+6

Tänään on torstai, kuudes päivä plussalla, hienoa! Aamulla kävelin puolen tunnin lenkin ennen työmaalleni tuloa, todetakseni, että pomo nukkuu vielä. Mutta sainpahan jälleen rauhallisen aloituksen ja jostakin aamuuni kaipaamani levollisuuden. Ensin oli kauhea paniikki tulla osastolle, ettei niin kuin myöhästy mistään. Sellainen ärsyttävä tunne, lepattava ja  huojuttava. Mietinkin siinä aamulenkilläni onko tämä nyt tätä monttua, olenko siellä jo vai olenko vasta menossa. Uskallanko huokaista ja hengähtää mihinkään suuntaan. Olenko vain vauhtisokea ja molahdus käy jos liikaa herpaannun. Mietin myös että olenko realisti, optimisti vai mikä Reetan suhteen. Olenko överi kokiessani näin ja jos koen niin miten se kostautuu. Sillä koen yhä ja onneksi päivittäin suunnatonta tyyneyttä ja rauhaa asian suhteen. Ja tämä asiahan on tämä kantasolusiirto ja tulevaisuus. Uskallanko sitä ääneen sanoa, tuottaako se pahaa onnea, luukutanko hyvyyttä liikaa julkisesti, jolloinka se kostautuu... Kahelia arpomista, mutta minkäs sille tekee, kun tuotakin mylläkkää pyörittää alitajunnassaan koko ajan.
   Mutta päätähteen... Reetta voi lääkäreiden sanoin loistavasti. Yleiskunto ja asenne ovat huipussaan. Renkaissa  neiti vetää voltteja, jumppaa, tanssii, pelaa ja luo. Ruokavalio on päätä huimaavaa ja lääkäreitäkin naurattavaa. Tänäkin aamuna aamupalaksi eilistä sairaalan kanakastiketta ja riisiä, chilikastikkeella terästettynä, maitoa 400 ml ja omenamehua 350 ml. Ihan hyvä kaavio heti ensimmäisen tunnin aikana heräämisestä. Samalla sykkeellä meni suihkut, ihonhoidot, rasvaukset ja lääkkeet. Lääkäri kävi tsekkaamassa tilanteen, nyökytellen. Kuulemma nesteytystä voidaan vähentää entisestään. Sokeriliuos/hivenaine/aminohappo/vitamiini-lisänkin annoskoko on puoliintunut. Tromppareita menee säännöllisesti pussi pari päivässä. Punasouluja on mennyt vasta yksi paukku. Muuten arvot ovat viimeinkin siellä nollilla. Kipuja ei ole tullut, vielä, mutta lähipäivinä odotellaan limakalvoille kipuilua... Yleensä reksiteriluovuttajan kantasolu itää sukulaisluovuttajaa hitaammin. Viimeksi iti viikossa, nyt menemme varmaan ensi viikkoon. Nou hätä, jos näin menee, niin menköön. Eli jokainen tunti, päivä ja sykäys on voitto. Harras, nöyrä ja liikuttava. Mietin aamulla tätä nöyryyttäni ja kiitollisuuttanikin, kuinka nöyräksi tämä ihmisen vetää. Tuntuu, että olen jo ihan vaakatasossa näiden tunteiden kanssa, siis suunnattoman nöyrä. Mutta en silleen koe olevani nöyryytetty tai siihen tilaan alistettu, olen vain kiitollisen nöyrä. Hah, semmonen nöyräpä minä.
   Tänään lähden iltalomille, siis minulle on pari tuntia aikaisempi lähtö myönnetty. Pomoni vaati minua tekemään nämä puuttuvat tunnit sisään, eli olen parina iltana ollut ns. ylitöissä, jotta moisen irtioton ansaitsen. Melekonen simputtaja, mutta keksimme tähän yhteisen ratkaisun, joten sovussa olemme asiasta sopineet. Ensin pomoni tyrmäsi draamalla koko ajatuksen, syyllisti minua laiminlyönnistä, huonoudesta ja muista äitiyttä syövistä seikoista, höystäen krokotiinin kyynelillä. Mutta kun ne eivät minuun tehonneet, niin sorvasimme sopimuksen. Nyt tilanne on siis hallinnassa ja puhuttu läpi. Reetta ymmärtää asian täysin, mutta kokeilee kuinka hyvin minua pystyy ohjailemaan. Toki jokainen päivä suunnitelmat tehdään sen mukaan mikä on tilanne. Mutta minulla on tärkeä tapaaminen "kollegan" kanssa. Jotta minä jaksan, tarvitsen muutakin kuin neljän seinän sisäisen maailman. Eilen Reetalla oli pariksi tunniksi ohjattua toimintaa. Minä rykäisin asunnolle, pyykkikoneen pyörimään ja uimahalliin. Kauhoin kilometrin ja kauhealla kiireellä siivoamaan ja pyykkejä ripustamaan. Ehdin ja teki hyvää. Opettajan aikana perinteisesti ulkoilen, fiilistelen ja lataudun haistelemalla. Olemme sopineet, että saan käydä uimassa kaksi-kolme kertaa viikossa, mutta en aamuisin, sillä aamulla juuri herättyään Reetta ei välttämättä muista missä olen, enkä vastaa puhelimeen, joten sehän saattaisi paniikin laukaista.... Eli paras aika on keskelllä päivää, eläkeläisten kanssa polskiessa. Maanantaina satuin iltaruuhkaan ja silloin uimisesta oli nautinto kaukana. Altaassa oli valaita ja hylkeitä siihen maliin, että meinasin aaltoihin hukkua. Mutta jotain hyötyä, tunsin itseni pieneksi, kun yritin räpiköidä valtavien miesten kanssa samalla radalla. Eilen sain kauhoa pääsääntöisesti yksinään radalla, jolloin fiilikseenkin pääse paremmin. Kuntosalia en ole vielä testannut, mutta muuten koen kroppani olevan paremmalla hapella kuin viikko sitten. Jes!
   Äsken yksi isä nauroi minun tiskaamiselleni. Laitoin koneen pyörimään ja nyt kun pesu loppui löytyi pesutabletti ehjänä ja muoveissa koneen pohjalta. Hah, kukaan ei käskenyt minun ottaa sitä muovia pois. Vähäkö pääsi tuo iskä kuittaileen... Yhtenä päivänä pelailimme sellaisilla tarrapalloilla huoneessa. Pallo meni tietenkin sängyn alle ja perimmäiseen nurkkaan. Minä sitten sängystä sitä kurkkimaan ja kurottelemaan. Työnsin käteni niin syvälle patterin ja sähkösängyn väliin, etten enää saanut irti. Vasemmassa kädessä oli tietenkin kiinni se tarrakoppari, eli sätkin allista juuttuneena ja mietin kuinka päästä irti. Alliin sattui vietävästi ja Reetta nauroi räkänä vieressä asennolleni. Onneksi pääsin ilman palokuntaa irti pinteestä, mutta olipahan jälleen kokemus. Lopulta Reetta itse konttasi letkuineen sen pallon sängyn ala kautta. Että sillä lailla.....

P.S. Piti kiittämäni saaduista posteista ja ilahduttavista lahjoista;-) Osui ja upposi!