EILINEN, OLI JA MENI JO

Tänä aamuna sain jälleen tajuta eilisen jo menneen.... Kauhea vauhti, noilla menemisillä, päivillä, elämällä ja kaikella. Niin moni asia on sitten silmänräpäyksen jälkeen jo mennyttä. Kokeileppa, räps, räps, räps, siinä meni jo ainakin kolme silmänräpäystä, kolme ajallisesti määriteltyä ainutlaatuista hetkeä. Sinne menivät menneisyyteen, tässä silmiä räpsytellessä, milloinkahan seuraavat räpsäykset ovat tarjolla?
   Kuinka ihmeessä sitä kykenisi tässä vauhdissa elämään juuri tässä hetkessä. Huoh, onhan se keikkuminen, pysyä siinä tämän hetken ajatuksen aallonharjalla. Mutta yritän, joka ainoa päivä, elää hetkessä. Samaan aikaan nousee mielikuva surffaajasta, joka on todellakin aallonharjalla, hänenhän pitää odottaa välillä niitä suvantokohtia ja uusia aaltoja. Siis päästäkseen uuden aallon ja ajatuksen aallonharjan huipulle. Eihän aina se yksikään aalto loputtomiin vyöry, välillä hiipuu ja muuttuu entiseksi aalloksi.
   Toki jokaiseen päivään ja tähän hetkeen kuuluu myös menneisyys ja tulevaisuus. Ne nivoutuvat ja määrittelevät juuri tämän hetken. Ilman eilistä en kokisi ja ajattelisi näin, enkä ilman huomista toimisi tällä tavalla... Ja juuri näistä asioista johtuen koen ja toimin tällä hetkellä ja tänään juuri näin.


   Selkokielistä ajatuksentynkää survon nyt eetteriin! Huomaatkos?


   Toisessa blogissani ajauduin jossitteluun, entäs JOS? Ajatus lähti tästä blogista, entäs jos laittaisin lapun luukulle ja sanoisin hei hei. Kun ei tämä elämä tavallaan tunnu muuksi muuttuvan, samaa jauhamista lukuisine eri vivahteineen ja taas jauhetaan, ja taas vaihdetaan vivahdetta. Ylitetään hetkiä, kompuroiden tai loikkien ja taas seuraavaan hetkeen. Välillä hyppylaukkaa ja välillä ei edes tajua sen sataa kolmeakymmentä hetkeä ylittäneensä, kun ajatukset ovat vaikka eilisessä tai huomisessa. Aallonharjaa ei hahmota.
   Oikeastaan ajatus ja jossittelu lähti siitä, kun Reetta tuli sunnuntaina hikisenä ja punaposkisena sählyä pelaamasta. Lauantaina tuplat osallistuivat koko päivän kestävään sählyturnaukseen. Sen hetken kontrastin rajun ja epätodellisenkin tajuaminen, se pisti jossittelemaan. Pienikokoinen hymyilevä sirpulamme tulee naama loistaen sähläämästä ja meikämamma odottaa kotona sytostaatti kourassa ja ajatuksineen jo ylihuomisessa ja polikäynnissä kontrolleineen ja lääkkeineen. Siis sen hetken kontrastit olivat aivan valtavat. Silloin ajattelin, että entäs jos ajattelisinkin lopettaa koko syövästä jauhamisen ja jättäisin koko sen todellisuuden taakse ja eläisin ihan vain tässä hetkessä. Ihan niin kuin mitään ei olisi ollutkaan, syöpää ja sitä todellisuutta meinaan. Jos sulkisin sen kannen lopullisesti ja tomuttaisin käsistä moisen aikajakson pölyt, jatkaisin kuin ei mitään. Hah, sulkisin sen pois mielestä, elämästä, hetkistä... Voiko niin tehdä, kun pitää kuitenkin se sytostaatti kellon tarkkuudella antaa. Kun pitää sinne kontrolliinkin oikealla kellonlyömällä mennä, ottaa vastaan se tietoisuus ja faktat. Miten sen samaisen hetken tietoisuuden voisi muuksi muuttaa? Tietenkin keveämmäksihän minä sitä tietoisuutta olisin muuttamassa, kepeämmäksi, semmoiseksi normaalimmaksi. Semmoiseksi pelkästään hikiseksi ja punaposkiseksi hetkeksi.  Mihin ei kuulu tuo taustalla vellova myrsky tai odottava sytosaatti. Kun tavallaan lapsi on juuri siinä hetkessä niin juuri siinä hetkessä. Upeana, hikisenä, aidosti maitohapoilla, adrenaliinipiikin kourissa, punaposkisena, nälkäisenä, haisevana, lihakset rasituksesta huutaen ja suu tarinaa suoltaen. Omana energisenä itsenään!
   Ihmetellen ihmettelen Reetan fysiikkaa, miten neiti jaksoi koko viikonlopun sähläykset? Ihme sissi. Ei neidistä näe kentällä kun se pistää kampoihin puolet suuremmille pojille, että hänellä ei ole ollut samanlainen lapsuus kuin muilla. Ei tasan. Hengitystä pidätellen kuitenkin pyrimme jokaisessa hetkessä olemaan jyvällä, milloin iskee notkahdus, väsy, milloin on syytä lopettaa turnaus, mikä on mitäkin. Ja neiti päästelee menemään pelipaidassa oma nimi kiiluen ja posket punaisena. Välillä käy meikämammaa katsomossa ojentamassa ja käskee olla huutamatta. Ja meikämamma unohtaa hetkessä ja karjuu kitarisat heiluen, kannustaa, iho kananlihalla ja penkissä pompahdellen. Niin täysillä jokaisessa hetkessä, ettei siinä muista olla huutamatta. Kunnes huomaa taas muutaman katseen kentältä tai tuntee tuuppauksen kyljessä, kun minua aisoihin pistetään. Tajuamaan, ettei lapsia saa nolata näiden tärkeillä hetkillä huutamalla kaikista isoimmin ja kuulemma ihme kommenteilla. Mutta kun ne hetket pistää unohtamaan, kun keho kihelmöi pelin temmellyksessä ja suu vain aukeaa suoltaen kannustusta, ohjeita ja epämääräistä älinää. Efektejä...
   Jokaisen hetken jokainen sykäys Reetalla koostuu niin monesta tekijästä. Eilisestä, menneestä ja huomisesta, vaikka onkin tämä hetki. Kuinka lapsi hyytyy hiihtäessä aivan hetkessä, mutta kas kummaa eilisiin päiviin kuuluikin se suonensisäinen. Posket lehahtelee muusta kuin urheilusta, kas kummaa viimeinen viikko vedetty kortisonia. Väsyttää, raivostuttaa, on levoton olo, kas kummaa sehän kortisoni vaikuttaa senkin päivän juuri siihen hetkeen. Itkettää, ihan siitä syystä, että jää käsityötunnit väliin kun joku tyhmä on juuri käsityötuntipäivälle varannut sen tyhmän lääkkeen ja sen tyhmän polikäynnin. Kun ei jokaista varausta ja hetkeä tiedä miten se olisi lapsen kannalta mielekkäimmin käytetty. Kuinka lapsella on kiire ottaa piikit, kontrollit ja lääkkeet vastaan, syödä lennosta ja mennä suoraan kouluun sairaalasta. Ettei hän menetä hetkiä käsityötunnilla pöllölaukkua tehden, koulua käyden, siinä hetkessä loistaen. Viis siitä, että kämmenselässä on yhä kanyylin reikä, teipattu tuppelo, hiukan lääke heikottaa, oksettaa autokyyti, käsityötunnit ovat melkein jo ohi, sinne ja kouluun on päästävä. Kuinka hukkaan heitettyä on lapsen kannalta ne hetket, kun jyrryytämme talvikelillä sairaalaan ja takaisin. Mitä kaikkea niidenkin matkustukseen käytettyjen "turhien" tuntien sijaan voisi niillä hetkillä tehdä. No vaikka sitä käsilaukkua, olla kavereiden kanssa, olla normaalisti oppimassa, vaikka syödä sitkeitä kumipottuja ja mautonta kouluruokaa ruokasalissa... Jos ei olisi tätä todellisuutta.


   Eilen oli siis polikäynti, se jota sunnuntaina ylihuomiselle suunnittelin. Minä kävin jälleen maitohapoilla, herkillä, stressipiikissä ja elin jokaisessa hetkessä jokaisella solullani. Ne eivät aina ole niitä miellyttävimpiä hetkiä, vaikka taustalla onkin vahva luottamus ja levollisuus. Onneksi kykenen noissa hetkissä uskomaan yhä siihen että asioilla on tapana järjestyä. Sillä muutenhan ne saattaisivat olla vielä rankempia hetkiä kokea. Polilla oli lääkäri, joka ei ole Reettaa oikeastaan ikuisuuksiin konkreettisesti kohdannut. Hän haeskeli valtavasta paperipinosta konkreettista kaaviota, jolla menemme, mutta helpotin hänen haeskeluaan kertomalla ettemme mene kaaviota. Kun tähän hetkeen ja elämäämme ei ole kaaviota piirrettävissä, menemme hetkissä, sykleissä ja sykäyksissä. Räpsähdyksittäin.
   Toissayönä Reetalle iski yskä, semmoinen röhisevä tukkoisuus. Kenties samaa virusta mitä nuo toiset ovat koko alkuvuoden röhineet ja yskineet. Keuhkot siis normaalit, korvat, nielu, äänet, tohinat, imusolmukkeet, painot, pituudet, veriarvot ja kaikki. Niin normaalia kuin tässä hetkessä voi vain normaalia olla. Hb 121, leukkarit 3,9, trompparit 195, diffi puhdas, neutrofiilit 2,4, alat 236, sekä IgG 4,3. Kyseinen lääkäri olisi sytostaatin kotiannostusta hiukan nostanut, mutta minä sen kyseenalaistin, sillä tilanne vaihtui jälleen lennosta. Koulusta kun Reetta saapui hän valitti oloaan ja mittasi kuumeeksi 38,7 astetta. Jälleen siinä hetkessä valahti kylmät väreet, heikotus, kauhu, kyyneleet, todellisuus. Mikä sen aiheuttaa? Sen kuumepiikin meinaan. Lääke? Äärirajoille vedetty nopeus kaiken suhteen jokaisen hetken maksimointi? Virus? Mikä??? Eli tänään odotan siis uutta puhelua, nostetaanko annostusta vai voiko vaikka tuo kuumepiikin ja röhän aiheuttama virus nostaa leukkaritasoa? Tarvitaanko ylimääräisiä labroja? Muuta? Mitä?
   Tällä hetkellä Reetta nukkuu kuin tukki, yhä, kouluun en laita. En siis tiedä kuumeesta, olotilasta, fiiliksistä, tunteista, kivuista... Annan nukkua, uni paras lääke on... Nuo tunnelmat selviää, jahka neiti herää. Yskää ei ole yöllä ollut, eikä kaiketi suurempia kipujakaan, kun kerran uni maistuu. Sen verran tiedän, jos omia aivoituksiani tiedoksi voi väittää.


   Eilinen oli raskas käynti myös isän kuoleman kannalta Oulussa. Muistin kuinka kolme kuukautta sitten meillä oli eilen vielä isä elossa ja tänään kolme kuukautta sitten meidän isämme lähti uudelle matkalle. Sekin on valtava aallonharja, sellainen nopea leikkaus todellisuudesta toiseen. Hetkien vastakohdat, mutta myös kaikkien menneiden hetkien kauneus. Sen hetken konkreettinen läsnäolo, kun moinen aallonharja taittuu, ylittyy... Ikävä itkettää, nytkähtelyttää, saa muistot vyörymään, kyyneleet kierimään. Samalla se lämmittää, naurattaa, jossitteluttaa, avaa ajatuksia, sulkee ovia. Kuinka paljon silloin koetut hetket määrittää tätä päivää ja useaa tulevaa hetkeä. Entäs jos? Ja samaan aikaan yritän opettaa, ja elää niin, ettei kannata jossitella...


   Meillä on vietetty kaksi päivää jälleen tuplien synttäreitä, ystävänpäivää, kyläilevän kummitädin synttäreitä ja tulevaa naistenpäivää... Kivoja hetkiä kummin kanssa, hetkiä jotka ovat aina niin vauhdilla ohitettuja. Vaikka olisi ollut monta kivaa hetkeä vielä suunnitteilla. Eilen sain myös kaksi muuta puhelua ystäviltä, mutta ne tapaamishetket lipsuivat ohi Oulun keikallamme ollessa. Hitsiläinen, aina mennä vilahtaa kaikenlaista ohi, luisuu käsistä, hetket eivät kohtaa. Pitää yrittää uusintoja...
   Reetta nousi juuri, aloittaa aamunsa eilisellä täytekakulla, kuumetta 37,7 astetta, yskähdellen ja ääni käheänä. Siinäpä tämän hetken faktat tajuttavaksi. Eilinen siis oli ja meni jo, ihan hyvillä asioilla ja uutisilla. Tässä päivässä porskutamme, hyvällä ruokahalulla. Jos suljen kaiken tajunnan ja inhottavan todellisuuden ulkopuolelleni, keskityn vain yhteen seikkaan ja tähän hetkeen ilman lieveilmiöitä. Olennaiseen, kuten eilisen täytekakun rippeisiin. Voiko hyvää ruokahalua käyttää silloin jos aloittaa aamunsa täytekakulla? Voi, jos tässä hetkessä on tarjolla hyvää täytekakkua ja kuumeeseen auttaa moinen. Ihan sama mitä ravintoneuvojat nyt ajattelisivat tästä valinnasta ja hetken oivalluksista. Nyt on jälleen täytekakun paikka, sillä moni asia on hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti.