, harrastan passelisti, mutta pyrin myös asettumaan aloilleni. Tutustamaan tämän hetkiseen itseeni ja analysoimaan elämääni ja elämäämme. Tajuamaan, moniakin asioita. "Peili" on siis ollut kovalla käytöllä, kun olen yrittänyt itseeni tutustua ja löytää jotain... Vaikka jotain tuttua, jostakin. Samalla mietin myös kuinka tämä blogini rakenne ja tekstien sisältö ovat muuttuneet, yhä enemmän minun omiksi ajatuksikseni, joita teille tyrkytän. Onko se hyvä vaiko eikö? Mutta tavallaan reilun neljän vuoden aikana symbioosi Reetan tarinan kanssa on entisestään syventynyt, käy niin tiiviissä kimpassa keskenään. Ei ole vain Reetan tarina ja sitten muu elämä siinä sivussa, vaan kaikki määrittelee kaikkea. Niistä on muodostunut iso pallo, joka on kuin suvilumesta pyöritetty lumipallo, johon jää kiinni kaikki muutkin pihan tavarat ja ruohotupsut. Välillä sitä palloa on pyöritetty aika vähistä tarvikkeista ja lähinnä mielikuvituksen voimalla, mutta pallo on ja pysyy, kasvaa ja muuttuu. Olen myös saanut kommenttia, että ajatukseni ovat mielenkiintoisia. No joo varmasti ovat, toisaalta haluaisin tietää tarkemmin, mitä tuon kommentin takaa löytyy. Kuinka minua tulkitaan? Mitä mielenkiintoisuudella tarkoitetaan? Aika laaja käsite! Samalla kykenen havaitsemaan, että olen yhä enemmän sinut näiden asioiden kanssa, kynnys kirjoittaa vaikeistakin tuntemuksista on alentunut. Mikä varmasti säikäyttää monet, sillä eihän nyt kuulu julkisesti vaikka pelkoa kuvailla, pahuutta kirjoittaa, sehän saattaa satuttaa lukijaa... Mutta nämä kaikki asiat ovat vain niin tiukassa nippurissa, tiiviissä pallossa keskenään.
Samoin itku, jota turskauttelen vaikka kauppareissuilla. Lähinnä olen itkenyt isää, kun asiaa on käsitelty. Muistoja muisteltu, tarinoihin palattu. Saamme yhä hautajaisista kiitosta ja lämpimiä kommentteja, isän näköiset juhlat. Moni on pahoitellut kun itkuun pärskähdän, kun ovat sohaisseet arkaan paikkaan, mutta ei se minua haittaa se kuuluu tämän hetken elämäämme. Itku kuulemma puhdistaa! Vaikka itku valuu silmistä, kykenen puhumaan käsittääkseni järkevästi, ajamaan autoa, tekemään ostoksia, ostamaan tiskiltä 600 g kylmäsavustettua lohta, hoitamaan asioita, olemaan kassajonossa... Annan valua, jos on valuakseen. Tavallaan, jos mökittyisin siitä syystä, että en voi itkuani näyttää julkisesti niin silloinhan saisin mökittyä urakalla. Kun ei se itku anna aikatauluja milloin päättää virrata. Muistan jossakin vaiheessa Reetan sairauden alkuaikoina, kun itku virtasi jatkuvasti. Menin sitten Kelalle, pankkiin, verotoimistoon ja hoidin pakollisia asioita, ei se paikkaa tai aikaa katsonut. Kerroin vain, että se (itku) on ollut päällä eilisestä saakka, ei kannata välittää, kun tarvitsen uuden verokortin tai kilon keittolihaa.
Viimeksi kirjoitin, kuinka isän kuolemasta ei ollut mennyt virallinen tieto mihinkään. Sain yhdet ohjeet ja käskyn toimia, no eihän se ihan niin mene. Ei omaisten kuulu Kelan tiskille mennä eikä mihinkään muuhunkaan instanssin selittämään itse, että poistakaapa tämä ja tämä henkilö järjestelmästä... Soitin siis muutaman puhelun, lopulta, muutaman päivän selvittelyjen jälkeen, isämme kirjattiin oikeasti kuolleeksi. Korneinta oli, että maistraatista pyydettiin minua soittamaan sinne missä isä kuoli ja pyytämään, että kirjaisivat isän poistuneeksi... En suostunut, sillä minulla on kauhea esto päällä koko teho-osastoa kohtaan, on myös kohtuutonta laittaa omainen soittamaan kahden kuukauden jälkeen ja pyytämään moista. Selittämään ja kertomaan. "Laittakaapa rasti ja päivämäärä." Kansaneläkkeen lakkauttivat onneksi minun pyynnöstäni, sillä se juoksi pari kuukautta yhä. Mutta nyt tämäkin asia on saatu ajan tasalle, joskin mutkien kautta ja viiveellä. Toki minähän sotkin moniakin asioita jatkuvasti ja ihan oma-aloitteisesti, myönnän, mutta sain yhdeltä virkailijalta kuulla, ettei moista ole koskaan tapahtunut hänen aikanaan. Olen myös lakipuolen ihmiseltä saanut pahoittelut, samoin maistraatista, koska nämä eivät todellakaan kuuluu omaisten hoidettaviin asioihin. Sitähän minäkin, mutta nyt se on lopultakin virallista. Toisaalta olen lohduttautunut sillä, että isällä oli eläissäänkin tapana tehdä asioita omalla laillaan ja muutaman kommervenkin kautta... Oli meillä hieno isä... Niisk.
Reetan osastolla käyntiä siirsimme parilla päivällä, aikaistimme. Menemme jo maanantaina, sillä silloin tuli Ouluun muutakin käyntiä. Suostuivat, kun soitin, tai ainakaan kieltävää puhelua ei ole tullut. Reetta oli jo opettajallekin ehtinyt itse ilmoittaa muutoksesta. Toki minäkin sen kerron, mutta neiti hoitaa ihan omatoimisesti näitä asioita. Viime viikon kortisonikuuri meni edellisten tapaan. Posket punoittivat oikein kunnolla, useamman päivän. Satuin samaan kylään yhden syöpähoitoja saavan miehen kanssa. Kysäisin kortisonin haittavaikutuksista hänellä. Ilman, että alustin Reetan faktoilla. Tämä mies sanoi saaneensa pari päivää aikaisemmin sytostaatin kanssa kortisonia, ja posket punoittaa vieläkin! Sieltä se vahvistus tuli heti, sitä se lehahtelu ja puna on Reetallakin. Samoin herkkyys, kuulemma silmät kostuu tuon tuostakin, milloin mistäkin. Samoin sain kuulla toiselta henkilöltä, että hänellä kortisoni aiheutti ylikierroksia, oli todella vaikea keskittyä mihinkään. Oli saavutus saada yksikin sivu kirjasta luettua, kun olo oli niin levoton. Nämä asiat siis aikuisten kertomansa tukevat tasan Reetan tuntemuksia ja oireita, joten luulen jälleen ymmärtäväni asteen verran syvemmin neidin mielenliikkuja. Nyt käytettävät mielialaan vaikuttavat lääkkeet ovat onneksi tasanneet hurjimpia syöksyjä. Eli jälleen on sen suhteen löytynyt jokin "tasapaino".
Menin pitkästä aikaa omaishoitajien vesijumppaan. Oli ihanaa huomata olevansa kaivattu. Sain myös todella märän halauksen yhdeltä papalta altaassa, sain sen intopiukkana Pasille heti hehkuttaa. Minulle annettiin palautetta jälleen siitä telkkariohjelmasta jossa olimme. Kuulemma itkien ja kädet ristissä sitä on katsottu, jopa vertaistukiryhmissä asiaa on avattu. Liikuttavaa, sillä sekin tuntuu jo niin äärettömän kaukaiselta asialta. Myös tanssipaikoilla olen saanut palautetta, lähinnä miehiltä, sillä harrastan parsitanssia lähinnä miesten kanssa. Kyllä viimeksi kolme naistakin asiasta mainitsi. Se koskettaa ja tuntuu hyvältä, jos asia ja aihepiiri on syöpynyt ihmisten tajuntaan. Sillä mehän emme todellakaan ole ainoita ja monta kertaa tuntuu, että meillä on asiat yhä suhteellisen hyvin, kun vertaa muihin tarinoihin tai sairauksiin. Tärkeää on siis antaa kasvot ja ihmiset tarinan takaa, se kolahtaa ihmisiin syvemmälle kuin pelkät tilastot tai ulkopuolisten kertomukset. Samalla oma naama kyllä kuluu, entisestään... Joka asialla on monta puolta, jälleen.
Samalla uintikerralla törmäsin mummujen väitteeseen ja luuloon siitä, että olen ahkera tai aikaansaava ihminen. Siis kuinka paljon minä huijaankaan ihmisiä? Sillä tunnen todellakin olevani laiska ja lapamato, turhake, joka käy kierroksilla ilmanaikaisista asioista ja touhottaa tyhjää. Miksi minä näin koen yhä oman minuuteni? Miksi tunnen yhä syyllisyyttä olemassaolostani, vaikka hoidan tämän savotan parhaaksi näkemälläni tavalla ja pakosta? Milloin kykenisin hyväksymään tämän osaksi minua ja olemaan syyllistämättä itseäni? Onhan tuo nähty, että maailma ja yhteiskunta on pyörinyt ilman minunkin sohimistani. Joskin sehän on vain itsetuntoani syönyt, minua ei tarvita, kun ei yhteiskunta yhtään nilikuta vaikka minä ahkera ja työnarkkari en sähellä ja pistä itseäni likoon... Tämäkin on siis asia, jota yritän työstää ja ajatusmalliani muuttaa. Kunhan sen oikean vivun vain löytäisin, etten tässäkin sohisi väärällä kepillä. Plääh! Tsaakeli!
Olen myös ajatellut selättää peikkoja, joita on isoja ja pieniä, vaikka ja missä. Siis olen poistunut mukavuusalueeltani, vapisten ja maha kiertäen, mutta olen päättänyt kokeilla. Ilmoitin itseni karaokekurssille. Toki tyttöjen mielipidettä kysyin ennen napin painallusta. Musiikki on minulle tärkeää, on aina ollut. Ennen, nuorena, lauloin jatkuvasti. Kunnes vuonna 1993 lopetin laulamisen julkisesti, kun se kuulemma on kauheaa ja ärsyttää kaikkia. Olen minä siskoni selän takana laulanut Rin tin tiniä muutaman kerran karaokessa, mutta enempään en ole suostunut tai uskaltanut. Menin muka polleena, mutta kauhuissani kädet hikisenä sinne kurssille. Sanoin tytöille, että pakenen varmasti penkin alle, kun en uskalla... Tytöt olivat sitä mieltä etten taida penkin alle mahtua, ahtaat ne olikin, tajusin sen illan mittaan. Ajattelin siis laulaa tuon ainoan tutun biisin. Miten kävikään, 3000 kipaletta ja Rint tin tiniä ei ollut. Meinasin siis liueta paikalta, kun en kyennyt mitään muuta kappaletta tunnistamaan. Kaikki muut luikauttivat omansa ja minä vain hikoilin penkissä, en siis mennyt sinne penkin alle, sattuneesta syystä. Lopulta otin mikrofonin ja aloitin heilumisen jo intron aikana, oli muuten pitkä intro. Ja niin minä julkisesti, muiden edessä, mikrofoniin ja yksin ensimmäistä kertaa lauloin. Sain jopa positiivista palautetta ja sain vetää samaa biisiä kaksi pykälää korkeammaltakin, kun äänialaani testattiin... Voi hitsi mitä kiksejä, sillä pysyin nuotissa, pysyin tahdissa, pystyin nostamaan äänialaani onnistuneesti, pystyin puhaltamaan palkeet täysillä, pysyin pystyssä ja pystyin jopa nauttimaan! Tuo ratkaiseva ja ensimmäinen laulamani kappale oli Janne Hurmeen Suuttumaan. Seuraava meni penkin alle että kolisi, mutta sitä ei osannut muutkaan. Kolmas meni kohtuullisesti, vaikka osasinkin vain kertsin kunnolla. Neljäntenä vedin Kujun Dirlandaan, kerkesin jopa laulaa jokaisen sanan, vaikka niitä siinä riittää. Toiset kuulemma epäilivät, sillä se on aika napakka. Eli nyt sekin suunnaton peikko on saatu selälleen ja hiukan lannistettua. Ei sen puoleen, en minä todellakaan mikään guru luule olevani, mutta sainpahan niskalenkin. Olisihan minulla vielä muutama peikko kynittävänä, mutta ei mopolla mahdottomia, yksi peikko kerrallaan...
Varmasti monen mielestä jälleen ilmanaikainen juttu tehtäväksi ja luettavaksi, mutta minulle tärkeä. Voin toki kysyä, kestäisikö oma kanttisi? Kyllähän siinä omalta mukavuusalueelta poistuu aika napakasti, mutta se on välillä tärkeää. Se siitä hoilaamisesta.
Pasi teki eilen hitaasti hauduttaen, neljä tuntia, lihakeittoa kaksi kattilallista. Tytöt sillä aamunsa aloittivat. Nyt he kävivät jo pihagrillissä vaahtokarkkeja paistamassa. Pakkanen on laskenut liki puolella alkuviikosta, nyt on kymmenisen astetta. Tänään on suunnitteilla sitä maalaamista, kokkaamista ja varmaan illalla lähden auton kanssa liukastelamaan tansseihin. Tähän aikaan vuodesta lähimmälle tanssipaikalle on matkaa yhteen suuntaan yli 70 kilometriä, se on aika paljon se. Kimppakyydeillä menemme, lupauduin jo viikko sitten olemaan ratissa, sillä se ei ole minulle ollenkaan vaikeaa. Pasi olikin huolissaan jo, kun en tälle viikolle ole tanssimaan päässyt. Pasin mielestä olen miellyttävämpi ja hymyilevämpi ihminen kotonakin, kun välillä hytkyn muualla. No onhan se hienoa, jos vetää jankkaa ja salsaa pulssi kaakossa pari biisiä ja jaksaa yhä hymyillä. Nauttia moisesta. Toivottavasti itse kullakin teistä ja meistä on jokin asia, harrastus tai henkireikä, millä saa ladattua paukkuja arkeen. Tärkeintähän on, että harrastus jättää positiivisen mielikuvan ja naamalle virneen, sehän antaa vaikutelman myös latautumisesta. Nyt petaan petin, imuroin, puen päivävaatteet, suunnittelen mitä maalausprojektiin tarvitaan, kerään reppuun positiivisuuden ja eiku menoksi. Tulkoon tästä hilipati hippa, hyvä päivä ja hyvä viikonloppu! Sinullekin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti