19.4.2014

Tänään meillä on juhlapäivä, siis Reetan kantasolu täyttää yhden vuoden. Onnea ja kaikkea hyvää! Olemme pitkällä, hyvällä sykkeellä ja mennyt vuosi on jotenkin todella kaukainen muisto. Mutta samalla muistijäljet ovat äärettömän arat, hauraat ja ovat yhä vereslihalla. Jostakin alitajunnan sopukoista ne puskevat yhä satuttaen, vaikkei niitä edes tietoisesti haluaisi kaivella. Ne ovat ne alitajunnan muistijäljet, tunnemuistot. Samalla olemme taas kerran sellaisella näkymättömällä viivalla, jossa ajatukset sinkoilee valtavan suurista asioista ja tapahtumista arkeen ja tähän hetkeen.


   Tuossa yökkäreissä venyville lapsilleni mainitsin, että meillä on yksivuotisjuhlat tänään. Kuka? Mitä? Aikansa arvottuaan Verna muisti, kantasoluhan se täyttää yhden vuoden. Reetta siinä tyytyväisenä puhumatta virnuili, kun muut arpoivat ja hoksasivat. Mitä siis kuuluu kyseiseen juhlapäivään, höh ja huh, vaikka ja mitä. Näinpä siis sulassa sovussa ja sekamelskassa pläjäytän päivän ohjelmistoa teidänkin luettavaksenne. Menköön ihan tajunnanvirtana, sillä se on rennointa itselle...


    Laitan kuulumaan ajatusteni taustalle Mattia ja Teppoa, virittäydyn iltaa varten. Tytöt notkuvat sohvalla, vaihtelevat viestejä ja suunnittelevat päivää. Aikomuksena on kiertää trulleina, sillä meillä virpomispäivä on tänään. Reetta haluaa olla tänä vuonna enemmän mummeli, kuin noita. Tiedossa on siis minun kaappieni ja vaatteideni tonkimista. Muistan yhä kevään 2011, kun saavuimme Reetan kanssa sairaalasta kotiin. Näimme trullilauman raahautuvan tiellämme, tunnistin omat juhla- ja himinävaatteeni kiiltelevän upeasti auringossa. Taksin takapenkillä oivalsimme Reetan ehtivän mukaan. Systerit olivat katsoneet Reetalle vaatteet valmiiksi. Iskimme kaljuun päähän peruukin, sutaisin naamaan pisamat, näpyt ja punaposket. Ja neiti oli hetkessä valmis pikkunoita. Se tunne oli hämmentävä ja ihailen yhä lastemme heittäytymiskykyä. Kortisonin turvottamana ja suoraan rankalta hoitojaksolta sairaalasta, kalju vain peruukin alle ja menoksi. Kun itse on ollut voipunut ja tyhjiin pumpattu, niin lapsi jaksaa vain porskuttaa.
   Nyt Reetta on sänkymme alla, vain jalat näkyvät. Ateljeevarastostamme tsekataan löytyykö noitahattuja. Neidillä on hiukset silmillä ja sekaisin, kun hän tuossa seikkailee. Jalat ovat yhä paljaat, pitkät upeat sääret, yläkropassa löytyy jo vaatteita. Minulla on omaa mekkoarsenaalia yhä evällään, sillä systeri kävi eilen vaatekaapillani. Minulta löytyy yllättävän paljon hameita ja mekkoja, pitäisi enemmän käyttää itsekin. Toisaalta sama mekko menee minulla tunikana ja lyhyemmällä systerillä mekkona. Monikäyttöistä. Ennen iltaa lapset ehtivät samoja mekkoja trulleina käyttämään. Pikapesu ja illalla ne on itsellä päällä. Jotensakin tyhymän hauskaakin, outoa, monikäyttöistä ja toimivaa.
   Itsellä on jännä olo, sellainen kaksijakoinenkin. Miten minun pitäisi suhtautua ja toimia, mikä on aina oikein ja oikea tapa suhtautua. Kuka sen määrittää, vai saanko ihan oikeasti tehdä ja toimia miten itsestä parhaalta tuntuu. Näihin itsekkäältä kuulostaviin toimiini saan kannustusta ja luvan kotoa, siksi näin voin toimiakin, vaikka joku ulkopuolinen sitä kritisoikin. Tavallaan tiedän, että meillä on "vakava" päivä kantasolun vuosipäivästä johtuen, samaan aikaan moni asia on suunnattoman kevytkenkäistä ja hauskaa. Kuplivaa ja kevyttä. Pasi on töissä, pitäähän jonkun meillä töitäkin tehdä. Jotenkin harmittaa tällainen pätkitty työviikko. Pasilla olisi ollut mahdollisuus lähteä Taivalkoskelle mökille pääsiäiseksi, mutta tämän päivän muutama työtunti rajoitti lähtemistä. Olen myös tällä viikolla törmännyt useaan tapaukseen ja henkilöön joka on sairaslomalla. Kuinka sopivaan saumaan sattuukin noita sairaslomia, kun on muutenkin tällainen resumpi viikko... Tässä vaiheessa puskee yrittäjyysmuistot alitajunnasta, saikkulappu on helppo lyödä pöytään kun on kivaa suunnitteilla... Saattaahan tämä olla sattumaakin, mutta, mutta sairaslomakynnyksen korkeus on eri henkilöillä eri korkuinen. Nyt kuuluu tuttu biisi, jännä miettiä tanssiakselia samalla. Antaapa yrittäjyysmuistojen olla.
   Luulin minulla olleen jaloissa rasitusvammoja tanssista, mutta en loppujen lopuksi tiedä mitä ne oli. Kävin kahdesti labrassa ja päivystyksessäkin. Kautta kropan niveleni olivat kipeitä, turvotusta ja kaikkea siltä väliltä. Kolmisen viikkoa tauotta, yhä lisääntyen. Välillä ei tahtonut sopivaa kenkää jalkaan löytyä ja vaapuin kuin ankka. Sormetkin olivat nakit ja sätkivät kivuissa. Nyt oireet ovat pois, jäljellä vain enää "oikeaa" rasituskipua rasitettaessa. Labrat loistavat, eli syytä ei löytynyt. Tällä viikolla törmäsin puhelimitse myös ihan toisessa yhteydessä kauan sitten samoja asioita läpi käyneeseen syöpälapsen äitiin. Puhelu oli siis yllättävyydessään loistava, siinä samalla tämä henkilö kysyi miten minun oma kehoni voi tällä hetkellä. Hänellä oli lapsen hoitojen ja viiden vuoden kamppailun jälkeen oma kroppa aloittanut oireilunsa. Uskon näiden kipujen olevan myös viestejä oman kropan äärilaidoilla olosta ja viestejä kaikesta koetusta. Mikäpä siinä, sen kun viestitelköön, kunhan viestittely ei jää päälle... Kuuntelen ja yritän ymmärtää, suhtautua järjellä ja lempeydellä.
   Tanssissa olen mielestäni mennyt asteen syvemmälle, siis kykenen jo hahmottamaan mistä milloinkin on kyse. Alkuun en kyennyt muistamaan tai tajuamaan, kunhan tanssin mukana. Nyt musiikki, tutut biisit aukeavat aivan uudella tavalla, kykenen ne näkemään askelina, hakemaan laajemmin kokonaisuuden. Samaa jaksaa systerini hehkuttaa, on hienoa jakaa moinen hurahtaminen yhdessä. Saatamme puhua tanssista lukemattomia kertoja, kokeilemme kuvioita, avaamme ja jauhamme. Jopa meidän äiti on olalle taputellut ja kannustanut. Samoin isä on myötämielinen ja ymmärtää. Äitikin kuulemma voisi lähteä mukaan, mutta rollaattori hidastaa! Tässä vaiheessa vedin hengästyksiin asti buggia ja fuskua, kunnes törmäsin kaappikelloon pyöriessä... Löytyi niin hyvä poljenta, ettei voinut istua koneella.
   Suostuin juuri omaishoitajuuden haastatteluun ja lehtijuttuun. Mielestäni on tärkeää pitää meteliä meistä/näistä/teistä arjen vastuun kantajista. Osa ihmisistä saattaa olla hiljaa omaishoitajina vuosikymmeniä. Minä olen nuorimpia, joka pyörii milloin vesijumpissa ja missäkin.  Toki omaishoitajia on lukuisista lapsen sairauksista johtuen myös minuakin nuoremmissa. Toimittaja on entuudestaan tuttu, uskon siitä tulevan hyvän haastattelun. Hänen kanssaan pääsimme kerran todella syville vesille kävimme loistavia keskusteluja laajasti. Se ei ollut vain sanasta sanaan kopiointia, se oli loistavaa heittäytymistä ja vahvaa ammattitaitoa. Niin noihin tanssiaskeliin, odotan että illalla törmään lukuisiin tanssikurssikavereihin  ja saan testata livenä paritanssia. Tanssituttaa niin. Se on niin loistava tapa kuntoilla, latautua, relata ja nollata. Kannattaa kokeilla;-)
   Keskiviikkona minulla oli henkisesti raskas päivä, kun kaikki vyöryi alitajunnasta päälle. Onneksi kykenin keskiviikkoiltana kursseilla pääsemän ajatusteni yli, keskittymään ja voimaantumaan. Kurssin jälkeen olo oli onnistunut ja vahva, kannatti kapinoida ja jauhaa asioita kirjoittamalla, jäsentelemällä ja tanssimalla. Nyt kävi trulleja ovella, pelkäsivät Reinoa. Eli nyt ovikello soi tiuhaan ja trullit virpoo, antaa oksia ja ne palkitaan. Palkkiokori on valmiina, se mitä on karkkeja jäänyt syömättä... Meidän virpomisvitsa-ateljee on ollut ja näkyi olevan yhä pesuhuoneessa. Välillä siellä on ollut askartelemassa omat ja serkkutytöt. Tänään seassa makoili ja kujeili myös Tollo. Ihana seurata. Komea kolli kyljellään ja höyheniä suussa. Vieno ei muuten osallistunut, taitaa sulatella tonnikalaherkkuja jossakin. Nyt Fanny on vaatekaapillani. Kuuluu yksi serkkutyttökin meille saapuneen, kierrätän kohta koko laumaa autolla kauempana. Kotikylälläni ja niin edes päin. Pasi menikin töihin pyörällä, sillä saan suhata ees ja taas. Onneksi siihen on mahdollisuus. Imurikin kuuluu liikkuvan vaihteeksi. Meillä on siivottu sen "kymmenen" kertaa ja taas pitää huushollata. Talvivaatteiden ja -kenkien vekslaaminenkin on meneillään. Monta monituista koneellista pyykkiä... Onneksi ulkona on voinut kuivattaa, ihania raikkaita lakanoita ja pyyhkeitä on kaappi pullollaan. Typyt vaihtoivat huoneisiinsa myös verhoja ja stailasivat, ihanan oma-aloitteisia. Eilisen Pasi ja Fanny, illalla myös Reetta tekivät terassin laajennusta. Itse näkisin siinä loistavan tanssialustan... Pöydät ja grilli vaan veks ja jamit pystyyn. Kiertokirjeellä oma tanssiretriitti vaan pystyyn... Suihkulähdekin pulputtaa, harvoin se pääsiäisenä ääntelee ja pulppuaa. Nyt Matti ja Teppo esittää valssia, minäpä osaan jo hidastakin sellaista. Olen oman mukavuusalueeni ylittänyt ja oppinut jotain kivaa ja uutta. On haasteellista osata viipyillä kuten hitaassa valssissa ja rumbassa, se koukuttaa. Nyt meni yhdellä trullilla kulmakarvat vinoon, kävin hinkkaamassa ne pois. Reetta ei ole ottanut vieläkään aamulääkkeitä, pitäisikö kilahtaa. Huomenna on yhden systerin pihatalkoot, niiden piti olla jo eilen, mutta siirsimme sateesta johtuen. Eilen meillä oli ja kävi viisi, eiku seitsemän tai oikeastaan kahdeksan vierasta, tykkään niin kun ovi käy ihmisiä menee ja tulee. Kävimme myös mummulassa, tai itse asiassa Reetta olikin sillä yötä kahden serkkunsa kanssa. Siellä sitten kokkasimme isolla kokoonpanolla ja hoidimme keittiön kuntoon ja jatkoimme matkaa. Tällä viikolla vanhempani halusivat minun maalavan makkarinsa seinälle lehdettömän puun. Pyyntö tuli kyllä niin puskasta, että tartuin siihen heti. Isä köllötti sohvalla ja silmät ymmyrkäisinä kuvitteli ja selitti millaisen puun seinälleen haluaa. Äiti komppasi... Niin me sitten Reetan kanssa yhdessä heidän visionsa toteutimme, siitä tuli aika kiva. Ideaa jatkoimme, josko siihen maalattuun koivuun Väinöä varten ripustaisimme jonkin istumalaudan, pääsisi kollikin fiiliksiin sisällä, eikä tarvitsisi pihalle mennä. Ensimmäisenä yönä isää kuulemma jännitti kaatuuko ne koivut päälle, ei kaatuneet. Illalla Fanny kyykki terassin kimpussa viimeisenä, oli niin monta visiota mitä piti hioa. Porakoneenkin käytön tytöt oppivat, siis Reetta ja Fanny. Tessa kohelsi kuin äitinsä konsanaan, nojasi yhteen kiinnittämättä olevaan testitoloppaan. Onneksi tätin refleksit olivat nopeat, sillä suunta oli suoraan kohti.
   Tuossa vilahti mieleen, lentoliput, epikriisit, vip-palveluiden tilaamiset, yöpaikan varaaminen, aikataulutukset ja taksin tilaaminen maanantaille. Kuntotestiä varten Reetalle sisäkengät mukaan. Pitää muistaa uusia reseptejä, monessa loppuu veto toukokuussa. Hyljintälääke ja estolääkkeetkin ovat tyhjenemässä, mutta tilaan vasta kun olemme jutelleet niistä lääkkeistä ja jatkosuunnitelmista Helsingissä. Iskee aina semmoinen kuristava paniikki, ihan puskasta sekin, kun asiat juolahtaa mieleen. Paniikista toiseen, Reetalla on tullut muutama outo ylilyönti. Kuulemma paniikkiolo. Yksi yllättävä oli torstaina pääsiäishartaukseen meno kirkkoon. Kaikki oli ihan ok, kunnes pääsimme kirkon pihaan, neiti alkoi hokemaan että haluaa heti pois, ei halua mennä muiden ihmeteltäväksi, ei uskalla, ei halua jne. Ei halua olla silmätikku, pelottaa, kaikki katsoo jne. Niinpä me emme sitten menneet, vaikka se oli harkittua. Jotenkin omat voimavarat olivat yllätetyt, joten palasimme takaisin. Sama paniikki iski mummulaan yöksi menosta, vaikka Reetta oli sinne itse menossa, halukas. Se paniikki kyettiin ohittamaan, voiko tutumpaa ja turvallisempaa paikkaa olla kuin lähisuku. Voin vain kauhulla kuvitella mitä kouluun pääseminen tuo tullessaan. Onneksi tiedän paniikista paljon itsekin, yritän ymmärtää ja kannustaa, kuunnella. Oliko nämä niitä psyykkisen puolen seurauksia vai olisiko ne tulleet joskus ilman tätä tarinaammekin. Tiedä tuota, siihenkään tuskin on vastauksia olemassa.
   Tyhjensin tiskikoneen, latasin uudet, siivosin keittiön. Jospa tänään en suuremmin pyykkäisi, ehkä vain noita trullikuteita trullaamisen jälkeen. Imuroida pitäisi jälleen, mutta tänään en moppaa. Riippukeinulle haluan tolopat kesäksi, entisen riippukeinun paikan on vienyt kissoille rakennettu naukula. Olen jälleen viihtynyt auton ratissa, kesäkelit ja nopeusrajoitukset. Mikäs on päästellessä, musiikkia kuunnellen, milloin milläkin kokoonpanolla. Tyttöjen kanssa automatkamme ovat yhteislaulua, muutamaa taistelua ja taas laulattaa. Kivaa. Illalla olen jälleen liikkeellä omalla autolla, se on mieletön vapauden tunne. Saa itse mennä ja tulla niin kuin passaa, ilman suurempia kompromisseja ja järjestelyjä. Tytöt tulivat kotiin pajunkissoja sylillinen mukana. Kissat olivat pulskia ja valkoisia. Yksi kysyi minulta onko ne pajunkissoja? No, meitsi tienkin laukaisi "eiku koiranputkia", heti pääsi märy ja pajut lensi pellolle. Se typerä laukaisuni meni todesta, olihan jälleen työ saada lohdutettua ja selitettyä moinen. Sillä pajunkissat ovat mielestäni tunnistettavampia kuin aikoihin, miksi omaan tietoon ei voinut luottaa? Ihmeellistä blondiutta.
   Ruokaakin pitäisi suunnitella, ajattelin lihaa paistaa. Mutta taidan paistaa vasta trullikeikkojen jälkeen. Näyttivät syöneen tukevat aamupalat. Nyt kävi ovi, jäin niin sanotusti yksin, elikoiden kanssa. Jännä, heti hulmahti syyllisyys ja tekemättömät työt mielestä. Onhan noita. Vedin yksinäni valssin, keskityin askeliin ja torjuin moisia ajatuksiani. Koirat seurasivat ihmeissään jälleen valssaamistani. Jännä tuo Matin ja Tepon musiikki, tavallaan en ole koskaan sitä tietoisesti kuunnellut, mutta jostakin syystä osaan sanat. Biisit ovat tuttuja vuosikymmenien matkalta. Vuosikymmenistä tulikin mieleen tuleva luokkakokous. Kokonaista kaksikymmentä vuotta sitten olen floristihortonomiksi valmistunut. Mihin nämä vuodet ovat menneet, sillä olen muka yhä se sama lievä kaksivitonen. Kurtistan otsanahkoja tässä välissä. Tuntuu, että se on yhä osa minua, se floristihortonomius, vaikka vettä on virrannut tulvienkin tässä välissä. Kivaa odotettavaa, hämmentävää ja kaikkea muuta. Olen jo unissani ollut moisissa kokoontumisajoissa, muistelimme menneitä. Olimme kaikki yhä niitä entisiä nuoria.
   Siihen jäi taas sängylle epämääräisiä myttyjä vaatteitani. Jännä, ettei ne tahdo takaisin kaappiin tietään löytää. Vieno seuraa kursoria pää keikkuen. Olemme laittaneet talven jälkeen Vienolle jälleen kilikellon kaulaan. Sillä ulkoilma kutsuu kissaneitiä milloin mistäkin rakosesta, kilinän avulla metsästäminen on helpompaa. Aika isolla on tämä musiikki, en varmasti kuule vaikka sen kymmenen trullia ovella soittelisi. Oma musiikkikuplani kätkee sisälleen. On tärkeää löytää noita omia kuplia, se on myös oma turvapanssari suojella ulkopuolelta tulevilta "ärsykkeiltä", säästellä itseä. Jos siihen ei auta muu kuin kovat desibelit, niin sitten väännän nupit kaakkoon. Luukutan, paukutan ja tanssin menemään. Tavoite on startata imuri tuossa kunnon poljennan tahtiin, eli nyt lähden tanssimaan imurin kanssa. Huushollaan ja mietin kivoja asioita. Semmoiset aamupäivän pikaiset tajunnanvirtaukset, toivottavasti jotakin ymmärsit.
   Yksi hienoimmista tämän päivän asioista on tuo talosta taloon kiertävän trullimme toimiva ja vahva yksivuotias kantasolu. Aika hienoa! Hyvää pääsiäistä kaikille ja pitäkää peukkuja tulevan kontrollikeikkamme puolesta. Palaan eetteriin ensi viikolla;-)